Meillä on ollut viime viikot melko tottispainotteisia. Mikä on ihan älyttömän kiva juttu! Jos mä kelaan aikaa taaksepäin, on tottis ollut mun painajaismainen peikkoni. Mun on tosi vaikea tehdä mitään, mitä en heti osaa. Ja mun yhtä suuri painajaismainen peikko on matkalaukkukoira. Sellainen, jota ”vedetään perässä” ja sen motivaatio on tasan se nakki tai ehkä ei edes se. Sellainen koira, mistä näkee, että evvk. Silasta saisi matkalaukkukoiran. Niin kuin varmasti kaikista koirista. Ja siinä taas yksi syy, miksi en ole treenannut lainkaan: en kestä, jos vahvistan tuota olotilaa ja fiilistä tottiksesta. Olen ennemmin tekemättä, kuin teen väärin. Mutta nyt meidän tunneliin tulvii valoa: Meillä on Jessica, käytiin viikko sitten sunnuntaina Ollin opeissa Ylöjärvellä ja alkuviikosta Suvin ja Cocon kanssa hallilla. Ja sit eilen taas Jessican kanssa! Eli tottiksen todellinen tehoviikko! Ja mäpäs lähden purkamaan sitä vähän tässä.
Sunnuntai. Me ajeltiin peräjolkkaa Elisan ja Sallamarian kanssa Ylöjärvelle. Kaikilla oli oma auto, koska Silalla on juoksu edelleen: meidän kyytiin ei voinut ottaa poikia ja Torsti sekä Revo ovat toisilleen vieraita: helpompi ehkä tehdä reissuja nuorten poikien kanssa, kun ovat vähän tutustuneet jne. No, siinä ajellessa ehti miettiä. Mä kelailin, että on tuo 2h treenimatka vaan aika pitkä ja mitäs, jos naiset ei vaikka tykkääkään tästä ja oon haaskannut heidän elämästään päivän.. No, päästiin perille ja ensin mentiin ”bäkkärille” juttelemaan Ollin kanssa porukalla. Jokainen meistä kertoi omat haasteensa ja tavoitteensa. Ja muistelen, että taidettiin porukalla vähän hymistellä: sen verran samanlaisia haasteita ja ajatuksia meillä kaikilla oli. Ja uskallan väittää, ettei ihan niitä ”kaikkein normaaleimpia”.
No, koska Silalla oli juoksu, ehdotin, että pojat menee ensimmäisenä ykköskierroksen. Perusteluna ”saavat edes yhden kierroksen ilman häiriötä”. Näin tehtiinkin ja todettakoon, että myöhemmilläkään kierroksilla ei Silasta koitunut pojille minkäänlaista häiriötä- housut ilmeisesti pitivät hajut kasassa niin, ettei ylimääräistä kiusausta jäänyt ilmoille. Veikkaan, että Ollin tyyli puuttua siihen, missä vireessa koira tuodaan halliin, yllätti naiset. Ja minä en ollut muistanut varoittaa. Ulkona, autolla sitten sipisin, että ”tää sama oli siellä leirillä ja me ollaan koettu ihan sama” :D Mutta veikkaan myös, että oli ihan äärettömän hyvä juttu! Tehtiin vuorotellen lyhyehköjä treenejä ja jokainen treenasi vähän eri juttuja. Me tehtiin sivulletuloa, seuruuta, maahanmenoa, luoksetuloa ja eteenlähetystä. Maahanmeno tökki, mutta muuten meni aikalailla, kuten olettaa sopii. Sila keskittyi tosi hienosti ja teki just sellaista tottista, mitä siltä voi odottaa tällä hetkellä. Olin siihen tosi tyytyväinen. Uusi paikka, uusi tilanne ja sairaan hienosti keskittyvä koira <3
Käytiin treenien perään porukalla syömässä ja todettiin, että oli tosi hyvä koulutuspäivä. Jokainen oli saanut reppuunsa paljon eväitä ja taas oli visio, mistä ja miten jatkaa elämää eteenpäin. Mulle itselleni ehkä suurimpia opetuksia oli siinä, että mun pitää pikkuhiljaa alkaa oikeasti nostamaan sitä rimaa, minkä Silalle olen asettanut. Että siltä pitää jo vaatia sellaisissa asioissa, mitkä se osaa. Etten mä voi aina pyytää sitä esimerkiksi maahan viittä kertaa. Vaan kertoa sille, viimeistään toisen kerran jälkeen, että maahan on maahan, vaikkei niin huvittaisikaan. Ja se tuntui toimivan. Mä oon vaan jotenkin tosi varoivainen kaikessa, mikä liittyy Silaan. Mikä on ihan tosi kummallista ja ihmeellistä. Mä vaan oon ollut niin kauan ilman ”omaa sielunjatkekoiraa”, että en missään tapauksessa ole valmis sitä menettämään ja hukkaamaan sillä, että vaadin epäreilusti asioita. Joten minä, pieni raukka ja ressukoiden kuningatar, olen ennemmin tekemättä, kuin teen. Etten vaan mokaa.. *huokaus*
No, näiden treenien perään oli mukavaa mennä treenaamaan Suvin ja Cocon kanssa. Mulla alkoi olla sekä Jessican ja Ollin treenien jälkeen visio siitä, mitä mun pitää treenata ja tehdä. Ja tätä oloa mä olin kuulkaa odottanut! Vihdoin. Tehtiin samalla periaatteella, kuin muissakin treeneissä: nopeita, lyhyitä treenejä ja koira autoon, vuoro toiselle. Suvin kanssa tehtiin näitä samoja juttuja, mitä oltiin Silan kanssa edellisissä treeneissä tehty. Ihana huomio tuli Suvilta: mua selvästi vähän oli jäänyt kaivelemaan se maahameno: se ei sujunut siellä Ylöjärvellä niin hyvin, kuin olisi pitänyt. Niin mä komensin Silaa tosi käskevällä äänellä ja se ei mennyt yhtään hyvin. Suvi ONNEKSI tajusi mitä teen ja kysyi, käskenkö mä yleensä Silaa tuolla äänellä? No en! Niin mä sitten muutin äänensävyni normaaliksi ja tadaa, asiat taas loksahtelivat kohdilleen.
Ja taas mietin, miten treeniseuralla on iso merkitys. On tosi tärkeää, että seura on sellaista, että siellä on hyvä olla. Pystyy olemaan rennosti ja se, mikä ja kuka on oikeasti. Ja sanomaan, kysymään ja kyseenalaistamaan ilman, että toinen/muut vetää siitä mitään johtopäätöksiä/tulkintoja tms. Joten thx Suvi <3 En pidä näitä itsestäänselvinä.
Tässä meidän seuruun tyylinäyte. On siinä jo ideaa ;) Paitsi mun pitäisi katsoa eteenpäin ja muutama muu juidu. Mutta idea. :)
Lopuksi halusin testata Silan kanssa Doboa. En ole koskaan sen kanssa treenannut, mutta usein olen usein sitä miettinyt ja siitä ”haaveillut”. Sila oli niin naurettavan liikuttava :D Se poukkoili ympäri palloa ja mietti, mitä ihmettä siltä haluan :D Nosti etupään pallolle, pomppi pallon yli ja hetkisen kuluttua se tarjosi pallon päälle menoa. Siinä sen sitten näki, miten rankkaa se koiralle on. Silakin, joka on koko kesän kulkenut raunioilla, metsässä jne vapisutti palloa, kun koetti siinä seisoa. En viitsinyt sitä montaa kertaa tekemään, koska en halua tehdä tässäkään virheitä.. rankkuuden jne nimissä. Kivat oli treenit kaiken kaikkiaan ja sovittiinkin, että ensi viikolla uusiksi.
Nooh, sitten tuli perjantai ja treenit Jessican kanssa. Mä oon sitäkin miettinyt. Että miten ”paljaana” sitä menee kouluttajan treeneihin. ”Tässä me nyt ollaan ja auta meitä”. Siksi on tosi tärkeää, että kouluttaja on sellainen, jonka kanssa synkkaa ja jonka edessä sä voit epäonnistua, mutta myös onnistua. Jessica on jotenkin saanut tosi hyvin kiinni siitä, mitä mä haluan ja haen. Puhutaan samaa kieltä. Mä en todellakaan pääse vähällä. Silan vire on jees, mutta se ei riitä. Me viritetään se huippuunsa, leikitetään, palkataan nameilla ja tehdään nopeita toistoja, lyhyitä treenejä. Sila autoon, jutellaan ja käydään läpi asiat ja lyhyt toisto/uusi treeni. Mä kysyin Jessicalta, saako Silasta hänen mielestään sellaista koiraa, mistä mä haaveilen ja mihin me pyritään. Jessican vastaus oli rehellisen ihana: saa. Mutta ei helposti. Silalle pitää myydä ajatus siitä, että sen kannattaa antaa mulle kaikkensa. Ja se käy kuulkaa ihan töistä. Sillä on vietit, sillä on halu tehdä. Sillä on moottoria, mutta sen vakuuttaminen siitä, että ne kannattaa valjastaa, on puuhaa, mihin mä todellakin tarvitsen Jessican kokemusta <3
Nyt meillä on taas kotiläksyjä, mitä treenataan ja ensi viikolla katotaan, miten ne sujuu. Joka päivä muutamia pieniä, lyhyitä treenejä ja siitä se lähtee. Tänään tehtiin lenkillä pari nopeaa maahanmenoa ja det var det. Se oli treeninä tänään.
Semmottei. Instasta tai Facesta voi käydä lukemassa, miten se lenkki noin niin kuin muuten meni.. :D Palajamma. Kaikkeen.
