Melkein kaikkea pitää kokeilla

Laitoin melkein, sillä mullaKIN on listalla "will never try"- asioita. Mutta tämä ei ollut. Juteltiin ystäväni kanssa viime talvena, että kokeilemme Silaa hänen husky-valjakkoonsa. Sila on hyvin saman kokoinen, aktiivinen ja koirasosiaalinen, joten peruspalikat olivat kohdillaan. Vetäminen ei ole sille vastenmielistä, mutta se on kovin huolissaan aina siitä, olenko mä mukana ja siitä tuli nyt sitten se ongelma.

Sila ei halunnut mennä mun edellä. Se yritti "koko ajan" kurkata, olenko mukana. No, me tehtiin lyhyt (2km) lenkki ja siitä selvittiin melkein. Melkein, koska meille kävi se kurjista kurjin äksidentti. Ystävän ystävä tuli samoille lenkkipoluille omien koiriensa (2) kanssa ja kun tuli ohituksen aika, jäätiin me sivuun parkkiin odottamaan, että pääsevät ohi. No. Tämän naisen toinen koira (uros) oli sitä mieltä, että Sila on vääränlainen ja se pitää tuhota. Kiskaisi omistajansa kumoon ja pääsi ryntäämään Silan päälle ja tuli siis suoraan kimppuun. Purren. Sila huutaa alla, minä ja ystäväni syöksytään kiskomaan toinen koira irti. Omistaja on tosi pahoillaan. Sila on kuolassa ja räässä, mutta reikiä ei näy. Käännytään takaisin ja ystäväni pihaan päästyämme juotetaan koirat lihaliemellä ja lähdetään jäähykävelylle. Tämä hyökänneen koiran omistaja tulee mukaan käevlylle ja koko kävelyn näen, miten tuo uros haaveilee uusinnasta.. Onneksi sitä ei tule ja Sila on oma itsensä. Mennään vielä ystävän pihaan kävelemään niin, että Sila ja hänen koiransa ovat vapaana. Sila haastaa nuorinta koiraa leikkimään, eikä ole moksiskaan toisen nartun komentelusta. On siis oma itsensä. Toisen etutassun yksi antura vuotaa vähän verta: osunut lenkillä johonkin ja pesen sen sisällä. Sen jälkeen juodaan vielä kahvit ja kaikki on ok. Sila touhuilee omiaan.

Matkaksi BOTti niskaan ja kotona jätän sen vielä lämmittämään lihaksia: sen verran erilaista liikuntaa alla, että uskon siitä olevan hyötyä. Iltapäivästä lähdetään Silan ja Tonyn kanssa metsään lenkille ja 10 metriä käveltyä lyön liinat kiinni ja sanon, että meidän pitää kääntyä takaisin: Sila ontuu. Ei niin, että moni sitä edes noteeraisi, mutta niin, että näen sen liikkuvan epäpuhtaasti. Yritys hyvä kymmenen: erittäin harvoin päästään Tonyn kanssa yhdessä lenkille ja tälläkään kertaa siitä ei tullut mitään. Luulin tiistaihin saakka, että Sila ontuu sitä anturan hiertymää ja pidin siinä lenkillä tossua. En tiedä, tasapainottiko tuo tossu tilannetta niin, että Sila ei ontunut lenkillä: tossu tuli vasempaan jalkaan ja myöhemmin selvisi, että oikeassa jalassa oli muuta vammaa. Tasapainottamisella meinaan, että tossu saattoi haitata sen verran normaalia liikettä, että kun molemmissa etujaloissa oli "vikaa", ei ontumaa näkynyt. En tiedä. Joka tapauksessa tiistaina Sila alkoi vinkua kotona maatessaan, noustessaan ja makuulle mennessään. Mutta vasta iltapäivällä. Aamulla tein lenkin, missä se oli tossu jalassa vapaana.. Ja kyllä, juoksi ja hillui. Illalla Silan liikkuminen oli niin kankeaa ja se oli niin kipeä, että olin jo tosi ahdistunut. Sain apteekkiin sille kipulääkereseptin ja kun tulin sieltä kotiin, oli Hulda itkien vastassa. Niin oli paha mieli siitä, että Sila itkee ja on kipeä.. Vajaa tunti lääkkeen annon jälkeen, Sila rentoutui silminnähden, nukkui syvää unta ja makasi pitkästä aikaa pitkänä ja rentona. Seuraavana päivänä meille oli varattuna ell, korvakontrolli. Täydellinen ajoitus. Ja onneksi otin pari videota siitä tiistai-illan liikkumisesta: sain näyttää ne eläinlääkärissä.

Kolikon kaksi puolta: korvat olivat parantuneet hyvin, ei mitään merkkiä enää hiivasta eikä tulehduksesta. Syy jää ikuiseksi mysteeriksi: kerta ei kuulemma vielä tarkoita mitään ja johtopäätöksiä ei voida vetää. Jos alkaa tulla toistuvasti, aina tiettynä vuodenaikana tms, voidaan alkaa epäillä atopiaa, allergiaa tms. Yksittäiselle kerralle ei kuulemma edes tarvitse etsiä syytä: voi olla sattumaa tms. Joten relaan sen suhteen nyt hetkeksi. Kerron tähän väliin kevennyksen: Silan edellinen käynti oli kuulemma ollut kauhea: sekä Suvi että Riina sanoivat mulle Silan traumatisoituneen iäksi. Siihen varautuneena otin Silan suurinta herkkua maailmassa mukaan: keitetyn kananmunan. Voitte kuvitella sen rikinkatkun, kun minä syötän Silalle munaa ell:n tutkiessa korvia.. sitä keltuaismöhnää oli korvakarvoissa, Silan päässä, lattialla.. Mutta ehkä se vähän lievitti kauheaa muistoa. Hope so. Se oli talon viimeinen keitetty muna.

Videosta näki, että Sila ontui oikeaa etujalkaa. Koska olin sen illalla doupannut tupla-annoksella (normaali aloitusannos), ei se ontunut eilen lainkaan ja oli muutenkin taas jo oma itsensä: iloinen ja letkeä. Tunnustellessa kuitenkin löytyi kohta, missä selvä kipureaktio; oikean etujalan hauiksen seutu. Kipulääkkeillä jatketaan viikko, remmilenkit siihen saakka MUTTA sunnuntaina saadaan käydä hakutreenissä. Tällaisen luvan sain. Matkat eivät ole pitkiä, mitä Sila juoksee, ja se on todellakin täysin oireeton tällä hetkellä, joskin Metacameissa. Agility jäi luonnolisesti tältä ja nyt myös ensi viikolta pois, se on liian rankkaa.

Nyt olisi hyvä treenailla Nose Workia, koska aivotyötä pitäisi tarjota tälle ladylle. Ihan vaan meidän kaikkien elämänlaadun kannalta.. Mulla on vaan iso ongelma: se meidän eucalyptys ei haise millekään! Yksi tippa, kaksi tippaa.. jos avaan korkin, haistan ihan himmeän häivähdyksen hajua. Tipoittain en mitään. Siinä ei paljon treenailla. Pitää yrittää saada Raiku kiinni, josko tässä pullossa on joku vika.

Ihanaa, aurinkoista viikkoa jokaiseen tupaan! Meille pikaista paranemista <3 Silalle on varattu sekä kraniohoitajalle että hierojalle aika. Jospa se vielä tästä iloksi muuttuu.

Huoli

Mulla on ollut sheltti vuodesta 1990 vuoteen 2019. Aika kauan. Nyt elän ensimmäistä kertaa ajanjaksoa, jolloin mulla ei ole tuota pientä, kaunista ja niin sopivaa paimenkoiraa elämässäni. Hirveän jotenkin haikeaa. Ja nyt, viime kuukausina mulle on tullut pelko ja olo, että mulla ei ehkä enää koskaan ole enää shelttiä. Rodussa tikittää aikapommi. Iso.

Osku, mun ensimmäinen shelttini, oli herkkämahainen. Hemppa, sikoni sheltti, oli nirso ja kärsi vatsakivuista. Särö oksensi tyhjää mahaa ja oli nirso. "Sheltit usein on herkkämahaisia"- lause, on tuttu jokaiselle sheltti-ihmiselle. Tyhjän mahan oksentaminen on niille lähes arkipäivää. Ja nirsoilu. Ja ripuli.

Nyt, vuonna 2019, asia on saanut uudet mittasuhteet. Asiaan on löytynyt syy ja aikapommin nimi on sappirakon mucocele. Sairaudesta on puhuttu jo vuosia ja shelttien sappia on leikattu siinä määrin, että osa eläinlääkäreistä on sanonut ääneen, että joka ikinen sheltti tulisi ultrata sapen osalta. Ongelma on siinä, että olemme mahdollisesti todella paljon myöhässä ja suurin osa shelteistä on edelleen ultraamatta. Suuri osa kasvattajista ja omistajista ei aio shelttiään ultrauttaa. Joulukuun puolivälin paikkeilla on tulossa ENSIMMÄINEN joukkari, jossa ultrataan shelttien sappia ja otetaan Hannes Lohen tutkimusryhmälle verinäytteet: siellä on kiinnostuttu asiasta. Mikäi geenitesti saadaan, voidaan nähdä tunnelissa vielä pieni valon pilkahdus. Pelkään, että ongelmaksi tulee niiden terveiden koirien löytäminen.. osa mucocele -diagnoosin saaneista koirista on ollut täysin oireettomia. Menneet ultraan kasvattajan pyynnöstä/kehotuksesta.

Jotain kertoo sekin, että kuulin tänään yhdeksästä ultratusta sheltistä. Kaikki eivät ole suomessa syntyneitä koiria. Kaikilla ei ole oireita. Kahdeksalla on ultran jälkeen aloitettu lääkitys: muutoksia sapessa. Melkoinen prosentti, eikö totta?

Pääseekö tämä joskus Pevisaan? Sadaanko tätä enää ruotuun? Onko meillä enää terveitä yksilöitä, vai onko mukana vain sairaita ja kantajia? Voiko kantaja olla loppuun saakka "terve"? Onko matadoriurokset ultrattu? Voisiko sairaista koirista saada julkisen listan? Voisiko kasvattajat havahduttaa asiaan, miten? MIKSI TÄMÄ EI KIINNOSTA KASVATTAJIA? Miksi näyttelymenestys ajaa terveyden ohi? Miten sheltit voisi vielä pelastaa?

Särkynyt sydän ja kyynel. Joskus on vaikeaa olla positiivinen ja optimistinen. Nyt tuntuu siltä, ettei vaan pysty. Ja se vasta kauheaa olisikin.

Parisuhteista

Parisuhde. Sana, joka mun mielestä kertoo siitä, että kahdesta tulee pari ja heillä on suhde. Parisuhde voi siis olla epäromanttinenkin, jos se muuten täyttää tuon sanan vaatteet. Parisuhteita on hyviä ja sitten on niitä, joilla ei voi ratsastaa, mutta jotka ovat muokanneet sinusta sinua. Kaikki ne ovat olleet merkityksellisiä. Jos nyt hypätään pois sieltä romanttisen parisuhteen kriteereistä ja katsellaan asiaa koiranomistajan silmien läpi, haluan kertoa teille mun parisuhdehistoriasta. Oon miettinyt sitä viimeisen kuukauden aikana paljon.

Mä olen eläinihminen. Ollut jo pienestä lapsesta saakka. Kotileikeissä olin koira, kissa, hevonen ja joskus muistan marssineeni marttyyrinä pois leikistä, kun en saanut olla papukaija. Perääni juostiin ja toteutin seuraavat hetket itseäni lintuna. Muut keräsivät barbeja, minä niiden hevosia ja koiria. Mulla oli merkittävä kokoelma pikkueläimiä, joista iso prosentti koiria. Mun kirjahyllyssäni asuu edelleen kummitätini minulle lahjoittama Holy Book: punainen Koirarotuja-kirja. Siellä on myös toinen puhkiluettu koirarotujen esittelykirja. Sitä mä plarasin toistuvasti ja sen ansiosta osaan edelleen merkittävän määrän koirarotuja, ulkonäön perusteella. Haaveilin tanskandoggystä, bokserista, ”lassiesta” ja ”susikoirasta”. Mielikuvissani ratkoin koirani kanssa salaisia mysteereitä, joita kukaan muu ei pystynyt eikä kyennyt selvittämään. Hiivimme, ryömimme ja olimme sama sielu kahdessa ruumiissa. En tiennyt, että tuo lapsuuden naurettava ajatus on joskus totisinta totta, ainakin osittain. Salapoliiseja meistä ei ole vielä tullut.

Olin 10-11v, kun kummitätini hankki koiran. Pitkäkarvaisen mäyräkoiran, joka toimi samalla minulle testinä allergian suhteen. Elin ja hengitin Arttua. Tuota maailman viisainta mäyräkoiraa, josta tuli elämäni yksi eittämättä tärkein olento. Vietin Artun kanssa aikaa niin paljon, kuin mahdollista. Reilu vuosi siinä meni ja sitten sain luvan omaan koiraan. ”Susikoira ja lassie” olivat liian suuria äitini mukaan, joten meille tuli sheltti. Osku oli unelmieni ruumiillistuma. Kaikkea ja enemmän. Suuri koira pienessä koirassa. Rohkein, viisain. Mummiani siteeraten: ”tuolta koiralta ei puutu kuin puhe”. Nuoren tytön innolla koulutin Oskua: se osasi antaa oikean ja vasemman tassun, näyttää pikkulillin ja etusormen, laskea viiteen, haukkua käskystä, kuoli kun sitä ampui, kieriä, pyöriä sekä kaikki perusliikkeet. Se osasi salapoliisikoiran perusasiat: ryömi, makasi hiljaa, puskii-käskyllä lähti jahtaamaan hiihtäjiä, pyöriä ja juoksijoita. Siitä tuli agilityvalio. Meillä oli parisuhde. Vakava ja pitkä. Se kesti noin 14-vuotta ja kun se päättyi, menin sisältä rikki.

Osku kulki mukanani, se muutti mukanani ja perheeni kasvoi sen aikana. Jouduin luopumaan toisesta elämäni eläimestä: hevoseni Rino myytiin 1993. Siitä luopuminen oli eittämättä hirvein kokemukseni. Rino ei kuollut, mutta mahdollisuuksia pitää sitä ei enää ollut taloudellisista syistä, arvonlisäveron tullessa Suomeen ja nostaessa hintoja. ”Lohdutukseksi” äitini lupasi, että saan toisen koiran. Meille muutti tervueren Narri. Narri oli rakas. Suuri ja iso möhkäle, joka toi elämääni jotain uutta. Mutta se ei ollut koskaan sieluni koira, meillä ei ollut parisuhdetta. Meillä oli kulissiliitto, joka toimi kohtuullisesti ja jossa toisistamme välitettiin isosti. Narri muodosti parisuhteen isäni kanssa.

Tapasin Tonyn, jonka kanssa muutimme yhteen ja jonka kanssa perhe kasvoi lisää: Tonyllä oli bordercollie Demi. Muutossa mukana tulivat sekä Osku että Narri ja yhteiseen kotiin hankittiin sheltinpentu Toivo. Elämä on kuitenkin mielenkiintoinen peli, se tekee välillä valintoja, joihin et voi vaikuttaa. Narri pääsi sielunkumppaninsa luokse ja muutti asumaan isän ja äidin kanssa: se ahdistui suuresti meillä pienessä rivitalossa ja käyttäytyi aggressiivisesti muita koiriamme kohtaan. Kotona, isän kanssa, se muuttui taas Narriksi. Samaan aikaan tapahtui suuria muutoksia, Toivon molemmat takajalat operoitiin useaan kertaan rakenteellisen vian vuoksi ja se oli paljon hoidossa äidilläni ja isälläni. Hoitokerrat alkoivat venymään pidemmiksi, sillä Toivo oli valinnut äitini sielunkumppanikseen. Herkkä ja hauras, kiltti ja kultainen. Äitini ei muunlaista koiraa olisi koskaan voinut ottaakaan. Joskus ajatus siitä, että ei ole sattumaa, tuntuu niin todennäköiseltä.

Espanjanvesikoira Hiisi muutti yhteiseen kotiimme Tonylle agilitykoiraksi ja minulle tuli Sutinen. Sheltti, jonka sielu oli etsinyt omani ja päättänyt, että tässä se on. Parisuhde. Muutimme Kirkkonummelle, hurahdettiin syvemmälle agilityyn ja Sutisen kanssa kietouduimme yhteen. Siitä ei haaveiltu enää salapoliisikoiraa, mutta sen kanssa lennettiin tähtiin, saavutettiin unelmia. Se oli toinen vakava parisuhde koiran kanssa. Se kulki mukanani kaikkialle. Sen kanssa ymmärrettiin toisiamme täydellisesti. Sen huumori puri minuun, sen hullutukset naurattivat. Sen uskollisuus oli liikuttavaa. Sen varpaat kuvattiin röntgenissä ilman rauhoittamista: luottamus oli molemminpuolista. Sen suukko tuntuu edelleen nenänpäässäni ja korvassani. Se oli suuri työkoira pienessä koiranruumiissa. Se tarjosi minulle kaiken ja enemmän. Toistamiseen. Sutisen menetin ihan liian aikaisin syöpään. Sieluni meni rikki, jälleen.

Hiisi oli aina mulle tosi rakas. Se taisi rakastaa meitä molempia räiskyvästi ja palavasti. Mutta se oli Tonyn koira. Minä olin perhettä. Demin kanssa meillä taas oli hyvin asiallinen suhde. Kyllä siinäkin rakastettiin, mutta Demin parisuhde oli Tonyyn. Demi oli selkeästi muutenkin yhden ihmisen koira. Minä oli välillä "ilmaa". Kelpasin, mutten ollut silti kukaan. Hiisi taas: se rakasti kaikkea, kaikkia ja sille olisin kelvannut minäkin, mutten sielunkumppaniksi. Sinne pääsi se, jonka kanssa tehtiin, harrastettiin ja kasvettiin yhteen. Tony siis.

Seuraavana meidän elämäämme käveli Repo. Tonyn ensimmäinen, oma sheltti. Koira, jota ei voinut olla rakastamatta. Maailmakaikkeuden toisiksi kiltein (Toivo oli kiltein) olento. Mutta Repo oli myös Tonyn, vaikka samaa perhettä olimmekin. Repo oli mussukka. Meidän rakkaus keskenämme oli hyvin samankaltaista, kuin Hiisin kanssa. Suurta ja aitoa, mutta se syvin palo siinä kohdistui toisaalle.Tonyyn.

Minä sain Carron. Shelttinartun, josta haaveilin hartaasti. Linjoista, jotka olivat loppumassa ja jotka linkittyivät Sutiseen. En tiedä, asetinko Carrolle liian suuret saappat, olisiko se ollut enemmän korkkarinaisia. Meille ei koskaan muodostunut suhdetta. Carro ei päästänyt lähelleen ketään. Kyllä, rakastimme toisiamme. Kyllä, sen kanssa harrastettiin ja se tarjosi minulle uusia unelmia: saimme kahdet pennut Carron kanssa/ansiosta. Se oli herkkä ja hauras, jotenkin rikkinäinen, eikä se koskaan tarvinnut saatika halunnut ketään. Se ei halunnut muita koiria, se ei halunnut ihmisiä. Carro eli pitkän elämän, antaen ja toivottavasti saaden. Carron ansiosta meille jäi sen poika Särö. Suunnattoman suuri ja mahtava sheltti, pienessä ja komeassa ruumiissa. Särö solmi nopeasti suhteen Tonyyn ja minä pääsin siihen rinnalle; suhde oli erityinen, sillä olihan se syntynyt meille kotiin. Silti, Särö oli Tonyn koira: parisuhde oli taas muualla, kuin minulla. Koetin solmia sitä Myrttiin, Carron tyttäreen, joka asui meillä reilun vuoden ikäiseksi. Meille tulikin orastava, hento suhde, mutta Myrtti ei voinut elää pikkulapsiarkea (meille syntyi tyttäremme Hulda): se ei kestänyt lapsen itkua/huutoa, vaan juoksi ympyrää huutaen itsekin ja sen maha meni ripulille useita kertoja viikossa. Itkut itkettiin ja Myrtti pääsi elämään siskonsa Oodin perheeseen, missä se sai elää ja toteuttaa itseään seuraavat vuodet. Nykyään Myrtti elää Ilmajoella, ilman pikkulapsia, sillä Mian ja Jonin perheeseen syntyi vauva.

Tässä kirjoittaessani huomaan, että mun sielunkumppani on ollut poissa yli kymmenen vuotta. Mulla on ollut ilo ja kunnia rakastaa ja omistaa monta koiraa tässä välissä, mutta ”se joku” on puuttunut. Se tunne, että mulla on koira, joka tekisi puolestani mitä tahansa. Puolin ja toisin. Se, että me katsotaan välillä toisiamme ja molemmat virnistää. Se, että menen vessaan, mutten yksin. Se, että joku kulkee perässäni, kun vaihdan huonetta. Se, että on luottamus, ilo, kunnia. Se, että elämässä on koiran viitoittama tie. Ja nyt mulla yhtäkkiä onkin se taas. Mä en muistanut, mitä se voi olla. Mä luulin, ettei sellaista enää voi tulla, koska mä en ole enää nuori ja hölmö; en välttämättä osannut uskoa enää siihen pumpulihöttöön, vaan ajattelin, että se oli sen aikaisen Miiran unelmointia ja romatisointia.

Nomen est omen. Sila: loistaa, hohtaa, kirkasta/puhdasta valoa. Mun musta aurinkoni. Mun sieluni jatke. Mun varjoni. Mä usein mietin sitä katsoessani, että sillä on Sutisen sielu. Jos uudelleensyntyminen olisi mun juttuni (en ole vielä päättänyt, mitä siitä ajattelen), väittäisin, että se on syntynyt uudelleen. Kuitenkin eroja on sen verran, että ehkä tässä on ihan kolmas, omanlaisensa kerta, kun saan kietoa sieluni koiran kanssa yhteen. Osku oli vakava, totinenkin. Sutinen oli hassutteleva, intohimoisesti työhönsä suhtautuva. Sila on huumorintajuinen bitch. Se koettelee mua enemmän, kuin yksikään koira koskaan. Se on röyhkeä. Sen naama nauraa ja se usein katsoo mua syvälle. Se on nyt jo uskollinen. Mä uskon, että tämä on vasta alkusoittoa. Se päivä, kun meistä tulee me, tulee olemaan iso päivä!

Mulla on taas parisuhde, johon mä luotan. Se on onneksi vasta alussa, joten mä uskallan kohta taas levittää ne siivet, joihin on kirjailtu unelmia. Mun sielu on rikkoutunut ja arpinen, mutta mulla on sielu, joka on kaivannut yhteyttä. Nyt se on tyytyväinen.

Back in business

Pieni hiljaiselo treenirintamalla, sillä käytiin perheen kanssa viikon lomareissulla etelän lämmössä. Silalla oli tyystin uudet tuulet, sillä seuranaan oli viikon verran tsekkipoika Rico omistajineen. Asuivat siis meillä, Silalle tutuissa ympyröissä. Jotta pieni jännitys säilyisi elämässä, järjesti Sila itselleen sillä aikaa korviinsa hiivan 😳 Mä olen ikuisesti kiitollinen mun ihanalle koiraystävätiimille- Riinalle (Ricon emäntä), joka bongasi asian ennen, kuin äitiyi pahaksi ja Suville (Cocon emäntä), joka kiisi apuun 🙏 Sila oli käytetty eläinlääkärissä, jonne on vuosien varrella syntynyt luottamussuhde ja sain käydä maksamassa käynnin, kun olin lomalta kotiutunut. Nyt sitten tiputellaan korviin Canofitea ja huudellaan pihka-litkulla. Itse asiassa korvat näyttää jo tosi siisteiltä ja en ole, tätä aamua lukuunottamatta, nähnyt Silan niitä raapivan. Toiveikkaana siis, että tämä menisi yhtä mystisen helposti, kuin tulikin.

No mutta. Ihana, tuttu ja turvallinen arki on nyt taas elämässämme ja päästiin tänään Silan kanssa tottikseen. Olin oikein laittanut kellon soimaan aamulla ja täytyy sanoa, että hivenen olisi tehnyt aamulla mieli jatkaa unta.. Mutta koiraihmiset 🤷‍♀️ eikun ylös ja kahvinkeittoon. Mä en ole tottista tehnyt sitten leirin, joten vähän jouduin miettimään, miten lähtisin vitsaa vääntämään. Ennen leiriä olin kävelevä namiautomaatti ja siitä tavasta halusin päästä eroon. Samalla halusin säilyttää sen vireen, mikä leirillä, lelun kanssa, saatiin esiin. Mutta epäilin, ymmärtääkö kanssatreenaajat asiaa ja osaanko /uskallanko sitä lähteä kaivamaan. Onneksi paikalla oli ihana Johanna, joka oli heti kartalla mun asiasta. Samaten toinen paikalle tullut treenaaja tiesi, mitä hain ja niin mä uskaltauduin heikoille jäille.

Silan vire on nyt hyvä. Se keskittyy vain muhun, ei nuuski eikä haaveile. Mutta. Sen seuruupaikka on yli puolet ajasta väärä, se poukkoilee leluun, keulii, puree mua turhautuessaan ja tällaiset pari pikkuista sivuongelmaa olis nyt sit työn alla 🤷‍♀️😂 Onneksi meille on tulossa reilun kk päästä valvovan silmän alle treenit ja mä tiedän, että tulen sieltä viisaampana takaisin. *sitä odotellessa *

Ja sitten. Mulla on erittäin paha ongelma treenien kanssa. Mä en koskaan suunnittele niitä etukäteen ja voin sanoa, että sen huomaa 🙈 päätin siinä lennossa ottaa vähän kapulaa. No, koska en ollut asiaa ajatellut, otin nostoa, pitoa ja noutoa. Eikös kaikkia kannata sekoittaa just kerralla ja tehdä asiasta mahdollisimman epäselvä? Pito meni persiilleen, muut pelitti kohtuullisesti. Ja yhteen hyvään pitoon sain treenit päättymään, joten ehkä optimisti sanoisi, että oli siinä hyvääkin. 😜

Luoksetulo oli hyvä, se tehtiin kahdesti. Ainut pikku miinus, että ekalla kerralla mun röyhkeä böönani varasti. Eteentulosta sai namin, sivulletulosta lelun. Senkin keksin siinä hetkessä.. Mä niin tarvisin suunnitelmia.

Korva tosiaan tuntui vaivaavan hallilla ennen treeniä ja itse asiassa vielä kotonakin. Putsasin sen ja siihen katosi kutina. Treeniä korvat ei haitanneet. Kai mun pilvessä pitää aina olla musta keskus ja huolien määrä vakio.

Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa. Vois vaikka suunnitella seuraavan tottistreenin 😄

Hakua part 2

Meidän elämän toinen hakutreeni on takana. Sallamaria ja auspai Revo tulivat meille aamulla ja mentiin tästä samaa matkaa. Koska meillä oli aamulla hyvin aikaa, tehtiin pieni lenkki alle yhdessä. Koirilla synkkasi hyvin ja se on kuulkaa hieno juttu. Silan leikkityyli on tosi fyysinen ja siitä ei kaikki koirat diggaa. Osa ei siksi leiki sen kanssa. Joten aina, kun löytyy koira, joka joko itsekin rakastaa fyysistä meininkiä tai osaa sanoa Silalle, että iisimmin, niin homma toimii ja ollaan molemmat onnellisia. Koska mulle tulee aina iloinen mieli, kun näen, että Silalla on hauskaa ♥️

No. Sila ei ole mitenkään hirveän ahne koira. Joo, se tykkää syödä nameja jne, mutta se ei ole mitenkään himona ruokien perään. Siksikin mä järkytyin, kun se keräsi lehmänsaibaa, minkä suinkin ennätti.. Ja kun oltiin kävelty joku 200 metriä, tuli takaa traktori, joka levitti pellolle "sitä ittiään". Avot 😂🙈

No, lenkistä selvittiin ja treeneihin jatkui matka. Koska perinteet on tehty noudatettaviksi, eksyin mä tietenkin ensin ja odoteltiin väärän tien päässä. Onneksi viestit kulki ja melkein ajoissa olimme paikalla. Sila sai kunnian aloittaa treenit ja VITSI miten hyvin meidän treenit meni tänään 😍 ensimmäiset ukot nousivat haamuiksi vilahtamaan ja kaksi viimeistä tehtiin taputuksin. Ja se taputus on Silalle selvästi parempi. Jos se näkee ukon, se menee näön varassa, mutta jos menee kuulon perusteella, se haistelee heti. Muutaman kerran kävi niin, että Sila oletti maalimiehen olevan "jossain" ja Silalle tyypillistä on sellaisessa tilanteessa aina pysähtyä ja ajatella, ottaa haju uusiksi ja lähteä sitten taas liikkeelle. Se on jotenkin kauhean järkevä. Tänään maalimiehet anoivat ensin ruuan ja perään leikittivät. Se oli hyvä 👌

Naurettiin porukalla Silalle, sen leikkityylille. Sillä on kova saalivietti, mutta heti, kun lelu "kuolee", se lopettaa leikin. Nanosekunnissa. Huvittava.

Loppuun tehtiin vielä esineruutu. Kahdella esineellä, joissa kummassakin "vieras haju". Meidän esineruutuhistoria on lyhyt, joten mielenkiinnolla jäin odottamaan, mitä se tekee. Ensimmäiseen esineeseen tuli selvä reaktio ja toisen se toi mulle leikittäväksi 😍

#prouddogmom

Me tykätään hausta. Molemmat. Kiitos kanssatreenaajille❣️

Keppirakkautta tekemässä

Mä aloitin eilen sen Sporttirakin nettiluennon metsäjäljestä ja JUST kuten mä itsekin ajattelen, se lähti liikkeelle siitä, että keppi on koiran suurin rakkaus. Eli se jälki on helppo tehdä kivaksi koiralle - monesti riittää jo se tekeminen palkaksi itsessään. Mutta se keppien ilmaisu on se juttu. Luento on mulla vielä kesken, mutta keppirakkautta lähdin tänään rakentamaan.

Tallasin pienen ruudun takapihalle ja ripotin sinne viisi kepukkaa. Eka ja vipa haettiin vauhdilla, keskimmäiset kolme vähän nihkeämmin. Ja palautus oli välillä iso haaste.

Mä sitten tein niin, että annoin nakin tuonnista, leikin kepillä ja lopuksi toinen nakki luovutuksesta. Ei se nyt mene vielä like a dream, mutta on siinä itu jo olemassa. Ja taas mä ihmettelen, meneekö tää yhtään sinne päinkään 🤷‍♀️

Hanskaa hakemassa

Kokeilin just lenkillä ikään kuin esineruutua, mutta teemalla pudonnut hanska. Ja kuinka meni noin niinku omasta mielestä? 

Pyysitkö koiran napakasti sivulle perusasentoon? 

V. En 

Mikset? 

V. No ensin ajattelin, mutta sitten en jaksanut siitä nillittää. 

No entäs tuo palautus? 

V. Niin no. Sitä pitää treenata. Ehkä erikseen nostona? 

#saaneuvoa

Ukkoja etsimässä

Alkuun ihan pakko pohtia ääneen, että miksi etsitään aina ukkoja eikä akkoja? Kun lajin harrastajista ihan saletisti suurin osa on akkoja. Ja ihan valtavirran mukana minäkin menin tänään ja käskysanaksi tuli suustani: "ukko"  

No siis. Hakua oon ajatellut jo kauan ottavani repertuaariin mukaan, mutta sitäpä ei mennäkään treenaamaan yksin tai kaksin. Kolme on minimimäärä ja kaikki porukat eivät halua "keltanokkia" messiinsä ja osa taas treenaa sellaiseen aikaan, ettei onnistu lasten harrastusten tms vuoksi tai sitten treenaavat niin kaukana, etten pääse/ehdi lähtemään. Mutta vihdoin, tänään, pääsin mukaan treeneihin; aamusella heti ja aivan sairaan kovien konkareiden messiin! Olin haltioissani. 

Siinä ihmettelin ja katselin, kun laukuista kaivettiin merkkejä ja nollia, kaksvitosia jne. En tajunnut yhtikäs mitään. Merkit näyttivät ihan jälkimerkeiltä ja varmaan ne olikin samoja. Mutta näissä oli ne linjamerkit mukana: matkaa näyttämässä. Se selkeni sitten, kun homma alkoi. Meitä oli siis neljä paikalla. Keskilinja merkattiin ja sitten merkattiin 25m välein eteenpäin kohdat takarajalta niin, että keskilinjalla tiesi aina, missä kohtaa oli menossa. Kätevää. Tallaamiseksi siis riitti se, että neljä naista käveli alueen päästä päähän samassa rintamassa. Sitten alkoi haku. Mä pääsin heti ensimmäiselle koiralle ensimmäiseksi ukoksi ja siellä mä makasin ryteikössä retkipatjalla maastokankaan alla. Helka löysi mut hienosti, haukkui ja sai palkan. Ohjaaja tuli hakemaan koiraa, lähetti keskilinjalta toiselle puolelle, tyhjiä pistoja välissä ja perältä löytyi vielä toinen. Kakkoskoiralle tehtiin piilot niin, että kun löysi mut, haukkui ja palkattiin, haki ohjaaja koiran ja vei keskilinjalle seuraavalle puolelle pistoa varten. Minä kipitin sillä aikaa takalinjaa pitkin eteenpäin ja menin uuteen piiloon. Tääkin oli mulle ihan uus ajatus! Ja toimi.


                                             (Tuossa kuva mun lookista aamun piilossa :D)

Kolme ensimmäistä koiraa olivat siis kaikki tehneet hakua jo enemmän, mutta jokainen teki sitä toki oman tasonsa mukaisesti. Koirat toimivat hienosti, haukku oli kaikkien ilmaisu ja mä opin ihan hirveästi katsomalla ja olemalla maalimiehenä. Viimeisenä koirana oli sitten Sila. Silan ainut hakukokemus on leiriltä se yksi haku, joten ihan noviisina lähdettiin. Ensimmäinen haku tehtiin niin, että Sila näki, kun ukko meni piiloon. No problemo. Seuraava itse asiassa taisi olla samalla lailla. Kolmas oli piilossa valmiina, mutta nousi esiin. Yksi kerta huudettiin nimeä ja kaksi viimeistä oli niin, että maalimies oli piilossa ja taputti sieltä käsiä yhteen. Sila kuuli sen ja näki ehkä kädet. Kaikki haut meni mielttömän hyvin. Viimeisessä Sila oletti maalimiehen olevan yhden nyppylän takana ja kun näin ei ollut, se käytti nenää ja löysi "ukon". Viimeisellä kerralla palkattiin extraa ja maalimies leikki Silan kanssa. Ja oli kyllä pätevä leikkijä <3

Oli meillä kuitenkin myös ongelma. Sila irtosi hyvin, oli itsenäinen, ei ollut saanut aamuruokaa: nälkäinen ja maalimiehien purkeissa oli sen märkäruokaherkkua. MUTTA. Sila ei olisi halunnut syödä. Ainakaan kaikkia sitä, mikä purkissa oli. Se ei olisi malttanut odottaa mua. Se palkkautui ihan hirveäasti siitä itse tekemisestä ja sain tosissani komentaa sen mun luokse, että sain laitettua hihnaan ja vietyä takaisin keskilinjalle. Viimeisellä piilolla oli ruokaa JA lelu ja se oli paras. Eli ehkä ensi kerralla kokeillaan leluja ja vähemmän ruokaa per purkki. Silti mä uskon, että meidän haaste on tässä. Himossa mennä etsimään ja mitäs sä akka siellä huutelet- asenteessa.

Eli ruokapalkka on rangaistus. VOI olla, että toimii jatkossa se pienempi ruoka ja leikitys, mutta mahdollista on, että haluaa vaan etsiä.

Vinkkejä otetaan vastaan. 

Täällä mä istun sohvan nurkassa, villafiltin alla ja luen Haamuja tuulessa- kirjaa. Ehkä mä opin jotan vielä lisää tälle päivälle ;)