Huolia, murheita ja ilonpisaroita

 Suurien tunteiden päivä.

Meillä on ollut tässä haasteita Silan korvan kanssa. Sinne eksyi kaksi karvaa, joka eivät lähteneet "normaalisti" pois, vaan alkoivat painaa tärykalvoa ja siitä seurasi pään ravistelua, itkua ja kipua. Käytiin näyttämässä viime viikolla tilanne eläinlääkärissä ja saamiemme ohjeiden mukaisesti korvaa huuhdeltiin kaksi kertaa päivässä, vaan ei. Tilanne sen kuin paheni niin, että tänään käytiin sitten poistattamassa karvat nukutuksessa ja siellä oli jo myös alkanut tulehdus tämän episodin seurauksena. Nyt meillä nukkuu hyvin surullinen pieni koirahahmo "päiväkännejään" pois ja toivon, että tämä kaikki on kohta enää paha muisto..

Nämä ovat hetkiä, kun olen kiitollinen vakuutuksesta 🙏 Täytyy sanoa, että Iffin kanssa on kaikki toiminut erinomaisen hienosti joka kerta. Yksi huoli siinä hetkessä vähemmän.

Meillä on siis sairastettu ensin kaksi viikkoa tassuhaavaa (joka tuli siellä edellisissä treeneissä) ja sen päätyttyä iski korvavaiva. Eli melkein kuukausi kohta oltu sairaslomalla ja niin "harmittomien" juttujen vuoksi.. Aikamoista.

Kuitenkin onneksi jotain hyvääkin, vihdoin, miesrintamalta 🙏 Silan sulhasen siittiöt on kerätty ja syväjäädytetty reilu viikko sitten. Tänään sieltä on sulatettu koe-erä ja liikkuvuus on ollut niin hyvä, että kallisarvoinen tankki matkustaa tällä viikolla Suomeen tämänhetkisen tiedon valossa. Julkaisen faktat myöhemmin, mutta sanon, että ollaan Sannan kanssa ihan valtavan iloisia siitä, miten VIHDOIN kaikki näyttää loksahtaneen kohdilleen ja uros ei tunnu pätkääkään kompromissilta, vaan täydellisen hyvältä 🙏❣️

Ja oli jo aikakin . Lenkillä pissaillaan kohtuu ahkerasti ja turkki alkoi irtoamaan 😱

Hästäg tällaista tänään

Monenlaista haukkua

 Mahtui viime viikkoon. Me ei ehditty treenaamaan ollenkaan arkipäivinä, mutta lauantaina päästiin hakumetsään. Menin vähän turhan suurin odotuksin: viime treenit on menneet niin hyvin. Siinä suuressa viisaudessani päätin sitten nostaa rimaa niin, että ykköspiilolle jätettiin ääniapu kokonaan pois, kakkospiilolla maalimies oli pahvilaatikossa (päälliosa auki, mutta muuten maalimies kokonaan laatikossa) ja kolmospiilo perinteinen normi. Kakkos ja kolmospiilolle sentäs älysin sopia ääniavut: Silan nimen. 

No. Sila lähti ykköspiilolle reippaasti, mutta noin puolen välin jälkeen sen vauhti hetkeksi hiipui. Mä olin jo menossa apuun (koska se on mun vavva), mutta Sila päätti lähteä itse etsimään ja käytti tosi hienosti nenäänsä. Tuuli taisi painaa hajua ohi, sillä kävi tekemässä melko reippaan lenkin, päätyen kuitenkin hienosti maalimiehelle ilman kenenkään apuja! Mutta. Haukku ei ollut niin hyvä, kuin se on nyt ollut pidemmän aikaa. Haukkui, ei tarvinnut apuja, mutta haukku ei ollut vahvaa ja rytmikästä. Hitto. Olis pitänyt pitää se ääniapu mukana! Mutta kun äkkiäkaikkitännejaheti-minä en millään malttanut pysyä viisaana.. 

Kakkospiilolle sai ääniavun ja sinne tulikin sitten hieno, kumea haukku! Olin sanonut, että vain muutama haukahdus, sillä "umppari" ja metsä niin uutta. Sila oli noussut laatikon reunaa vasten seisomaan, joten ei se laatikko onneksi ainakaan jännittänyt :D 

Kolmospiilo oli perinteinen "metsäpiilo" ääniavulla, mutta silti haukku oli vaatimaton. Näin ollen ensi kerralla meidän hakutreenit menee taas askeleen taaksepäin ja otetaan helpotuksia käyttöön. Tää haku on kuulkaa yksi tanssi. Kaksi eteen, yksi taa.. jne. Ja kaipa se suola sitten osittain siinä onkin. Ettei ole vahingossakaan liian helppoa, vaan vaatii töitä. Etenkin päässä :D 

No. Seuraava aamu oli sitten sunnuntai ja mua kyllä vähän hermostutti.. Oli nimittäin Silan luonnetestipäivä! Tsekeillä on PEVISAssa LT tai MH ja mä olen kyllä vähän luonnetesti-ihmisiä. Ehkä siksi, että MH on mulle niin vieras. En oo koskaan sitä livenä nähnyt. Luonnetestissä meiltä on ennenkin käynyt koiria (Narri ja Hiisi), joten sinne oli tutumpaa mennä. Lisäksi olin kuullut näistä tuomareista hyvää, joten sinne vei tiemme. Mä en ollut yhtään tajunnut lukea aikataulua ajatuksella ja tajusin vasta liian myöhään, että juuri ennen meitä oli tuomareilla aikataulun mukaan tauko.. Tarkoitti sitä, että mä en ehtinyt nähdä yhtään testiä ennen meitä eikä Sila ehtinyt kuulla yhtään laukausta ennen meitä.. Joten me mentiin todellakin "sellaisina kuin olemme". 

Ja se meni.. No, yllätyin ja en. Sanotaan näin. Mä olin etukäteen sanonut, että Sila ei pidä ihmistä uhkana, eikä hauku/puolusta. Ja niin se pitkälti menikin. Vasta ihan viime metreillä se haukkui, mutta siitä näki, että se ei ollut sille "helppo juttu". Kelkka meni oikeastaan aika niin, kuin ajattelinkin. Siihenkin otti kantaa vasta aika myöhään ja uskalsi tulla haistelemaan. Sateenvarjo meni juuri, kuten ajattelin: säikähti ja palautui heti. Tynnyriä ei säikähtänyt lainkaan, ampumisesta multa kysyi joku "katsojista", että kuuleeko se varmasti :D Ei siis reaktiota. Mutta pimeä huone. Se mut yllätti. Mä ajattelin, että Sila tulee sinne ja etsii mut sekunneissa. Se liikku raunioilla, pimeissä konteissa, säkkipimeissä putkissa ja haukkuu siellä maalimiehet: kykenee toimimaan. Mutta ei. Tuomarien mukaan se ei ollut hoksannut, että huoneen perällä on vielä yksi huone, missä minä istuin ja odotin. Se oli hengannut siellä etuosassa ja jopa tarjonnut kaksi kertaa parvelle vieviä rappusia. Mutta ei tullut mun luokse ennen, kuin kutsuin sitä muutaman kerran. Ja siksi kovuus, mitä Sila osoitti tynnyrillä ja sateenvarjolla, muttui pehmeydeksi ja toimintakyky, mitä osoitti kelkalla, muuttui pieneksi. Mä olin ensin tosi pettynyt, enkä mä oikein ymmärrä edes, että miksi. Mutta kotona jo illemmalla, kun Tonyn kanssa videot katsottiin, mä ymmärsin, mikä aarre meillä onkaan <3 Se ei lähtökohtaisesti pidä ihmistä uhkana, ei osoita terävyyttä isosti, palautuu kaikesta nopeasti, kykenee toimimaan, on rauhallinen näissä tilanteissa. Ihan täydellinen meille <3 Ja lisäksi meidän suhde on tosi hyvä! Tuomari kysyi multa virnuillen, miten Sila pärjää päivät kotona, kun mä oon töissä. Onneksi, so far, hyvin. Eikä sille pitkiä päiviä yksin tulekaan: lapsien koulupäivät eivät ole vielä niin pitkiä. 

Mutta tällaista tänään. Paitsi vielä se, että kävimme peko-treeneissä tämän viikon sunnuntaina ja Sila loukkasi siellä anturansa.. ontuu nyt toista etujalkaa, mistä THÄNKKAAD löysin viiltohaavan. Sitä nyt hoidellaan ja koetetaan päästä kuntoon. Nyt sitten pieniä lenkkejä, ei treenejä.. Oh no :D 

Pikaista paranemista meille, toivon mä ;)

Joskus, kun MELKEIN kaikki vaan toimii

Sen ääneen sanominen on pelottavaa: manaanko mä nyt epäonnistumisen esiin, oonko mä nyt ylpeä, ahdistaako muita se, että mä hypetän.. Miksi ihmeessä ja mistä, nämä ajatukset kumpuaa ja kertoo?! Mä koetan vakavissani ja tosissani lytytä ne ajatukset nyt syvälle piiloon ja pois. Ja olla ihan äärettömän onnellinen onnistuneista treeneistä eilen! 

Meillä oli siis pelastusporukan hakutreenit. Tallattiin "ihan perinteinen" PK-hakualue, 150m pitkä ja normileveä. Sila oli kolmantena koirana vuorossa ja halusin sille neljä piiloa ja siis neljä eri "ukkoa". Toivoin, että ukot eivät makaa pitkulana, mutta voivat istua tai makoilla osittain: Silalle on se kokonaan makaavan maalimiehen haukkuminen vielä työläämpää, kuin istuvan ja tänään halusin, että keskitytään muuhun, kuin haukkuun. 

Viime hakutreeneissä me tehtiin Silalle piilot "haamuilla" ja nyt toivoin, että otetaan pelkkä ääniapu niin, että maalimies huutaa Silaa nimeltä. Kuitenkin niin, että eivät ole lähellä keskilinjaa, vaan melko syvälle, jopa perälle, toivoin maalimiesten menevän. 

Hain Silan autosta, kun kakkoskoira suoritti partiointia alueella ja käytiin vähän käppäilemässä. Siellä jo huomasin, että Silan vire oli oikein erinomainen! Se oli tärpäntikkelinä ja oli kovasti korvat tötteröllä menossa kohti hakualuetta. Siitä jopa näki, että se pettyi, kun vein sen tallustelemaan hiekkatielle. 

No, pettymys jäi lyhyenlännäksi, sillä kohta päästiin hakuilemaan. Mä en ole VIELÄ ottanut sitä hallintaan, kun mennään alueelle, sillä tykkään tuosta sen asenteesta, ilosta ja palosta. Vielä. :D Mä niin näen itseni vuoden päästä kiroamassa sitä, miten olisi heti alussa pitänyt keskittyä tähänKIN :D 

Lyhyesti ja ytimekkäästi: Sila sai jokaiselta maalimieheltä ääniavun, jonka jälkeen se lähti todella lujaa etsimään maalimiestä. Ongelma edellisillä kerroilla on ollut "kengurunloikat", mitä se harrasti nähdäkseen maalimiehet: nyt ei sitä ongelmaa ollut, koska ei tiennyt sijaintia- meni nenällä. Ja tästä kiitollisuuspisteitä ropisi näille treeneille lisää <3 

Kaikki neljä ukkoa löytyi nopeasti ja jokaiselle tuli hienot haukut! Yhden kohdalla haukkui kerran ja piti pienen tauon- kokeili, saisiko purkin auki sillä, mutta jatkoi, kun kansi ei auennut. Ensimmäistä maalimiestä oli tallonut, joskin tämän sijainti oli hankala, jos koira halusi lähelle haukkumaan: miten Sila yleensä tekee. Mutta tätä pitää, tottakai miettiä jatkoa ajatellen. Vielä en haluaisi siihen puuttua, koska nyt saatu haukku sujumaan ja hommassa on iloa. Tästä kuitenkin se MELKEIN tuohon otsikkoon.

Hirveän iloinen mieli sekä haukuista että siitä, miten lähti maalimiehille ja käytti nenää! Lisäiloa siitä, että mä muistin joka pistolla edetä ja Sila pysyi maalimiehillä siihen saakka, että ehdin paikalle. Ja tässäkään kohtaa mä en vielä keskittynyt hallintaan, vaan otin sen hihnaan ja tullaan "raamit kaulassa" keskilinjalle. Mitä varmasti taas kadun vuoden päästä.. 

Hyvä, ihana, iloinen mieli! Ja alla mun uljas hakukoirani: 

Tunkeutuminen

oli eilisen rauniotreenin teemana. Oli tosi jännää ja mielenkiintoista! Ideana oli siis se, että yhden betoniputken suuaukko tukittiin naruista roikkuvilla tavaroilla: pulloja, pusseja, tölkkejä ja lisäksi maahan laitettiin styroxlevystä kappaleita:

Sitten sinne peruutti maalimies piiloon:

Jokainen koira tuli paikalle yksitellen. Koiralle ravisteltiin pientä purkkia (jossa oli kiviä, mutta sitä koira ei tiennyt :D), purkki heitettiin tuon "verhon" läpi maalimiehelle, joka salamana vaihtoi sen koiran omaan purkkiin ja sitten koira päästettiin irti: toiveena oli, että se menisi "pullot kaulassa" hakemaan eväänsä. Syvempi idea siis, että koira menisi rohkeasti kaikenlaisiin putkiin, myös inhottaviin. Mun pikainen tulkinta oli, että tässä testattiin koiran rohkeuden lisäksi sen taistelutahtoa. 

Mulla oli vahva luotto Silaan. Ajattelin, että tämä ei välttämättä ole sille niin kauhea, kuin voisi kuvitella. Ja intuitio puhui totta. Sinne se sujahti. Ei tokikaan pullot kaulassa, mutta hirveän tomerana ja reippaana:

Huvittavinta mun mielestä oli se, että tehtiin tämä Silalle kolme kertaa ja JOKA kerta, kun se tuli tulta ulos, se oli lähdössä raunioille "oikeisiin hommiin". Tämä oli sille, luulisin, liian helppo ja tuli ensimmäisellä kerralla "nähdyksi". Siinä muuten kiteytyy meidän ongelma tottiksessa: treenit pitää pitää joka kerta yllätyksellisenä ja rutiineja ei saa tulla- muuten tulee tämä sama ilmiö esiin.. 

No, anyway, olinhan mä tosi iloinen ja taas tunsin suurta kiitollisuutta koirajumalaa kohtaan siitä, että on meidät kaksi saattanut yhteen <3 

Sila sai myös lopuksi kaksi "oikeaa" etsintää- niihinkin tehtiin nyt uusi haaste: radalle laitettiin häiriöhenkilö, joka kolkutteli kepillä raunioilla- teki "raivaustöitä", kuten kokeessa on kuulemma. Samalla juteltiin siitä, että jatkossa Silalle voisi nostaa rimaa siinäkin, etten mä enää kulje niin sen mukana, vaan joutuu oikeasti etsimään vielä enemmän yksin. En mä ihan sen housukarvoissa nytkään kulje, mutta tunnustan, että kuljen mä sen perässä.. Kisanomaisiin treeneihin siis alamme siirtyä, koska... IIK! Olishan se sairaan siistiä! Mutta minä vuonna? ;P 

Nämä etsinnät meni hyvin. Ensimmäisenä vastassa oli "häiriö ihminen: raivaaja". Se käytiin nuuskaisemanssa ja sitten lähdettiin etsimään. Siitä mä olin kanssa etukäteen melko varma, että se menee näin. Meillä on aikaisemmin raunioilla ollut aina ihmisiä "käytävillä"; ei koskaan vielä kasojen päällä, mutta Sila ei ole näistä "merkityksettömistä" ihmisistä välittänyt oikeastaan yhtään mitään. Joten oli tosi kiva, että tämä meni näin mutkattomasti, ainakin ensimmäisellä kerralla. Saas nähdä, kun hommiin ruvetaan ottamaan moottorisahaa, kirvestä jne.. Jaiks. 

Etsintähommissa Sila löysi ensin "kakkosmiehen", joka laitettiin sille siltä varalta, että tarvii etsiä vielä toinen- jos ottaa vaikka häiriötä "raivaajasta". Onneksi sillä ei ollut nyt merkitystä. Hyvät haukut ja jee-fiilis! Sitten jouduttiin vähän auttamaan: kiipeämään perässä kasan päälle- ei tuullut juurikaan ja sää oli vaikeahko. Kasan päällä oli kuopassa selinmakuulla toinen maalimies ja se on Silalle aina ollut vaikea asento haukkua. Onneksi kuitenkin saatiin pari hienoa haukkua ja pari haukkua olikin kriteerinä: oikeastaan haukun aloitus. Siitä mulla on video instassa: jos kiinnostuttaa :) 

Hyvä treeni, parempi mieli! Jälleen ja taas. 

Tänään treenataan tottista, siitäkin tullut niin kivaa, että oikein odotan taas iltaa! :)

Tutkimus

Tein Silan kanssa tieteellisen kokeen. Maanantaina olimme rauniotreeneissä. Tiistaina lähdimme mun äidin luokse, missä ei siis todellakaan treenattu, mutta elämä oli kaikkea muuta, kuin tasaista - viisi lasta ja kaksi koiraa. Sila nukkui pääasiassa öisin, mutta silloinkin huonommin, kuin normaalisti. Sieltä saavuimme torstaina kotiin. Pe ja ei tehty mitään muuta, kuin ainaiset kaksi lenkkiä päivässä. Ja tänään Silalla kiehui yli. Eli aika monta päivää meni, joskin veikkaan, että ti - to ajanjaksoa ei voi laskea seesteiseen elämään.

Tänään aamulenkillä Sila oli alun ihan normaali. Lönkytteli mun vieressä/vähän edellä tai takana. Yhden talon pihassa usein huutaa koira, joka juoksee siihen ihan ojan viereen räyhäämään ja siinä Sila aina vähän "ahdistelee", joten siinä tehtiin pieni peruutuspätkä ja se meni ihan älyttömän hyvin. No, matka jatkui ja kaikki normaalisti. Päästin sen jossain kohtaa irti, Sila kävi ryteikössä asioillaan ja jatkoimme matkaa. Kunnes saavuimme pienelle kentälle. Sila lähti mun edelle ja samassa se lähti häntä mutkalla vetämään kahdeksikkoa ja pomppi ilmaan 😂 Mä tietysti repesin, minkä seurauksena Sila sai vettä myllyyn ja juoksi mun luo ja koetti iskeä nilkkoihin, kuten silloin moooooonta kk sitten sillä oli tapana, viime vuoden puolella. 

No. Nykyään mulla on eväät asiaan ja sain siitä Silan perusasentoon, sairaan hienon seuruun ja ehkä meidän parhaat-ikinä liikkeestä maahanmenot ilman käsiapuja! Jee 💗 Kun sitten jatkoimme lenkkiä, vaikutti Sila jo "normaali malta", kunnes. Mä kuulen ihan valtavaa jyrinää kauempaa- ukkonen lähestyy. Tein uukäännöksen, mistä Sila riemastuu ja käy pölläytyämässä joidenkin kymmenien metrien päästä pikkulintunipun. Seuraavaksi se bongaa kauempana fasaanikukon ja käy jahtaamassa sen lentoon 🙈

Mun tutkimuksen tulos on, että tsekinpaimenkoiralle ei riitä kahden lenkin-taktiikka, ilman treeniä, montaakaan päivää. Ainakaan kaikille. Muuten lyö läpi käytös, jota me ei toivota. Jollakin se on häiriöiden bongailu, jollakin räyhäämistä, tekemisen keksimistä tms. Onneksi huomenna taas treenataan 😁 Tänään on lasten sukulaissynttärit, joten vieraita luvassa ja sitä kautta muutosta normiin. 

Sitten miehiin. Jos shelttiuroksen miettiminen on vaikeaa (väri, koko, terveys, luonne, sukutaulu), niin voin kertoa, että helppoa ei ole meilläkään. Populaation määrä on pieni, PEVISA on tiukka (pullauttaa nuoret urokset pois) ja sukutaulussa on paljon koiria, mitä haluat karttaa. Siihen päälle terveys ja luonne, niin jep. Ei ole helppoa. Silan ensimmäinen uros Zeven vaikutti hyvältä, kunnes saimme tietää, että Silan isoisällä on kahdessa pentueessa epilepsiaa ja Zevenin isoäidin siskon kautta sama riski. Totesimme Ingelan kanssa, että liian iso riski. Seuraava uros oli tsekeissä. Ihana, kaunis, terve, hyvä jälkeläisnäyttö ja Sila sai vihreää. Mutta tuli korona ja minä sanoin, etten matkusta loppuvuodesta ulkomaille astuttamaan- tämän uroksen omistaja ei suostunut pakasteeseen. Uros nro kolme oli kaunis, rohkea, sopivan matkan päässä ja myös jo sen ikäinen, että mahdollisen epilepsian voisi olettaa jo puhjenneen. Mutta taas löytyi epilepsiariskiä meidän makuun liian läheltä, kun nämä kaksi olisi saattanut yhteen. Melkein iski jo epätoivo, mutta annoin itseni masentua tunnin. Sitten taas mentiin. 

Neljäs uros on hieno. Myös jo sen ikäinen, ettemme enää pelkää epilepsiaa samoin, luin nuoren uroksen kanssa voisi pelätä. Harrastaa suojelua ja tokoa. Terve. Kaksi pentuetta maailmassa. Ei liian iso. Tummia ovat Silan kanssa molemmat, mutta se on listallamme viimeisenä huolena. Asuu tsekeissä. Uros on perjantaina käynyt klinikalla ja siemenet nukkuvat nyt typessä. Niistä pieni osa herätetään kk päästä ja jos siellä on sen jälkeen riittävää elämää, lentävät ne Suomeen ja Silan mies on VIHDOIN totta ❤️ Juoksua odotan lokakuulle, joten marraskuussa lienee sitten siemennys, jos kaikki menee, miten toivomme 🙏 

Saa peukuttaa. 

Ylpeä

Wikipedia sanoo näin:

Ylpeys on yksi ihmisen tunteista. Ylpeä henkilö voi tuntea onnellista tyytyväisyyttä esimerkiksi omia suorituksiaan ja ominaisuuksiaan kohtaan.[1] Ylpeys on läheisesti yhteydessä muinaiskreikan Hybris-käsitteeseen. Ylpeys voi siis tarkoittaa myös korostunutta itsetietoisuutta, kopeutta, korskeutta tai pöyhkeyttä.[1] Ylpeä henkilö voi siis olla ollakseen muunlainen, kuin hän oikeasti onkaan.[2] Perinteisen näkemyksen mukaan ylpeys on pahin kristillisen opin seitsemästä kuolemansynnistä.

Lisäksi löytyy liuta sanontoja, joista tässä muutama:

• Ylpeelle lehmälle ei Luoja sarvia kasvata. (Ähtäri) (Kansanrunousarkisto)

• Ylpeys ei maksa mittää. (Pelkosenniemi) (KRA)

• Ylpeys suurenki kukistaa. (Lokalahti) (KRA)

• Ylpeyven tähen ihmiseltä hampaat lähtee. (Hartola) (KRA)

• Ylöpeös käöp lankeemukse eillä. (Kiuruvesi) (KRA)

Mä olin tänään NIIN ylpeä Silasta! Ja kotimatkalla mä mietin, miksi ylpeys on negatiivinen sana? Vai onko se? Tuossa, kun lukee Wikipediaa, ei se nyt välttämättä niin negatiivinen sana olekaan, mutta jos sanot olevasi ylpeä, herättääkö se ihmisissä positiivista vai negatiivista kaikua? Jaa-a, enpä tiedä, mutta minkäs sille mahtaa, jos sellainen tunne ihmisen valtaa :D 

Meillä oli tänään Peto-porukan rauniotreenit. Sää oli vaikea: ei tuullut oikein mistään ja oli todella painostava, seisova ilma. Tallattin pieni, mutta vaikea alue: paljon meille ihan uusia piiloja- ei ole koskaan treenattu tällä alueella. Sila oli viides koira, joten hajuja oli jo jätetty ja piiloja, joissa oli edellisille lymytty. Oikein hyvä siis ;) Silalle tehtiin kolme piiloa, jotka olivat näin jälkikäteen ajateltuna kaikki vaikeita. Ensimmäinen oli "umpipiilo" sellaisessa kaksiosaisessa vanhassa postilaatikossa tms, jonka ovi jätettiin hivenen raolleen, mutta oven eteen nostettiin nojaamaan verkko: koira ei pääse maalimiehen luokse. Postilaatikkoja on siinä rivissä pitkästi toistakymmentä ja niissä siis ovet kiinni. Sila haistoi, että jossain haisee ja teki kovasti töitä paikallistaakseen oikean laatikon. Ja sitten: meni haukkumaan viereiseen laatikkoon tyhjää ja niin, että ei nähnyt maalimiestä siis lainkaan: ilmaisi mulle ekaa kertaa ikinä, pelkkää hajua!! Mä en kestä! Epäonneksi se oli väärä laatikko- viereisessä oli maalimies, joka ei nähnyt haukkuuko Sila oikeaa vai väärää, eikä siis palkannut ja mä lamaannuin täysin.. No, kipitettiin sitten sinne laatikolle ja saatiin Sila vielä haukkumaan pienellä avustuksella oikeaakin laatikkoa ja palkattua se siitä. Mutta en olisi IKINÄ uskonut, että tämä päivä tulee tänään!! 

Siitä sitten kakkospiilolle, joka oli mun ajatuksen mukaan "helppo"; kaksi tai kolme traktorinrengasta päällekäin ja maalimies siellä niiden sisällä istumassa matalana. Ei näy siis. Siinä sitten tajusin, että Sila ei ole koskaan haukkunut alaspäin ja sehän joutui tuonne haukkumaan alas.. Mutta. Se teki sen! Haukkui alaspäin! Ja meitsi se leijuu vaan korkeammalle.. 

Kolmas piilo oli tornissa, minne Silan piti kiivetä rappuset yksin ja löytää sieltä kulman takaa maalimies. Sila sai tästä maalimiehestä hajun jo ennen "kakkosukon" löytämistä, joten autoin sitä viemällä sen valmiiksi sinne rappusten hoodeille. Sillä oli jo kaksi hyvää työtä alla. Ja sinne Sila kipittil, rappuset ylös. Se ei heti ruvennut haukkumaan; kurkkasi verkkoseinän läpi ensin mua alakertaan ja meni sitten haukkumaan. Viisas "ukko" palkkasi sen jo parista haukusta. 

Saatiin ihan äärettömän hyvät treenit ja mulla on kyllä nyt niiiiiiiiin häpi mieli, että melkein halkeen. Ja oon mä ylpeä kyllä. Mun pieni koirani on jo niin taitava! Teki hienosti, itsenäisesti töitä ja ilmaisi kaikki ukot! Mitä sitä muuta voi ohjaajana toivoa? <3 

Jotain uutta, jotain vanhaa. Mutta ei sinistä.

Tällä viikolla tottisteltiin alkuviikosta IHAN uudella kentällä ja vitsi, että meni hyvin! Tai no, aina löytyy fiilattavaa: Silalle on tullut huono tapa - se aina palkan saatuaan "herpaantuu" hetkeksi, mutta se hetki on koko ajan lyhyempi. Pitäisi siis olla iloinen, eikä takertua siihen pieneen hetkeen ja surkutella. Lisäksi aktivoituminen on nykyään melko "itsestäänselvää", minä sitä tietenkään EI saisi pitää, koska kohta kosahtaa. Mutta olen siis asiasta hyvin riemuissani! Luoksetulot, paikkamakuut ja perusasennot toimi hyvin! Liikkeestä jäävissä on työtä, mutta niissä on myös edistystä. Käden apuliike pitäisi saada häivytettyä, mutta se on MULLE todella vaikeaa. Siis mä oon ihan olkapää matalalla ja muka tekemättä mitään :D Käsi riippuu jne. Mutta mä kovasti yritän ja työstän henkisesti asiaa :D 

Isoin haaste on edelleen kapula. Se on levotonta. Nyt mä oon ottanut kapulan sisälle ja joka ilta, iltaruuan yhteydessä, tehdään yksi pito. Sila rakastaa sen ruokaa: iltaruokaan lorautetaan pieni luraus yhtä etikkaa, mitä Sila rakasta aivan hirveästi :D Se haisee ihan punaviinille, mihin Tony sanoi, että "sellainen koira kuin omistaja". Varmaan sitten :D No, laitan siis tuon maagisen, punkulta tuoksuvan kupin maahan ja otan kapulan. Pyydän Silan mun eteen ja näytän kapulaa. Ekana iltana oli IHAN kuutamolla. Kuola valui noroina suusta ja kuikuili sinne mun taakse, että WTF. Sain yhden, nopean oton kapulalle ja se oli mun sen illan kriteeri. Toisena iltana meni aika samalla lailla, mutta hivenen nopeammin. Kolmantena iltana oli jo valo noussut latvaan ja otti reippaasti kapulan. Eilen, neljäs kerta, oli jo ihan fiiliksissä kapulasta, mutta aloitti sen mälväämisen taas.. Hitto! Mä sitten otin kapulan pois, kerroin siinä samalla että ohhoh, ja tarjosin uutta mahdollisuutta. Se meni ookoosti. Ja siitä aina vapautus punkkukupille. Saas nähdä. Työlästä on, mutta jospa se tällä. Joka päivä yksi pito. Ja palkka on mieluisa. Muutakaan en meinaa keksiä.. 

No. Eilen sitten meillä oli ekat Peto-porukan metsätreenit. Siellä oli paikalla meitä 9 koirakkoa, muistaakseni. Eli aika monta. Osa halusi partiointia, osa jälkeä ja meitä oli kaksi, jotka halusi "ihan perus hakua". Kaikki sai haluamansa. Mä menin ensimmäiselle, VIRTA-testiin valmistautuvalle koirakolle, eksyneeksi ihmiseksi etukäteen rajatulle alueelle piiloon paikkaan, jota koirakko ei tietenkään tiennyt. Hieman mua näytti ahdistavan aamuinen "melkein karhun kohtaaminen" ja yritin pitää kovaa meteliä, kun kävelin yksin metsässä piilopaikkaani.. Siellä sitten istuksin ja odottelin, että mut löydetään. Ja niin mut löydettiin! Ensin näin koiran ja koira tuli iloisena mun lähettyville ja aloitti haukun. Haukun perusteella tuli sitten ohjaaja ja peesarinsa sekä kaksi heidän työskentelyään seuraavaa ja mukana kulkevaa kanssatreenaajaa. Matka jatkui sitten koiran palkitsemisen jälkeen: piilossa oli vielä toinenkin "marjastaja". Mä matkalla samalla kyselin näiltä kanssatreenaajilta peesarin tehtävästä ja mulle selvisi, että peesari on kartan lukija ja pitää huolen siitä, että koiran ohjaaja pysyy suunnitelmassaan ja pystyy keskittymään vain koiraansa. 

Näiden eksyneiden "marjastajien" jälkeen mentiin tekemään kahdelle koiralle (Sila toinen) haku. Tallattiin 75m pitkä alue. Silalle tehtiin neljä piiloa (kaksi siirtyvää maalimiestä) . Mä olin etukäteen miettinyt, että nyt tehdään vain ensimmäinen ukko niin, että näkee piiloonmenon ja kolme muuta haamuina. Sovittiin, että täyteen syvyyteen ei vielä mennä, mutta reilusti kuitenkin ainakin 30m:n syvyyteen. Ja vitsi! Sila haki hienosti kaikki neljä ukkoa ja ennen kaikkea sen haukut! Menin kolmoshaukusta ihan kananlihalle (oikeasti)! Se oli niiiiiiiiin hieno! Kyllä kuulkaa treenaamisesta voi tulla isosti hyvä mieli! Ja meillä oli tosi kiva porukka! 

Sitten tehtiin vielä toiselle koiralle samalla alueella haku ja kolmas koira teki partioinnin tuolla samalla alueella viimeisenä. Oli kyllä kivaa! Pieni sadekaan ei haitannut YHTÄÄN!  

Tottista, jälkeä ja raunioita

Meidän viikkoon on mahtunut kolmet treenit. Viime keskiviikkona tottisteltiin Jessican silmän alla tuossa meidän kaikkein lähimmällä kentällä, Törnävällä, josta lenkkeillään läpi muutamankin kerran viikossa, mutta treenannut en ole siellä esim. tänä vuonna kertaakaan. Syy on siinä, että siellä on AINA frisbeen heittelijöitä. Keskiviikko ei ollut poikkeus, mutta otettiinkin sen häiriön kannalta ja sitä riittä! :D Kaksi kertaa tömähti kiekko ihan viereen. Ja, tadaa, Sila kesti sen, mutta kyllä sen teki mieli niitä mennä tutkailemaan ;) Treenit meni hyvin. Kapulan kanssa me tehdään töitä vielä pitkään ja hartaasti, mutta on siinäkin pientä edistystä ilmassa. Sen kun saisi pidettyä kuitenkin tässä kivana treeninä, ettei siitä tulisi pakkopullaa. Meistä kummallekaan, eritoten nyt Silalle. Se vaan varmasti niin äkkiä hoksaa sen, että mua turhauttaa.. ja se on liikkeenä niin älyttömän hienosäätöä, että palkkaan ja töherrän koko ajan käsineni väärin.. että ei oo kuulkaa helpoksi tätä meille tehty. ONNEKSI siihen, että tämä meidän pitää oikeasti osata, menee kauan. K A U A N. Bh olisi nyt se ensimmäinen steppi ja senkin mä siirsin ajatuksissani ensi vuodelle.. ei me keritä saada kaikkia palasia syksyksi kuntoon, etenkään paikkamakuuta. Se 10min on meille IHAN liikaa. Vielä. Joskin tuolla valtavassa häiriössä (kaksi perhettä pelasi muutamien kymmenien metrien päässä jalkapalloa lasten kanssa), Sila teki hienot paikkamakuut. Sille sopii se, että joutuu pitää itsensä kasassa: häiriö siis. Jos ollaan "ihan vaan me", se helposti toteaa, että ei huvita enää ja nousee. Ihan pokkana vaan. Joten tällainen häiriö on meille positiivista JA koetilannehan on häiriötä. Joten ehkä mä voin joskus tämän vielä kääntää positiiviseksi ;)

Sitten meillä olikin huilipäiviä useampia. Äiti tuli Shenan kanssa meille kyläilemään ja on kyllä iso helpotus, että koirat tulee niin hyvin toimeen. Ne ei oikeastaan välitä toisistaan yhtään mitään. Sila yrittää noin kerran päivässä Shenaa leikkimään ja joka kerta saa yhtä hyisen ilmeen ja irvistyksen ja se siitä. Shenan kanssa vaan pitää olla tarkkana: sen tekisi kovasti mieli näpätä lapsia pohkeista, mikäli liikkuvat yhtään poikkeavasti (mitä lapset tekevät all the time). Se on vähän epävarma ja terävä. Ja ne samassa paketissa ei oo kiva coctail. Onneksi se on sheltti. Isompana koirana olisi pommi. Ja onneksi se asuu maalla, "missä ei koskaan tapahdu mitään". Se tekee tuollaisen koiran hermoille gutaa. Muuten se voi oikein erinomaisen hienosti ja kuulin, kun äiti jutteli sille, että "mitä se mun rakas". :D Ei oo varmaan ikinä edes mulle puhunut niin?! :D

Eilen tehtiin sitten Elisan ja Torstin kanssa pitkästä aikaa jälkitreenit. Ja VOI VITSI!! Meni ihan älyttömän hyvin! Jälki oli noin 200m pitkä ja 50min vanha. Annoin Elisalle kaksi keppiä jätettäväksi: noin puoleen väliin toinen ja loppuun toinen. Halusin tehdä alkuun myös janan ja ihan parasta, kun KAIKKI TOIMII! Jana toimi ja kepit nousi <3 Ja Sila oli TODELLA hyvällä asenteella. Keskittyi hienosti jälkeen ja tuli tosi iloisiksi kepeistä! Nosti ne molemmat mulle ja toi häntä heiluen ne. Vaihtoi ne palkkaan, mutta halusi myös leikkiä niillä. Aivan älyttömän hyvä fiilis! Seuraava jälki sitten taas vähän vanhempi ja pikkuisen pidempi. Pienin askelin ;) Mutta just tällainen treeni me tarvittiin sen ihan kauhean jälkitreenin yhä kummitellessa mun päässä.. Onneksi aika kultaa muistot :D

Tänään sitten raunioiltiin ja luulenpa, että oli meidän ihan eka kerta ikinä vesisateessa raunioilla. En tiedä, onko tehty hakuakaan sateella. Ehkä ei. Meillä on ollut aikamoinen flaxi näiden säiden kanssa. Ja oli aika vaikeaa: sadehan painaa hajua alas. Sila oli tosi kiinni jotenkin mun liikkumisessa: ei yhtään itselleen tyypillisesti hakenut hajuja niin kaukaa, kuin normisti. Löysi kuitenkin kaikki ukot ja yksi oli mun valitsemassa piilossa: kontin katolla, minne meni portaat kontin takaa. Sila sai hajun aika alussa heti ja joutui tosissaan miettimään, mistä sinne katolle pääsee. Mua jännitti myös se, uskaltaako Sila haukkua katolla ja olin TOSI iloinen, että uskalsi! Hienosti haukkui! Ja hienosti haukkui myös maan alla olevan maaliemiehen ahtaassa putkessa! Viimeinen piilo oli hankala: joutui haukkumaan kauempaa ja kolon suulta- saatiin kuitenkin siitäkin haukut, pyytämättä. Oon tosi TOSI tyytyväinen treeniin. Tuli olo, että haukku on mennyt kauhesti eteenpäin. Ja sadesään treenejä ehdottomasti pitää tehdä: jos joskus tulee häly (nyt muuten tuli kesken treenin ja kaksi koirakkoa lähti oikeisiin töihin) vesisateella, niin ihminen pitää löytää silti <3

Joten jee, hyviä treenejä taas.

Hyvä treeni, parempi mieli

Niin se vaan menee.  Nyt on kolme ihan ihanaa, onnistunutta treeniä takana <3

Torstaina tottisteltiin Jessican kanssa. Ensin istuttiin autossa ja juteltiin pitkään. Mä kerroin meidän seminaarin nöyryytystä, katottiin vähän Silan tekemistä sieltä videolta ja puhuttiin. Ja teki NIIN hyvää!! Aina ei tiedä, mikä johtuu mistäkin, mutta Jessica sai mun mielen paljon paremmaksi ja oivalluksia mun päässä taas aikaan <3 ISO kiitos!

Ja sitten treenattiin. Ja meidän treenit ei oo ehkä IKINÄ mennyt noin hyvin!! Ihan taivaallinen vire ja kaikki toimi! Perusasento, seuruu.. Kapulan kanssa nyt on pientä säätöä, mutta sekin oli mennyt eteenpäin. Ja mikä sitten oli toisin? En tiedä. Mutta oon silti kiitollinen siitä, että mun synkäksi mennyt mieli sai aimo annoksen aurinkoa ja usko palautui siihen, että tottiksessa piilee vielä mahdollisuus siihen, että se on upeaa! Just sellainen treeni, minkä tarvitsin. Ehkä Karma oli liittoutunut koiraJumalan kanssa ja halusivat mulle hyvän mielen ;) Ja on Jessicallakin siihen osuutensa. I know <3

Lauantaina sitten hakuiltiin. Silan teemana oli ilmaisu. Sille meni kaikki maalimiehet piiloon niin, että näki, kun lähtivät metsään. Nostettiin sen virettä siis, jotta haukku kulkisi. Ja se kulki!! Yksi haukku oli "ei niin hyvä", mutta sekin tuli ja saatiin. Ja yksi haukku oli MELKEIN  20 haukkua! Jessica uskalsi ottaa sille pitkän sarjan, koska tuntee Silan hyvin. Mä oon niiiiiiiin iloinen <3 Toki työstettävää jää taas: koska ukko menee metsään niin, että Sila näkee, menee se metsässä silmien varassa. Mutta se häivytetään sitten eri treenillä, tehdään tätä haukkua nyt ensin kuntoon. Mutta jee!!

Eilen sitten oli meidän uran ensimmäiset rauniotreenit uudessa PeTo-porukassa. Meitä oli paikalla kymmenen koirakkoa, joten tehtiin kahdessa porukassa treenit: toinen porukka teki muita hommia sillä aikaa. Meidän treenit meni ihan superisti! Halusin Silalle kolme ukkoa. Yksi meni konttiin (perälle), yksi meni oven taakse niin, että ovi oli raollaan ja yksi meni makaavan betonirenkaan sisään. Silalle ei ole tehty vielä haukkuja ylös eikä alas ja sellaiset piilot, missä maalimies makaa tai on tosi matalalla (esim tämä rengas olisi voinut olla sellainen) on olleet sille vaikeita. Se voi nuolaista nenää tms, mutta ei aloita hyvin haukkua. Vaan toisin oli eilen! Aloitti kaikille kolmelle haukut itse JA myös tälle ukolle, joka oli makuulla siellä renkaassa. Vaikka pääsi viereen. Oli haukkunut kaikki, tapansa mukaan, tosi läheltä, mutta ei mennyt kenekään iholle. Se kun ei ole aina ollut isestään selvää sekään. Purkit pidettiin esillä ja kohdensi hyvin niihin. Ja, tadaa, kirsikkana: porukka otti meidät tosi hyvin vastaan ja mulle jäi hyvä mieli! Se kun ei ole itsestään selvää sekään <3

Kiitos maailmankaikkeus näistä kolmesta treenistä <3 Tiesit, että tarvitsin niitä. Pus!!

Back to basics

Puolitoistaviikkoa sitten mä kävin Kauhajoella ravistelemassa aivonystyröitäni Kantoluodon seminaarissa. Munhan alunperin piti mennä sinne Silan kanssa, mutta sitten tajusin, että silloin on Provinssi, jonne mulla oli lippu takataskussa lauantaille ja peruin paikan. Sitten tuli korona ja rokki peruttiin ja meni hetki mun tajuta, että mähän pääsen semmaan. Siinä kohtaa, kun valo nousi ylös, oli koirakkopaikat jo menneet. Niin sitten menin kuunteluoppilaaksi. Siellä mä huomasin, että ollaan tehty Jessican kanssa TOSI paljon samaa, mitä Kantoluoto luotsaa. Tuli sellainen vahva luotto siihen, että "jihuu". Paljon tuli keskustelua ja pohdittavaa, ihan jo omalla autokyyti-porukalla.

Nyt sitten, tänään, tuli mulle kaverilta viestiä, että Kantoluoto on Seinäjoella saksanpaimenkoirien luotsaamana ja sinne on tälle päivälle yksi koirakkopaikka vapaana, jos mua kiinnostuttaa. No, kiinnostutti mua. Olin kuitenkin ehtinyt sopia keskipäivän aikaan meille rotuuntutustujan kanssa treffit, jotka onneksi saimme aikaistettua. Samalla laitan ääniviestiä Essille, hyvälle ystävälleni, joka odottaa omaa pentuaan, että "lähdeks mun mukaan ja kuunteluoppilaaksi, Kantoluoto on tosi jees!" Ja niin Essi lähti.

Rotuuntutustujat tykkäsivät Silasta, joka, tavaramerkilleen uskollisesti, ruikki ilopissaa molempien päälle.. Siis oumaikaad, koska tää loppuu?! Joku sanoi, että loppuu yhteen vuoteen mennessä ja joku, että puolitoistaveenä. Me taidetaan rikkoa kaikkia rajoja, sillä Sila täytti just kaksi ja kuseksii edelleen onnellisena. Joskin mä oon melkein ihan tosi varma, että JOS olis tiukka paikka, se suojelisi meitä epäröimättä hetkeekään.

No. Niin Essi kurvasi pihaan ja suunnattiin Mitsun nokka kohti Sevoa, saksanpaimenkoirien kenttää, jossa seminaari pidettiin. Me ajettiin just sillä sekunnilla pihaan, kun siellä alkoi ruokatunti ja heilutettiin ikkunasta syömään lähtevälle Kantoluodolle ja muille syömään lähteville :D No, siinä tunnin verran turistiin Essin kanssa kaikenlaista ja kun ruokkis oli ohi, sai Sila heti toisena koirakkona "ykköskierroksen", koska muut olivat sen jo tehneet. Meille järkättiin myös kakkoskierros, joka tehtiin sitten viimeisenä.

Ykköskierros oli "Sila kauheimmillaan". Hirveetä, mutta toisaalta, saatiinpa keskustelua siitä, mitä tuossa tilanteessa tehdä. Mietittäväksi tuli aktivoitumisen kohta. Nythän Sila aktivoituu, kun vapautan sen alkuistumisesta. Ja teki sen nytkin. Mutta tekeekö sille hyvää istua "ei-aktiivisessa-moodissa"? oli polttava ja hyvä kysymys. Mitä työstämme. Mietittiin ja kokeiltiin (tutkittiin, kuten Jari asian sanoo), mikä olisi Silalle paras palkka. Patukka, pallot vai ruoka. Pallot oli parempi, kuin patukka ja ruoka ehkä parempi, kuin pallot. Ainakin tänään. VAIKKAKIN Sila oli syönyt normaalisti aamuruuan, koska enhän mä tiennyt, että päästään tänne mukaan.

Kakkoskierroksella otin autosta mulle tutun Silan <3 Se oli heti aktiivinen ja tarjosi mulle aktiivisuutta. En tiedä, mitä se oli autossa miettinyt ja miksi sen moodi oli niin erilainen. Mutta olin toki siitä hyvin kiitollinen <3 Hauska hetki oli, kun Essi oli juuri lähtenyt käymään hyyskässä ja tuli sieltä meitä kohden. Sila ilahtui, tietysti, Essin tulemisesta ja alkoi heiluttaa häntäänsä. Jari kysyi, "mitä tuo ihminen sille merkitsee" ja mä vastasin, että "se on enemmän kuin joku ihminen, se on mun ystävä". Joten Essi on enemmän kuin ihminen :D

Mä ykköskierroksen jälkeen jo mietin, että meidän tottiksesta ei tuu ikinäkoskaan enää mitään, vaan saan raahata matkalaukun läpi beehoon puoliväkisin. Kakkoskierroksen jälkeen mä taas uskon, että ei sen niin pidä menevän <3

No, kakkoskierros meni hyvin ja SILTI saatiin ihan paljon mietittävää. Vieläkin tuli pilkahduksia siitä, miten Silan aktiivisuus rakoilee ja mä mietin, voiko esim. nurmialusta tehdä muutosta? Ehkä. Joka tapauksessa mä tein nyt listan asioista, mitä jumpataan Jessican kanssa, kun tällä viikolla myöhemmin nähdään. Ihanaa, että on joku, jonka kanssa saa yhdessä asioita miettiä ja just ja nimenomaan meidän kantilta!

Mulla oli sinne mennessä kaksi toivetta. Seuruu ja kapula. Kapulaa ei otettu ollenkaan, koska seuruu tökki tänään sen verran. Tai ei seuruu, vaan aktiivisuus. Ja mä oon ihan liian usein nähnyt koiran, joka tekee töitä palkalle tai ei tee töitä kenellekään. Koira, joka tekee aktiivisena töitä ihmisensä KANSSA on huikea näky. Sen huokuu itsevarmuutta ja tietää osaavansa ja esittelee osaamistaan aktiivisena ja polleana. Ja sen näyn mä haluan meille!!

Huonojakin treenejä tarvitaan

Tai itseasiassa, eihän treeni ollut huono, mutta se, miten se meni oli huonoa. Joskin se kääntyi nyt valtavaksi motivaatioksi.. ;)  Mutta palataas taaksepäin.

Eilen tuli mailia: meidät on hyväksytty Peto/ VSS/E-P-  joukkoihin. Tuntuuhan se hyvältä. Ja kun mä katsoin hetki sitten "meidän" (=heidän) facebook-ryhmästä huomisia kuukausitreenejä (mihin me ei ikävä kyllä päästä, koska Tony menossa iltaan saakka), tuli ihan ihastuksenhuokaus! Aivan hirveän kutkuttavat treenit heillä huomenna ja parasta, että se säilyy yllätyksenä ihan siihen hetkeen saakka, että saavat tehtäväksiannon <3 Pieniä vihjeitä vain jaettu valmiiksi. Mahtavuutta! Ehkä seuraaviin kk-treeneihin päästään mukaan <3

No mutta. Aamun treeneihin sitten. Mä olin ilmoittautunut TODELLA pitkästä aikaa tälle aamulle jälkitreeniin. Mä en edes muista, koska viimeksi tehty jälkeä. Kauan sitten anyway. Ja mä OLETIN (älä IKINÄKOSKAAN oleta Miira!!), että me niin hoidetaan se homma kotiin. Jana, kepit ja kaikki. Tottakai. Koska Sila on tehnyt jo ainakin melkein kymmenen jälkeä elämässään ja se on ollut siinä niin hyvä. Suorastaan luonnonlahjakkuus. Ja, tadaa, niin koirajumala tuli ja näpäytti mua kunnolla. Hah, nöyrry Miira. Ja Miira nöyrtyi.

Meille tehtiin noin 100m pitkä, 45 min vanha jälki. Otin Silan autosta ja haistelin tunnelmaa: se ei ollut hyvässä vireessä. Yritin pientä kepilläleikkiä: se EI syttynyt siitä. Otti sen "pitkin hampain" ja vaihtoi juustoon, koska mä sitä pyysin. Mun olis siinä kohtaa pitänyt sanoa, että toinen koirakko aloittaa ja me mennään siksi aikaa leikkimään tms. mutta mä, nössö, en tietenkään halunnut ruveta hankalaksi tms. Joten mä menin ekana.

Meille oli tehty jana, koska me ollaan tehty janaa, ainakin jo kolme kertaa :D Ja kappas! Sila oli ihan kuutamolla, eikä löytänyt jälkeä lainkaan. Mä en ollut halunnut, että sitä merkataan, koska mä en halua ajautua siihen, että ohjailen koiraani. Joten siellä me sitten haahuiltiin, muu ryhmä perässä ja mietittiin, että WTF is going on.. Ja kun sitten aikamme siellä haahuiltiin, löydettiin viimeiset 10m jäljestä ja se viimeinen keppi.. siihen sain palkata Silan.

Ja sitten ne tunnelmat. Mua hävetti, ärsytti ja nöyrrytti. Kaikkea yhtä aikaa. Ja missään nimessä en halua, että Sila tajuaa mun fiiliksiä, mutta ainahan ne tajuaa. Siksi mä haluaisin heti, tänään, uuden jäljen, mutta mennään Elisan ja Torstin kanssa huomenna illalla tekemään se uusi keikka. Koska tänään sataa PALJON.

Ja huomisen suunnittelen hyvin. Nyt Sila oli selvästi hakumoodissa ja veti ilmavainulla. Huomenna leikitään ensin kepillä railakkaasti ja meille lyhyt jälki, jossa päässä ainoastaan se yksi keppi. Missä bileet. Lisäksi luulen, että vedetään 15min vanha jälki. TOKI tässä herää ajatus, että jos tekisi kaksi jälkeä huomenna. Sen lyhyen ja tuoreen ja sitten 100m ja tunnin vanhan JOS se ensimmäinen menee hyvin. Toisaalta, jos tekisi ihan rimanalituksen ja tosi helpon, niin miksi ottaa riskiä ja tehdä toinen perään? Hmm. Nähtävästi mun pitää työstää huomista ajatusta vielä.

Mutta näitä tarvitaan. Nyt on mulla jälkeen taas kovempi motivaatio, kuin koskaan aikaisemmin. Lisäksi mun täytyy suunnitella, mitä teen. Ja lisäksi mä en, toivottavasti, enää koskaan oleta mitään näin typerää..

Joten joo, paska treeni, mutta siinäkin paljon hyvää. Treeniajatuksen kannalta nimenomaan. Ehkä se onnistunut treeni ei ole aina se paras treeni. Sittenkään.

Ollako vai eikö olla

Jopas on ollut aikamoista menoa viime viikkoina.

Mä aloitan 11.6 illasta- olin silloin virallisessa hakukokeessa maalimiehenä. Mun alkuperäinen idea oli olla esineruudussa ja sinne meninkin tallaamaan alueen ja hienosti tuli tallattua, miljoonan mäkäräisen ja hyttysen kanssa :D Jälleen kerran mä ylistin mun "parasta, mitä kympillä voi saada" ostostani: se hyttyshuppari <3 Kuitenkin joku talkoolainen oli jättänyt tulematta ja meitsi hälytettiin radalle maalimieheksi. Niin sitä tuli vietettyä yksi ilta makuullaan olevassa roskiksessa, kannen alla. Onneksi kannessa ja sivuseinässä oli pyöreät rei´ät, mistä ilma pääsi edes vähän kiertämään :D Hellettä nimittäin oli koko illan. Oli tosi hienoa olla kokeessa töissä ja koska olin ensimmäinen maalimies ja mut löysi (huh!) jokainen viidestä koirasta, mä pääsin näkemään jokaisen koiran loppusuoritutkset. Oli TOSI kiinnostavaa! Lopuksi menin vielä tottikseen ihmisryhmään ja sain nähdä ne tottissuorituksetkin. Kovin kiintoisaa <3 Ja tuli boostia omiin ajatuksiin: päämääräksi <3 Jos mekin joskus..

Siitä pari päivää elämää eteenpäin, niin lähdetiin Silan kanssa lomalle! Mentiin Kaisan, Rellan ja Riemun kanssa Kaisan mökille ja nautittiin koko viikonlopppu hyvästä seurasta ja aivan järkyttävän ihanasta miljööstä <3 Mökki oli järven rannalla, hiekkaharjulla <3 Jos mäkäräisiä ei olisi ollut, en keksisi mitään, mitä muuttaisin <3  Mä oletin, että Silan juoksu olisi lopputnut tuolloin, mutta en silti uskaltanut antaa sen uida. Läträtä kylläkin se sai mielin määrin. Yksi verijälki me tehtiin, muuta ei voinut ajatellakaan- sää oli TODELLA helteinen. Silan toinen verijälki siis. Ja teki sen kyllä hienosti! Tarkasti, kuten ensimmäiselläkin kerralla, mutta jo varmemmin. Ja maalissa odottavan kauriinsorkan se kantoi ylpeänä autolle ;) Rella ja Riemu saivat myös jäljet ja melkein vieläkin hekotan ääneen kun muistelen, miten Riemu nappasi sorkan maalissa ja lähti se suussa painelemaan AIVAN tohkeissaan pitkin metsiä :D Enempää ei koira voisi sorkasta palkkautua :D

Reissusta kun kotiuduttiin, odotti meitä kotona puhdas, pesty koti. Tony oli siivonnut ja aijjettä tuntui kivalta! Mä aloin seuraavana aamuna/päivänä katsoa, että vähän on huonoksi pessyt lattian, kun siellä täällä oli vielä juoksusta pieniä tipluja. Mutta en viitsinyt sanoa mitään, koska oli kuitenkin nähnyt vaivaa.  Kunnes yhtäkkiä mä tajusin, tuoreen tiplun edessä, että ei hitto! Ei ne ole vanhoja, Sila vuotaa edelleen ruskeaa.. Siltä seisomalta mä varasin sille ell ajan, ultrauksen. Ja keskiviikkona me menimme sitten ultraan. Ell ultrasi ja ultrasi ja tiedätkö sen inhottavan tunteen, kun ell ei puhu mitään ja tekee otsa kurtussa duunia.. mä sitten kysyin, että miltä se näyttää.. ja sain vastauksen, ettei hän oikein tiedä. Että jotain epämääräistä tuossa on, mutta hän ei ole varma, mitä se voisi olla. Mä olin, tapani mukaan, täyttänyt siinä hiljaisuutta ja selittänyt, miten seuraavasta juoksusta Sila on tarkoitus astuttaa ja sille on tulossa maailmalta siemeniä pakkaseen elokuun aikana (jos kaikki menisi, kuin elokuvissa) jne. Konsultoinnin jälkeen ell tuli takaisin ja sanoi, että toinen ell oli ollut sitä mieltä, että Silalle laitetaan ab-kuuri, myös siksi, että on näitä suunnitelmia. Ja JOS tilanne kehittyisi kohtutulehdukseksi, olisi pahimmillaan edessä hätästerkkaus, märkäkohtu tms. Joten me lähdettiin sieltä pinkkien pillereiden kanssa kotiin ja helpottuneena siitä, että intuitio toimi taas. Vaikka olin melkein ihan varma, että siellä ei mitään ole. Mutta se mielenrauha.. You know.

Sitten tulikin juhannus. Pe vietettiin rauhallisissa merkeissä kotona ja la lähdettiin koko perhe reissuun. Ensin ajeltiin äidin luokse, missä vietettiin hauska päivä, lasten ehdoilla. Siellä vietettiin myös yksi yö ja aamulla suunnattiin nokka kohti Saimaata: olin varannut meille kauan ja pitkään haaveilemastani Järvisydämestä mökin kolmeksi yöksi. Ja se paikka *tähän niitä sydänsilmähymiöitä miljoona*. Aa että. Se oli kyllä juurikin niin hieno ja upea paikka, kuin mitä toivoin ja unelmoin. Säät vaan oli melkoiset.. Helteet iski päälle. Onneksi meidän mökki oli just sopiva näille keleille: siellä oli viilennyskone katossa ja lattiana oli viileä laatta. Ja me niin nautittiin <3 Tehtiin yksi retki Linnansaaren kansallispuistoon, mutta suunnitelmista poiketen en ottanut Silaa sinne mukaan: sää oli niin hirveän kuuma ja olisin murehtinut sitä koko reissun. Sila odotteli viitisen tuntia mökissä ja siellä se makasi sohvalla, katsellen rauhallisena ikkunasta, kun tulimme "kotiin". On se hieno koira! <3

Kaikki treenit sitten peruttiinkin seuraavalta viikolta kolmenkymmenen asteen takia.. Sää oli todella käsittämätön. En muista tällaista puteka Suomessa olleen koskaan.. Toissavuonna samanlainen helleaalto oli ainakin Tsekeissä, kun hain Silaa. Mutta että ihan täällä pohjoisessa.. Maapallo parka. Toivottavasti se joskus vielä toipuu meistä ihmisistä huolimatta <3 Silalla oli myös ab-kuuri päällä, joten mua ei kauheasti ahdistanut treenien peruminen: muutenkin olisin pitänyt Silaa "toipilaana" ja ajattelin, että sille teki hyvää nyt "ihan vaan olla".

Viime pe ja la menin sitten itse oppimaan: vuorossa oli Kantoluodon seminaari Kauhajoella. Alkuperäinen idea oli mennä sinne Silan kanssa koirakkopaikalle, mutta sittenhän mä hokasin, että silloin on Provinssi ja mulla oli lippu sinnekin lauantaille. Niin mä myin koirakkopaikkani Elisalle ja Torstille. Kunnes tuli korona ja rokki peruttiin. Ja kun mun aivot alkoivat taas toimia, oli koirakkopaikat myyty loppuun. Niin kohtalo päätti, että pääsen sinne kuunteluoppilaaksi ja se oli kyllä oikein hyvä ratkaisu- edelleen meni se ab ja toisekseen se helle. Ja kolmanneksi: sain keskittyä ihan vaan kuuntelemaan kaikkia :) Ja mä kyllä tykkään Kantoluodon ajatuksista. Ostan ne ihan tosi täysillä. Ajattelen paljon samoin. Ja mä huomasin, että "meidän oma Jessica" kouluttaa meitä just noilla ajatuksilla. Ihan samoilla. Totesin taas tuolla, miten hyvissä käsissä ollaan oltu ja miten täydellinen opettaja meillä on <3 Jos sulla on haaveita IHAN MIHIN TAHANSA lajiin sun koiran kanssa, mene Kantoluodon oppiin! Puhuttiin lyhyesti mm siitä, miten agilitykoirat treenaa usein ihan väärässä vireessä ja JUST olin tätä asiaa pohtinut perjantaina aamupäivällä. Eli myös agiväki hyötyisi tästä kyllä satavarmasti!

Sitten vielä kirsikka. Me käytiin Silan kanssa eilen testissä. Pelastuskoirapuolelle. Meidän piti mennä sinne jo viime vuonna, mutta Sila oli juoksussa silloin ja emme päässeet siksi mukaan. Nyt sitten olimme listalla heti alkuvuodesta ;) Testi meni hyvin. Mun mielestä. Meitä oli paikalla neljä koirakkoa, joista Sila oli vanhin *rollereyes*! Mun vauva! Testi oli monipuolinen ja siinä kyllä kokeiltiin sekä koiraa että ohjaajaa. Mä olin kuitenkin tosi ylpeä meistä ja etenkin Silasta: se oli ihan "luottopakki", jälleen kerran.  Nyt sitten meihin otetaan tämän viikon aikana yhteyttä ja siihen mennessä meidän pitää päättää, mennäänkö hommaan mukaan, JOS meidät sinne kelpuutetaan. Ja sitä mä olen tässä eilisillasta saakka nyt pyöritellyt päässäni. Täähän on ollut mun unelma. Jo pitkästi toista vuotta. Mutta koska mä en ole sitä unelmaa päässyt lähelle, olen alkanut unelmoida muusta. Haku jne. on tulleet isona meidän elämään. Ja nyt, jos me tähän suuntaan lähdetään, meidän muut treenit jää. Agility, hakutreenit muualla jne. Tottiksesta mä en olisi valmis luopumaan. Mutta haluaako Jessica pitää meitä, jos suuntana on pelastuspuoli pk-puolen sijaan? Tänään me nähdään ja saadaan jutella asioista.

On tää elämä ihmeellistä. Aina, kun jotain saa, jostain pitää luopua. Ja sitten se asioiden arvottaminen. Mikä on itselle tärkeää. Mä tarvisin nyt vuorokauden hiljaisuutta ja yksinoloa. Että mä saisin kuunneltua mun sisäistä ääntäni. Mitä se mulle puhuu. Se vaan ei nyt oo mahdollista, joten yritän järjestää mulle omaa päänsisäistä aikaa.. Mä melkein jo tiedän mun vastauksen. Mutta jos tää olis helppoa, tää ei varmasti olis mennyt oikein. Meidän viime vuosi. Nyt, kun luopuminen sattuu, tiedän, että ollaan tehty paljon asioita oikein <3

Syypää mun hymyyn

Eilen raunioiltiin. Mulla oli aika epävarma olo siitä, miten me treenataan. Pelkään, että meidän hyvät haukkutreenit metsässä valuu hukkaan, jos sössin raunioilla. Ja se tekee mulle epävarmuuden. Mä kuitenkin päätin, etten nyt laske rimaa ihan maahan, sillä raunioilla haukut on aina menneet metsää paremmin.

Kolme piiloa, ohjeena, että ei ylös- eikä alaspäin. Eikä kantta päälle. Mä en tiennyt piiloja, mikä oli taas pitkästä aikaa tosi virkistävää. Koska mun tarvii luottaa Silan nenään, eikä ohjailla sitä. Ja voi että, mikä intopiukka mulla olikaan!! Tää video on ensimmäisen "ukon" löytämisestä. Mä sanoin, että haukkuja 2-5. Videolla Sila haukkuu moooonta enemmän, mutta siihen oli syy: oli hyppinyt vasten maalimiestä ja hän oli fiksusti odottanut, että lopettaa sen, ennen palkkaamista. Oon älyttömän tyytyväinen tähän videon suoritukseen. Sila tekee koko ajan töitä: se käy korkealla ottamassa hajua ja sitten tarkentaa. Sen näkee oikein tästä :)

Kakkosmaalimies oli itse asiassa varmasti se, kenestä tuon hajun "kukkulalla" ottaa, mutta ykkönen tuli matkalla vastaan. Kakkonen oli nimittäin avopiilossa, oikeassa reunassa ja kasojen päällä. Kakkonen makasi selällään ja se oli taas Silalle uutta.. Oli käynyt nuolemassa naamaa (sori Tanja.. :D ) ja ollut ihan sitä mieltä, että tätä ei tarvitse haukkua- se ottaa arskaa :D Haukut saatiin pyynnöllä ja se on musta ihan ymmärrettävää tuossa tilanteessa.

Kolmonen oli mökissä, minne Sila tunki takakautta, pienestä rei´ästä :D Ei voinut taas mennä helpointa kautta, ovesta.. Mä luulen, että se meni sieltä siksi, että sai sieltä vahvan hajun. Ainakin sillä on taistelutahtoa! :) Kolmoselle tuli haukut pyytämättä, mutta taas oli pomppinut vasten.

Siihen kokeillaan nyt jatkossa sitä, että purkki on näkyvillä ja sivussa, käden mitan päässä. Jospa se siitä kohdentuisi paremmin.

Mutta päällimmäinen tunne on valtava onni ja ilo! Huikea edistyminen haukussa!! Jeeeeee!!

Häpi häpi HÄPIIII

Me mentiin tänään uuteen (meille uuteen siis) hakuporukkaan mukaan ensimmäistä kertaa ja tottahan se on aina vähän jännittävää mennä "nobodynä" johonkin porukkaan, joka on jo hitsautunut yhteen ja voi ajatella, että "WTF". Meitä meni sinne onneksi kaksi uutta naamaa, sillä Elisa ja Torsti lähtivät mukaan intoa puhkuen. Niin me sitten ajettiin ihan uusille mestoille ja todettiin, että meidät toivotettiin lämpimästi ja ystävällisesti tervetulleiksi <3 Ja niin sitä mentiin.

Silalla on The Days meneillään, joten sen vuoro oli viimeisenä. Meitä olikin varsinainen rotusuora paikalla, sillä mitään rotua ei ollut yhtä enempää; viisi erimoista otusta oli paikalla :) Maasto oli täynnä hirvenjälkiä JA poopsia. Mä mietin tallauksen aikana, että saas nähdä, miten meidän suuri ja mahtava mestästäjä asiaan reagoi, mutta olishan mun pitänyt tietää, ettei se ole riistaviettinen lainkaan: se menee saalilla, jos menee. Hirvenkakat sai jäädä ja aivan SAIRAAN HIENOT haukut saatiin aikaan!

Kehitettäviä juttujakin oli mukana, tottakai. Ensimmäiselle ukolle Sila meni ihan liian kovaa ja talloi maalimiestä kyllä ihan liikaa.. Onneksi maalimies oli träillä (tiiäks, mitä se meinaa?) ja palkkasi vasta, kun Sila pakitti päältä pois. Seuraavat meni oikein mallikkaasti ja Siltsu aloitti haukun heti, kun ukolle pääsi! Oon NIIIIN liekeissä!

Viimeinen oli sitten taas jotain uutta. Ukko kiipesi boksiin ja otettiin umpparia ekaa kertaa koskaanikinä. Ja tässä siitä dokumentti. Joo, yrittää kiivetä laatikkoon jne, mutta ratkaisi homman itse ja sanoi hau!

Mä oon ihan valtavan innostunut, iloinen ja motivoitunut tästä hausta! Parasta on nämä, pienetkin, edistysaskeleet. Ja se, että joku auttaa pähkimään, mitä tehdä seuraavaksi ja miten. Voi jospa me joskus oltais tässä jo oikeasti jotenkin edes hyviä :) Mä tykkäisin siitä jiikoosta nimen edessä aikalailla ;)

Ja miesrintamalta sen verran uutta, että huomenna mennään taas asiassa eteenpäin. Vihreää on saatu, mutta vielä olis pari Kilimanjaroa kiivettävänä ennen, kuin mikään on varmaa ja selvää. Tänään teroittelen hakkua ja huomenna alan kiivetä. Palaan aiheeseen!

Ja peeäs: mun pikkuinen Ipe, Siltsu, Peepe Pentunen täytti tänään KAKSI vuotta! Miten ihmeessä tämä aika voi mennä näin älyttömän nopeasti? Sehän just syntyi ja mä odotin ja odotin ja odotin. Ja just oltiin pentukurssilla ja harjoiteltiin hihnassakävelyä.. ja nyt se haukkuu ukkoja metsässä, tietää jo monta juttua ja katsoo mua lempeästi.. Hössää ja hösöttää mun kanssa ja tietää, mitä mä milloinkin mietin.. Niin se aika menee. <3 Pentunen sai lahjaksi loimulohta vinon pinon (suurta herkkua), uuden vinkulelun sekä nämä hakutreenit, tietty! :) Mun Silalle punoma panta oli liian pieni, joten sen kanssa pitää päättää jaksanko "kolmas kerta toden sanoo" painin vai annanko periksi. Koskaanhan ei saisi luovuttaa, mutta missä kohtaa sitkeys muuttuu tyhmyydeksi? Mietin asiaa. :)

Vihdoin

Totaalinen onnistuminen 🙏

Meillä oli tänään hakutreenit. Hipsin kuin haamu aamulla, etten herätä muita, sillä suuntana oli Lapua ja aamutreenit. Onnistuin, sillä täällä oli väki heräillyt vasta, kun meikämandoliino oli jo aikalailla Lapualla. Ja VAIKKA mä surruutin joka aamuisen smoothienkin valmiiksi 😳 Turha mulle selitellä, että mekkaloin 😁

Sanon muuten tähän ekana, että oli aivan älyttömän ihana 12-viikkoinen kelpievauva mukana treenaamassa haun alkeita ja MELKEIN tuli kuntupeeme, mutta taistelin järjen kanssa ja voitettiin. Huh. Mutta aivan supervalloittava pakkaus ❣️

No mutta. Silalla on tärpit hyvin lähellä, ellei jopa päällä, ja menimme nyt kaikkien mielenrauhan vuoksi viimeisenä. Testasin tänään mun uutta hirvikärpäs-/hyttystakkia ja sanon uudelleen ja uudelleen, että se on parasta, mitä viidellä eurolla voi ostaa 😁 Ihana. Yksikään ei päässyt mun nahkaan kiinni, vaikka satoja oli yrittämässä. Hah.

Silan kanssa tein, kuten Jessican kanssa viimeksi sovittiin. Mä pyysin, että maalimiehet menivät piiloon yksitellen, Silan nähden. Sitä ei erityisesti tänään hetsattu, mutta se tiesi kyllä, mikä oli homman nimi. "Ukot" menivät reilut 20m syvälle (tai yli) ja Sila pääsi metsään vasta, kun ukosta ei näkynyt enää mitään. Lisäksi vaadin siltä perusasennon, mistä sen lähetin. Ja, Parhautta, JOKA IKISELLÄ maalimiehellä tuli haukut pyytämättä!! Siis kaikilla! Ja kuuluvasti! Ja reippaasti! Ja mä oon NIIN onnellinen, ettei ole rajaa. Jee!!

Kakkosukolle vaan Sila veti hirveät voltit.. Kompastui omiin jalkoihinsa/kuoppaan ja meni ympäri.. Onneksi sain ensi viikolle Silalle ajan hierontaan/rankakäsittelyyn. Saadaan auki heti, jos on jotain mennyt vinksalleen.

Semmoista. Tällä mä elän kauan. Joskin mielessä jo seuraava kerta 😁 jospa sitten.. No ei, mä yritän malttaa. Meillä on aikaa. 

Haukun metsästys

Ollaan edetty aika hiljaiseloa nyt treenaamisen suhteen. Vain yksi treeni sitten viime haun ja se tehtiin maanantaina. Vaihdettiin tottistreeni lennosta metsään, kadonneen haukun metsästykseen. Onneksi meidän ihqu opettaja Jessica on tottiksen lisäksi hakupro, joten päästiin heti ytimeen. Mä olin jo ihan viittä vaille perumassa koko treenit, sillä maanantaina oli kauhea helle ja lisäksi Sila on juoksun aikaan IHAN laama. Siis nukkuu vaan. Tony onneksi tajusi, että mä kaipaan piristystä (mulla on ollut ihan hirveä viikko, mutta siitä lisää myöhemmin) ja potki meidät treenaamaan. 

Niin me sitten haukutettiin Silaa mäkäräisten ja helteen keskellä. Ja tiitättekös mitä? Sehän haukkui! Toki me palattiin monta askelta takaisinpäin ja tehtiin näkölähdöt ja Jessica meni lähelle piiloon. Mutta silti ja juurikin siksi: me tehtiin onnistumisia! Eikä juoksu, helle tai mäkäräiset haitanneet virettä! Nyt mä taas tiedän, mitä tehdä. Helpottaa ja hakea onnistumisia. Jee! 

No se maanantain hirveys.. Mä muistaakseni kirjoitin tännekin joku viikko takaperin, kun Sila jäi liivin kuminauhoista kiinni metsään hakutreeneissä? Silloin mä päätin, että teetätän sille sellaiset valjaat, mihin se palveluskoiraliiton lärpäke ommellaan kiinni, mutta että valjaat ovat kunnolliset. Sirpan Yellyllä on yhdenlaiset, missä valjaisiin on ommeltu se liivi kiinni ja sitten olen nähnyt kaksi muunkinlaista, kunnon liiviä koirilla. Niin mä laitoin kolmeen paikkaan kyselyä, tekevätkö tuollaista. Ensimmäinen firma vastasi, että tekee ja ota nämä ja nämä mitat. Minähän otin Suvin avustuksella pyydetyt mitat ja lähetin ne tekijälle. Sain kiitosvastauksen ja samalla infoa, että jono on sitten neljä viikkoa.. Kääk! Kausi menossa ja olisin halunnut ne, tietty, jo eilen. No niin sitten pyysin lisäaikaa ennen asian päättämistä. Sainkin vastauksen seuraavasta paikasta, että ei ole koskaan tällaisia tehnyt, mutta voi kokeilla sellaiset meille värkätä: tekee kyllä ihan normivaljaita asiakkailleen. Niin sitten laitoin tälle yrittäjä A:lle, että saan tuotteen tutulta tekijältä (olen kahden vuoden aikana tilannut muutaman pannan mittatilauksena jne) nopeammin ja otan siksi sieltä. Yrittäjä vastasi minulle ystävällisesti, että voi kun kiva ja hieno juttu: hänellä niin ruuhkaa. No. Kun tämä yrittäjä B sai meidän valjaat tehtyä ja laittoi siitä firmansa sivulle kuvan, alkoikin kivitys. Tämän yrittäjä B.n firman sivuilla.. häntä syytettiin plagioinnista jne ja meno oli kyllä todella rumaa. Ja minua syytettiin yrittäjä B:n taholta kaavojen varastajaksi jne. Minäpä sitten, tapani mukaan, olin yhteydessä suoraan yrittäjä A:han ja sanoin, etten ole kaavoja eteenpäin toimittanut ja nämä ovat hänen valjaistaan hyvin paljon poikkeavat. Yrittäjä huomasi erheensä, oli pahoillaan jne, mutta kesti aika kauan saada myrsky hillittyä ja vahinko poistettua.. ja kaiken keskellä mä koen, että oon syypää.. vaikka tiedän, etten ookaan. Mutta tunne *nyyh*

Nyt alan toipua, huh. 

Urosrintamalla. Eilen saatiin asiat sovittua ja Siltsun uros on hieno sekä sisältä että ulkoa. Se asuu Suomessa, joten asiat on aika paljon yksinkertaisempia <3 Ei yhtään tunnu kompromissilta. Ollaan onnekkaita ja uskon, että saadaan maailmaan heenoja pennuja <3 ! Julkistan kaiken, kun ollaan saatu plakaatti valmiiksi. Mutta jee!!

Tänään onkin illalla muutaman viikon tauon tauon jälkeen rauniot. Mahtia!! Mä kerron sitten, miten meni :) Haukku olis kiva saada ulos. ;)

Upside down

on taas menty, enemmän ja vähemmän. Saatiin tiistaina vihdoin "vanha Sila" takaisin.. eli ei enää
maksettu hintaa niitä perseilyistä, vaan saatiin paikkamakuutkin taas toimimaan entiseen malliin. Mä kuitenkin huomaan, että paikallaolemiset on meille TOSI työläitä. Esim. eilen agilityssä ei millään meinannut malttaa jäädä lähtöön. Ja tiedän, pitäisi tehdä töitä, töitä ja töitä. Ja kyllä, me tehdään. Lupaan. Mulle itselleni.

Tottiksesta oikeastaan haluan sanoa vaan yleisesti sen, että mä niin tykkään siitä lajista! En olisi I K I N Ä uskonut. Ikinä. Koskaan. Vaan niin on käynyt. Mä en ota mitään credittiä siitä iselleni, vaan kiitän kyllä Jessicaa täysin. Ilman Silan hienoa tulkintaa ja ymmärrystä siitä, mitä ja miten, hakattaisiin me edelleen päätä seinään ja minä kävelisin nakki kädessä maanitellen sitä pysymään mukana.. Mulla on vahva taipumus taantua käveleväksi namiautomaatiksi ja siinä on ihanaa, että joku sanoo mulle mitä ja miten.

Haussa meidän haukku takkuaa. Rauniolla se meni toissakeskiviikkona oikein mallikkaasti, metsässä perjantaina taas työn takana. Eli sitä oikeaa virettä pitäisi saada siirrettyä metsään. Molemmissa tehtiin nyt niin, että maalimiehet lähtivät piiloon Silan saavuttua jo paikalle; himo päästä matkaan oli suuri. Siksikin mä petyin siihen, että haukku vaati duunia. Höh. Aina kovasti tekemistä, mikä toisaalta on lajien suola. Ettei se ole liian helppoa ja yksinkertaista. Koska sittenhän se olisi liian helppoa.. Ukoille irtoamiset meni hyvin. Lisäksi mulle väännettiin rautalangasta sitä omaa liikkumista, ymmärrän taas paremmin.

Muuten on kaikki kääntynytkin taas ylösalaisin.. Silan sulhanen meni lennosta uusiksi *huutoitkuemoji*. Maailmasta putkahti taas uusi epilepsia-dg ja riskit kasvoivat liian isoiksi minun ja uroksen omistajan silmissä. Vastuullista, moraalista ja ihan syvältä *taas se sama emoji*. Sila aloitti nyt maanantaina juoksun, monta viikkoa etuajassa, ja seuraava juoksu on "the". Ja jos sen väli menee nyt tällä nykyisellä aikataululla, on se abauttiarallaa lokakuussa. Eli tosi pian. Ja nyt, kun homma piti ikään kuin aloittaa alusta, on koronan takia rajat kiinni ihmisiltä jne, voin kertoa, että hetken aikaa harmitti todella isosti ja paljon. Onneksi mulla on tapana olla vaipumatta epätoivoon ja niin mä hetken vellonnan jälkeen keräsin voimani ja aloin muistella, mistä me aikanaan lähdettiin liikkeelle.  Nyt sitten pitää pitää peukkuja pystyssä. Ja hengittää. Se pitää aina muistaa. Hengitä Miira. Rauhassa. Sä selviät, kaikki on ihan hyvin <3

Mietinnät sikseen

Ja bäk tu normaali. Vaikken mä mietintää ole kokonaan lopettanut. Mietin edelleen tuota "sopivaa" käsitettä. Mutta muiden kanssa keskusteluani olen tullut siihen tulokseen, että näen kyllä, jos meille on liikaa treeniä. Toki on olemassa mahdollisuus, että olen itse niin syvällä asiassa, että en sitä näe. Ja toinen mahdollisuus, että Sila kaatuisi suorilta jaloilta ennen, kuin "ei haluaisi treenata". Mutta jotenkin mä luotan myös siihen, että mä olen aina ollut aika herkkä ja tarkka siitä, miten paljon treenaan ja uskon, että osaan lukea Silaa. Toivon olevani oikeassa.

Me pidettiin kuitenkin viiden päivän totaalinen tauko kaikesta treenaamisesta. Lenkkeiltiin ja käytiin koko perheen voimin parissa kansallispuistossa, saman päivän aikana. Lapsetkin jaksoi kävellä melkein 8km, Silasta nyt puhumattakaan. Sen kanssa ei vaan ollut millään tavalla rentoa kävellä; nyt on se aika ja varsinkin kansallispuistoissa, että koira pitää olla kiinni. Mentiin Katikankanjoniin ja siellä on melko jytäkkää nousua ja laskua: Sila oli narussa ja se on, paimenkoiramaisesti, kovin huolissaan aina siitä, tuleeko jonon viimeinen ja kaikki muut varmasti ja.. Tony otti yhden ylämäen kohdalla Silan ja totesi, että ehkä hänen on viisainta sitä viedä ja EHKÄ ensi kerralla emme ota Silaa mukaan.. Noh, onneksi aika kultaa muistot ja onneksi tehtiin tuo kanjonin reitti ensiksi ja seuraava reitti oli ihanaa pitkospuureittiä: heti sujui huomattavan paljon iisimmin :) Mun ja Silan suhde on lienee solmittu jossain "svääreissä", sillä meitä yhdistää hulluuden, elämästä nauttimisen, häröilyn ja treenaamisen ilon lisäksi jäätävän kova suorakkaus. Mä voimaannun suolla, nautin niistä maisemista ja siitä tuoksusta. Ja Siltsu. Se syttyy siellä aivan uusiin ulottuvuuksiin ja juoksee häntä mutkalla kaikki lutakot ja niitähän siellä riittää.. :D Me molemmat lovetetaan suota. Ainut iso miinus, että mä kuuklettelin tässä päivänä eräänä kyitä ja suota ja mun illuusio siitä, että se on turvallinen paikka, romuttui. Kyyt elävät suolla. KYYNEL. Mietin, onkohan se niin, että ne elää soiden laitamilla, mutta ei kai ne siellä oikein märillä soilla voi elää: nehän kohmettuu siitä kylmästä suovedestä? Eikö ne tarvi kuivaa ja lämmintä kivikkoa? Sanokaa joku niin ;P

Mutta kattokaas nyt tätä maisemaa, voiko olla ihanampaa?

Suoretkien jälkeen meillä oli vielä pari päivää taukoilua, mutta keskiviikkona suunnattiin toisiin raunitreeneihin. Ja mä se en opi. Mulle on valjennut, että haukkua treenataan nyt HELPOTTAMALLA koiralle niitä piiloja. No. Meitä oli paikalla vain kolme ihmistä, joten kahden piilon taktiikalla mentiin. Ykköskierrokselle mä otin järjen kaveriksi ja tehtiin helpohkot piilot, jolloin haukku olisi helpompi saada mukaan. Ne meni ookoosti, muistelen, että toiselle teki itse haukut ja toiselle oli pitänyt pyytää, mutta sinnekin saatiin. Kun taas kakkoskierros.. Mä keksin, että alaspäinhaukku on meille hankala, joten "sitä varmaan pitäisi treenata". No just joo. Sila teki älyttömän hienoa työtä, etsi molemmat ukot, mutta ei haukkunut alaspäin. Yllätys. Ja mitä opin? No sen, että HELPOTA niitä piiloja ja treenaa sellaisia, mitä se osaa; saa varmuutta. Yritä saada onnistumisia ja niistä sitä flowta. Nosta rimaa VASTA KUN helpot sujuu pomminvarmasti. Näiden viisauksien jälkeen Silalle tehtiin yksi peräänjuoksu ja haukutus ja se meni ihan älyttömän hyvin. Siis niin, että maalimies hetsasi Silaa purkilla ja lähti juoksemaan kiven taakse piiloon. Sila perään ja kivellä haukut. Toimi. Niitä siis lisää. Toistaiseksi vaikka ihan joka kerta.

Tämä kuva jotenkin puhuttelee mua. Silan ilme on niin iloinen; silmät tuikkii ja häntä on tötteröllä. Se on todella onnellinen aina raunioilla. Suorastaan tohkeissaan <3

Keskiviikkona siis raunioiltiin, torstaina tottisteltiin. Meillä oli Jessican kanssa treenit ja ne kyllä meni ihan älyttömän hienosti! Joskus tuntuu, että valo nousee tunneliin, kun ei treenaa ollenkaan sitä "vaikeaa asiaa" ja meillä kapulan pito on tällainen. Se edistyy meillä, vaikkei ole sitä treenattu. Paikkamakuu on onneksi myös edistynyt, samaten seuruu. Kaikkein, KAIKKEIN, iloisin mä olen kuitenkin siitä, miten Silan asenne ja aktiivisuus on lisääntynyt. Se, mistä mä olen haaveillut. Toiset saa sen "ilmaiseksi tai ainakin halvemmalla", meille se on vaatinut ihmisen, joka osaa sanoa, mitä tehdä. Uutena asiana tehtiin hyppyä. Annettiin Silan oivaltaa itse asiaa ja sehän oivalsi :D Emmä tiedä. Tottiksesta on tullut tosi mukava laji treenata. Se seura vaan tekee kauheasti. Etenkin se, että on joku sanomassa, mitä ja kuinka. Mä tykkään kyllä tehdä, kun vaan tiedän mitä. Etenkin Silan kanssa on korostunut se, etten "uskalla" tehdä, etten tee väärin. Ihan, kuin se olisi joku maailmanloppu.

Tässä Sporttirakin ottama kuva meistä: on tuo Silan aktiivisuus ja perusasento muuttunut paljon, kun ajattelee, että mun vasemmassa kädessä ei ole mitään namia houkuttimena jne. Nämä kuvaukset oli kyllä yksi episodi sinänsä, mutta kerron niistä kohta. Tää kuva vaan sopii tähän. Tottikseen.

Pe oli lepoa, mutta la aamuna suunnattiin Lapualle hakutreeneihin. Haettiin mun hyvä ystävä Essi kyytiin: Essillä on tulevaisuudessa rodun vaihto ja hän on suuntaamassa pk-kentille- pääsee tässä etukäteen tutustumaan eri lajeihin, mikä toivottavasti auttaa isossa pohdinnassa. Meille tehtiin neljä piiloa; koska me sitä haukkua treenataan edelleen, niin mä halusin Silalle kaksi ukkoa "lähemmäs" ja kaksi ukkoa perälle: täyteen syvyyteen. Kaukana olevat ukot antoivat äänimerkin (=taputus) ja nämä lähiukot Sila etsi ilman ääniapuja. Ja tässä taas pohdintaa; onko parempi, että ukot on aina perällä: Silalle vahvistuisi olo siitä, että sinne pitää aina juosta, VAI onko hyvä, että nämä ilman ääniapuja olevat ukot ovat lähellä- helppo löytää? Ma en taas tieda ja tämä taas aiheuttaa mulle pienen ahdistuksen, kun en haluaisi tehdä väärin. Joten kansa, help me. Kummin? Kolmas vaihtoehtohan olisi laittaa ukot perälle, mutta lähettää Sila keskilinjan sisäpuolelta. Joskin mietin, miten se eroaa siitä, että ukot on lähempänä? Ensimmäinen ukko oli Silalle umpparissa ekaa kertaa metsässä koskaan. Etuseinä jätettiin Silalle auki. Ihmeteltiin keskilinjalla, kun se ei mene piilon lähelle, eikä tietenkään kuulu myöskään haukkua. Treenikaveri ehdotti, josko se pelkää piiloa ja mä jopa harkitsin, että olisiko mahdollista. Vaikea oli uskoa. Lähdin kuitenkin kohti piiloa ja sillä sekunnilla alkoi kuulua haukku: maalimies oli kurkannut piilosta ja nähnyt, että Sila oli kietoutunut pk-liiviinsä: se oli auennut ja kiertynyt Silan jalkoihin niin, ettei se päässyt liikkumaan mihinkään.. Oli käynyt nappaamassa liivin veks ja homma alkoi toimia. Nyt pitäisi sitten keksiä joku patentti tuohon liiviin, ettei enää pääse aukeamaan tuolla lailla.

Iloisena ja innolla Sila tätäkin hommaa tekee. Ja JOS tänään pitäisi tehdä valinta meidän lajista, mä valitsisin tämän. Haun. Jälkeä voidaan harrastella silloin tällöin, kumpaakin versiota siis (mejä ja pk), raunioilla käydään viikottain koko kausi, jos vaan joka kerta päästään. Agilityä voitaisiin treenailla talvikaudella, kun metsälajit on poissa kuvioista. Ja tottis kuuluu automaattisesti pk-lajeihin, eli sitä pitää tehdä anyway. Mutta tuo haku. Siinä on tarpeeksi (=paljon) haastetta, nautin sen sosiaalisuudesta kuitenkin (vs jälki) ja siinä on sitä jotain. Emmä tiedä mitä. Onneksi mun ei tarvi tänään päättää mitään.

Lauantaina, hakutreenien jälkeen, me lähdettiin myöhemmin vielä illalla Sporttirakin mainoskuvauksiin. Heidi ja Harri ottivat Sporttirakin käyttöön kuvia, joista kiitokseksi osallistujat saivat myös omaan käyttöönsä kuvia. Ja nämä mä sössin. Mä en tajunnut ottaa mukaan OIKEITA nameja, vaan otin eteisen hattuhyllyltä meidän "arkinameja", joita pidän lenkillä mukana. Siis ihan jotain kaupan "herkkuja". No, Sila kyllä tykkää niistä, mutta sei todellakaan himoitse niitä. Se oli ennättänyt jo lepäämään aamun hakutreenien jälkeen (Sila ei muuten ole kauhean väsynyt hakutreenien jälkeen: siinä kuitenkin juoksua tulee vain joitakin satoja metrejä ja suoritus on lyhyt, nytkin Sila oli ensimmäisenä vuorossa ja ehti levätä jo pari tuntia siellä treenipaikalla autossa). No, mulle selvisi hyvin nopeasti kuvauspaikalla, omaa vuoroa odotellessa, että mulla on mukana puolivallaton ja hyvin kuriton tsekinpaimenkoira. Mä siinä mietin, että thänkkaad ollaan viimeisenä vuorossa ja ajattelin, että "nämä muut" ehtii jo lähteä paikalta ja vain Heidi ja Harri näkevät totuuden.. No, ihan niin se ei mennyt, mutta suurin osa oli kuitenkin jo poistunut paikalta. 

Ensimmäinen kuvaus piti olla "paikkamakuussa" niin, että jätän Silan ja kävelen (en ollut kyllä ikinä jättänyt sitä niin kauas, selitykseni olkoon tämä totuus) kuvaajan vieren. No, arvannette. Sila ei jäänyt. Se nousi, hiippaili, nousi, hiippaili ja nousi, ryömi ja hiippaili. Aivan tolkuttoman monta kertaa ja kun menin sitä palauttamaan lähtöruutuun, se pomppi ja poukkoili aivan pilke silmissä ja sen näköisenä, kuin koiranpentu voisi asian tehdä. Ja mä selitän Harrille, että "kun mä sitä vielä pennuksi kutsunkin" ja ajattelen, että älä vaan kysy sen ikää, etten joudu kertomaan sen täyttävän ensi kuussa kaksi vee.. Onneksi Harri suhtautui asiaan huumorilla ja pilkkeellä silmissään. 

Heidin pisteellä ei mennyt yhtään sen paremmin, mutta niin vain nämä kaksi saivat loihdittua Silasta upeita kuvia. Ehdotin myös, että otetaan parit ilmaisukuvat ja nää on musta aivan kauhean hienoja <3 

Kiitos upeat kuvaajat! Näistä kuvista olen ylen onnellinen <3 Eikä se näissä näytä niin kurittomalta kakaralta? Ehkä :D Turkki vaan läks kokonaan ennen kuvia, mutta on niitä bikinimalleja ennenkin kuvattu, ihan ihmispuolellakin ;) 

Sunnuntaina oli äitienpäivä ja se pyhitettiin kyllä ihan oleiluun. Shena kävi kylässä, syötiin paljon ja hyvin ja iltapäivä relattiin vaan. Illalla kuitenkin esitin pienen toiveen VIELÄ yhdestä äitienpäivälahjasta ja niin Tony lähti jänöksi mulle ja Silalle kickbiken eteen, vesisateeseen. Kierrettiin noin 4km lenkki ja meni kyllä sairaan hienosti! Mä jopa mietin, että ehkä uskallan käydä seuraavan kerran kokeilemassa ilman jänistä edessä. Nytkään Tony ei enää mene siellä edessä, vaan Sila juoksee Tonyn pyörän vieressä. Mutta tämä on kyllä fyysisesti raskas laji. Vaikka me pidettiin pari pientä taukoa ja käveltiin välillä. Ja, tietenkin, mä myös potkuttelin paluumatkan. Sila oli IHAN kuitti koko loppuillan. Nukkui sohvalla meidän kaikkien keskellä ja jalat ihan nytkyi unien tahdissa. Joten tässä pitää pitää maltti ja järki: tuo 4km on ihan maksimi tällä hetkellä ja tällä kunnolla. Meille molemmille... ;)

Tänään jatkuu tottistelut, keskiviikkona rauniot. Muuten melko leppoisaa viikkoa vietellään. Lapsilla alkaa torstaina koulu ja se tekee omat muuvinsa seuraavaan viikkon myös. Eikä välttämättä huonoja muuveja :D

Muoks. Terveisiä Assholen emännältä. Mun veikkaus osui oikeaan, mutta potenssiin neljäsataa. Eli Sila perseili PALJON enemmän, kuin pelkäsin ja vain ja ainoastaan siksi, että sai niskaotteen kuvauksissa. Se ei enää halunnut pysyä paikkamakuussa lainkaan, omi lelunsa, irrotus takkusi ja Sila puri mun käsiä huomattavasti enemmän, kuin piiiiiitkään aikaan. Thänkkaad meillä oli Jessican treenit 🙏❣️ En ollut yksin. Ja thänkkaad näissä treeneissä oli onnellinen loppu. Ja kapulatreeni meni hyvin. Samoin jäävät. Että löydettiin taas se hopeareunus. Mutta silti 🙈 Mä sain taas opetuksen. Ja oikein hyvän sellaisen. Älä KOSKAAN anna tilanteen viedä. Vaan pysy aina sen (ml Silan) herrana.

Liika sopivaa

Niin. Liikaa, sopivaa- missä määrin sopiva muuttuu liiaksi? Tätä mä olen miettinyt. 

Sila on mun sudenkuoppani. Se rakastaa tekemistä. Kaikkea. Me kokeiltiin tällä viikolla maanantaina MeJää. Sekin sujui. Joskin ensimmäistä kertaa ikinäkoskaan mä näin Silan vähän varovaisena: se nuuski jälkeä erittäin huolellisesti ja välillä pysähtyi kuuntelemaan, missä se verinen hirviö on :D Mutta teki hienosti töitä loppuun saakka ja kantoi sorkkaa pienen hetsaamisen jälkeen polleana autolle. Opettajamme sanoi, että pitää olla tosi tyytyväinen ja että on kaikki edellytykset vaikka mihin! Miettikääs nyt! Taas uus laji, joka sujuu ja josta vois ottaa ohjelmistoon treenit. 

Keskiviikkona, eli eilen, korkattiin rauniotreenit. Ja Sila NIIN nauttii siitä puuhasta! Se on siellä niin elementissään. Ketterä, iloinen, itsenäinen.. Se etsii hyvällä intensiteetillä ihmisiä ja häntä heiluu koko ajan. Otettiin ensimmäiselle kierrokselle (kaksi piiloa) haukut: helpot piilot. Meni hyvin. Haukku tuli ja kivaa oli. Kakkoskierrokselle tehtiin yksi uusi elementti: alaspäin oleva piilo ja sinne haukku oli liian vaikea. Maalimiehen piti nousta seisomaan. Taas sain oppia: malttia! Onneksi viimeinen piilo oli Silalle yksi lemppari: pressun takana kulmakäytävä ja siellä maalimies. Jostain syystä se on Silan mielestä hauska paikka ja se käy usein sen tarkistamassa "huvikseen". Tosin usein siellä on jollekin piilo, joten ehkä se ei ihan huvia ole: haju siellä on, joten kannattaa se tarkistaa. 

Lopuksi kävin Silan kanssa katsomassa, mitä kettisesteitä oli paikalla ja muistaako se vielä, miten ne tehdään. Siellä oli tikapuusilta ja heiluva tynnyri-silta. Sinne se yritti karata molemmille, häntä heiluen ja NIIN tyytyväisenä itseensä. Jos oot mun facebookkikaveri, niin näet videot näistä. Eiks olekin tyytäväisen näköinen koira? :D 

Ja SE on se ongelma tässä. Se koiran tyytyväisyys, halu ja himo tehdä. Jos Sila näkee mun menevän kodinhoitohuoneeseen ja ottavan koirien vesipullon kaapista, sen häntä alkaa heilua. Se on merkki siitä, että me lähdetään johonkin, tekemään jotakin. Jos ja kun meillä on taukopäiviä, se sietää ne kyllä. Mutta pari, kolme taukopäivää on jo paljon. Ja tänään Sila sai aamulenkiksi abaut 5km maastopyöräilyä. Teitä ja metsää. Ja silti se kävi aamupäivällä kaluamassa mun käsiä ja kertomassa, että jotain voitaisiin tehdä.. Niin mä jossain kohtaa, kun se ei kalunnut käsiä ja oli "ihmisiksi", nappasin tyhjän talouspaperirullan ja neljä namia: istu, ota, irti ja JEE! Neljä onnistunutta toistoa. Eikä muuta. Illalla pienet tottistreenit ja päivä pulkkaan sillä. 

Mutta silti mä mietin. Että jos treenaa kolmena- neljänä päivänä viikossa jotain, onko se liikaa? Jos treeni kestää 10m-40min / päivä yhteensä. Sila on usein, ei aina, treenien jälkeen väsynyt. Onko se hyvä? Onko se tavoite? Sen sietokyky on selvästi kasvanut. Se ei ole enää yhtä väsynyt, kuin oli nuorempana. Se ei vaikuta stressaantuneelta koiralta. Se nukkuu nytkin mun vieressä uppokumossa. Sen hermot on edelleen oikein jees. Sen naama nauraa JOKA IKINEN kerta, kun meinaan tehdä mitä vain sen kanssa. Mutta kaivanko mä meille kuoppaa? 

Jos sen pentusuunnitelma toteutuu, meillä on tämä vuosi aikaa ja sitten tulee pitkä tauko. Mutta onhan vuosi pitkä aika hinkata, jos hinkkaamaan lähtee. Onko se, että mä teen paljon kaikkea eriä hyvä, vai huono? Mä olen ajatellut, että se on hyvä, että tekeminen on monipuolista: koira ei "puudu", koska kaikkeen voi puutua. Kivaankin. Mutta pitäisikö keskittyä yhteen, kahteen ja olla looginen? 

Tsekki on palveluskoira. Työkoira. Työkoirat on töissä viitenä päivänä viikossa? Joka päivä? Miksi mä sitten tätä kelaan? Emmä tiedä. Ehkä, koska pelkään, että mun into ja ilo sokeuttaa mun silmät. Sanoin jo, sanon uudelleen, että Sila on AINA innoissaan lähdössä. Se juoksee autolle häntä heiluen ja silmät palaen. 

Miksi mä sit mietin tätä? 

Hitokseen hyvä kysymys. 

Valinnan aika lähestyy

Onhan se hienoa omistaa koira, josta on kaikkeen. Me ollaan rallytokoiltu, agilitattu (miten tää sana taipuu 👀🤭), raunioiltu, tehty hakua, jälkeä.. Just name it. Ja kaikkeen siitä olisi. Kun vaan musta olisi.

Agilityn valitsi Sila. Se ei olisi ollut, menneisyyden painolastin vuoksi, mun valinta. Mutta hauskaa meillä on siellä ollut. Ja on varmaan vielä tulevaisuudessakin.

Rally ei ehkä jää valikoimaan. Sitä tehdään silloin ja tällöin, kyllä mä sen RTK1 haluan Silan nimen eteen saada. Mutta en yhtään tiedä koska. 1/3 vaatimuksista hankittu, joten hiljaa hyvä tulee. Taidetaan hioa ensin tuo tottispuoli kuntoon, niin ei mennä sössimään sitä.

Rauniot. Ne on aina talven tauolla ja kausi on vielä kokonaan edessäpäin. Mutta se on laji, mistä molemmat tykätään paljon. Minä siksi, että siellä mun on vaikea sössiä, koska koira hoitaa homman. Ja Sila siksi, että se saa tehdä itsenäisesti hommia, etsiä ukkoja, syödä herkkuja ja se tykkää liikkua ja kiipeillä. Lisäksi meillä on siellä mielettömän hyvä porukka koossa. Seuralla on todellakin väliä. Mutta ne tavoitteet. Tottahan mä haluaisin kisata sielläkin. Se tarkoittaisi vain sitä, että me tarvittaisiin sinne opettaja, joka kertoo miten edetä. Ja priorisointia. Ja paljon treeniä. Ja..

Jälki. Ennakkoajatus oli, ettei tehdä sitä lainkaan. Koska mä en halunnut. Tylsää, yksinäistä, kyyt jne. Löysin monta hyvää syytä. Nyt, kun kevät oli jotenkin pitkässä liemessä ja kaikki treenit tauolla, mä ajattelin kokeilla sitäkin. Sporttirakin jäsensivuilla oli todella hyvä luento aiheesta ja sen innoittamana homma alkoi. Ja kappas. Sila on siinä melko pätevä pikkukoira 🤩 Joten emmä nyt sitten enää sanoisi sillekään ei. Ja olishan se JK1 aika siistiä saada sinne nimen eteen..

Haku. Siinä on kauheasti kaikkea, mitä haluan harrastukselta. Siinä on haastetta, ehkä jopa liikaa. Siinä on vauhtia, monta osa-aluetta jne. Sila tykkää siitä ihan hirveästi - vetää aina metsään ihan into piukassa. Mutta mä en tiedä saadaanko me pakettia kasaan, koska se laji on niin älyttömän vaikea 🙈 Sila ei tuu ikinä juoksemaan tyhjiä pistoja, "koska mä pyydän". Se menee sinne, mistä haistaa ukon. Mutta toisaalta, niitähän siellä etsitään.

Että mä en osannut vastata, kun multa perjantaina kysyttiin, mikä on meidän päälaji. Kaikki ja ei mitään. 🙈 Tällä hetkellä päälaji on tottis, sillä BH on pakko tehdä, oli laji sitten jatkossa mikä tahansa. Joten se. Ja siihen saakka meillä ikään kuin on peliaikaa valita se tuleva laji. Jos olisi pakko veikata, sanoisin haku. Mutta jos saisin analysoida ja pohtia, voisin sanoa muuta.

Voinko lukita kaikki? Voinko kilauttaa kavereille? Vai otetaanko fifty-sixty ja annetaan koneen arpoa? 😜

Paljon kaikkea

on tullut viime viikkoina treenattua. Ollaan tehty jälkeä, ollaan tehty tottista ja eilen alkoi haku. Vaikeinta tässä on se nuoralla tanssimisen fiilis: että pysyt ihmisistä 2m päässä. Mietit, voitko treenata muiden kanssa, muistaako kaikki turvavälin, onko tämä eettisesti ja moraalisesti oikein ja onko vaakakupissa vaan oma etu kuitenkin, kaiken pohjalla.. Hirveästi pitää pohtia kaikkea. Ja silti tekee jollakin mittapuulla väärin kuitenkin.

Silti, kaiken tämän keskellä, olen sitä mieltä, että maailma tarvitsi Koronan. Pysähdyksen. Arvoihin katsomisen. Tarkennuksen siihen, mikä on tärkeää ja mihin uskoo. Mä mietin, onkohan melkein jokaisella jo tuttu, joka on sairastanut koronan? Meidän tuttavapiiristä löytyy jo useampikin. Ja kuulemani perusteella en ole vielä valmis oikeisiin lähikontakteihin. Koetetaan jaksaa, jokainen <3

Hirveästi treeneistä ei ole avattavaa. Sen verran raotan kantta, että kerron menneeni perse edellä puuhun. Mikä nyt sinänsä ei ole mikään kauhea yllätys kenellekään. Edes mulle itselleni. Oon tottiksessa lipsunut perusasennosta ja palkannut pelkästä aktiivisuudesta. Saaden taas itseni näyttämään Silan silmissä mitättömämmältä, kuin on suotavaa. Näin ollen pieni perseily (anteeksi kielenkäyttöni, en vaan keksi tälle korvaavaa sanaa) on jälleen mukana kuvioissa ja nyt saan, ihan kuin puutarhuri konsanaan, aloittaa sen (=rikkaruohojen) kitkemisen. Ne on sitkeitä, kasvaa aina uudelleen, mutta lopulta ne saa nujerrettua. Tähän haluan uskoa. Kiitos vaan taas coachille silmistä ja aivoista tänään <3

Jäljellä oon tehnyt saman. Rakentanut hurjaa keppirakkautta, saanut koiran, joka ne nostaa, muttei halua mun kanssa niillä juhlia ja oon ajatellut, että miten mä nostaisin niiden arvoa edelleen kuuntelematta sitä, mitä koira toivoo; töitä ja ilman isoja katkoksia. Tässä nyt sitten totean, että jäljestä pitäisi tehdä vaikeampi ja keppien arvo pitää korkeana, muttei pysähdyksen pakottavana juttuna. Samalla pitäisi vaikeuttaa ajallisesti jälkeä niin, että siitä tulee haastavampi. Yhden tällaisen vaikeamman kävin Tonyn kanssa tekemässä muutama viikko takaperin ja se päättyi siihen, että sekä maasto että jälki oli vaikeammat kuin koskaan ja Sila hukkasi ensimmäisen kepin jälkeen jäljen. No, kaiken kuulemani perusteella se oli silti hyvä treeni ja Sila lienee sen tyyppinen koira, että tarvitsee myös näitä hetkiä, missä se kadottaa jäljen ja treeni päättyy siihen. Mä en moittinut sitä, mutten myöskään antanut sen mennä etsimään jälkeä takaisinpäin ENKÄ antanut Tonyn tehdä helpompaa jälkeä lohdutukseksi. Mä luulen, että me Silan kanssa saatiin molemmat vähän nenillemme, ansaitusti.

Haku sen sijaan meni eilen mainiosti. Siitä onkin ollut pitkä tauko ja tuntui tosi kivalta päästä taas näihin kuvioihin mukaan! Silalle tehtiin viisi piiloa, joista ensimmäinen tehtiin näkölähtönä ja sinne otettiin haukku. Sila aloitti hakun ilman erillistä pyyntöä ja nopeasti. Oon TODELLA onnellinen! Neljä muuta piiloa tehtiin tosi haastavassa maastossa, erittäin kovassa tuulessa. Silalle tehtiin äänimerkki: kaksi taputusta maalimieheltä piilosta. Ukot olivat syvällä: molemmin puolin aika lähellä 50m takarajaa. Sila löysi kaikki neljä ukkoa: nämä tehtiin suoralla palkalla- treenattiin etsimistä, ei ilmaisua. Treenin jälkeen pohdittiin porukalla, miten tästä kannattaisi edetä. Ottaa haukkua mukaan joka kerta tms ja luulen, että olen taas kartalla siitä, miten tästä vaikeuttaa. Yhtä asiaa kuitenkin pitää aina treenata kerrallaan: ei voi vaikeuttaa montaa asiaa.

Tässä välissä on myös taidettu tulla ns. kaapista Silan sulhasen suhteen? Mä oon NIIN onnellinen! Tsekkiuroksen etsiminen on vaikeaa. Siis todella vaikeaa. Ensinnäkin ne omat kriteerit: ne on korkeat. Ja sitten siihen päälle tuo populaation määrä.. Ja se, että niitä ei joka maassa tutkita. Ja se, että sukutaulussa on kaikilla epileptikoita, joita et halua tuplata etkä päästää liian lähelle. Voin kertoa, ei ole helppoa. Ja sitten, kun löydät jonkun, joka vaikuttaa hyvältä ja alat tonkia lisää.. jännittää, mitä sieltä tulee vastaan ja toteat, että ei mitään, minkä suhteen et voisi tehdä kompromissia: VOI TÄTÄ RIEMUA! :D <3 Zeven on ruotsalainen koira, asuu lähellä Tanskan rajaa, eli mikään naapurin koira ei tämäkään ole :D Mutta matkustelu avartaa, kunhan joskus taas saa ja voi matkustaa..

Miinuksia on. Molemmat ovat isoja. Rotumääritelmän mukaan yli ihannekoon. Molempien takana, neljännessä polvessa ensimmäisen kerran, on epileptikkoja (mutta niin on kaikilla, jos joku muuta väittää, valehtelee tai ei tiedä). Molempien suvussa on allergiaa/yliherkkyyttä. Molempien luonne on vahva. Niin vahva, että rajoittaa potentiaalisia pennun ostajia. Molemmilla on erittäin kova saalisvietti. Kaikki pakenevat eläimet laukaisevat sen; linnut, jänikset.. You just name it.

Plussia on myös. Molemmat ovat terverakenteisia. Molempien luusto on terve. Molemmat ovat sopivia harrastuskoiria lajiin kuin lajiin. Molemmat ovat saaneet näyttelyistä sertiä: ovat hienoja koiria. Molemmilla on kaikki hampaat. Molemmat ovat vietikkäitä: niitä on helppo palkata leikillä, saaliilla jne. Molemmilla on taistelutahtoa: ne selviävät töistä itsenäisesti, eivätkä anna periksi. Ja molempien luonne on aivan älyttömän hieno <3 Sekä minä että Zevenin omistaja sanoimme toisillemme, että meillä on käsissämme jotain ainutlaatuista ja hienoa. Zeven on saanut luonnetestistä todella hienot pisteet ja arvostelut ja Sila toivottavasti läpäisee oman testinsä loppukesästä. Mä odotan näitä pentuja jo kovasti ja toivon, että ne pääsevät oikeanlaisiin koteihin <3

Muuten tässä mennään hetki kerrallaan. Mä olen muuttanut ruokavaliotani tammikuusta lähtien aika isosti ja huomaan muutoksia, jotka motivoi mua kovasti. Painoa on pudonnut paljon, jaksan paremmin, nukun vähemmän, mieliala on piristynyt. Se motivoi, jos joku! Kuitenkaan en usko ehdottomuuteen missään asiassa ja siksi mä teen pieniä hyvän mielen syrjähyppyjä viikottain. Koska mä voin ja koska mä haluan. Kunhan otan seuraamukset vastaan: keho muuttuu ruokavalion myötä niin, että palaute on aika jäätävää toisinaan.. Mutta elämä on.

Emmä tiedä muuta. Kaikkea hyvää kaikille! Pidetään itsestämme ja toisistamme huolta ja tehdään asioita, mistä tulee hyvä mieli - se mun peruste kaikelle treenaamiselle on. Saan siitä iloa ja kun olen iloinen ja onnellinen, olen parempi ihminen sekä itselleni että muille. Hugs! Just sulle!!