Tottista igen

Ajeltiin piiiiiitkästä aikaa tänään Ilmajoelle LaTon tottikseen. Meitä oli paikalla kolme koiraa, kaksi ohjaajaa, joten saatiin treenata just mitä haluttiin ja tosi rauhassa. Mulla oli treenikaverina ihan uusi ihmistuttavuus ja sain kyllä taas hyviä oppeja, kiitos❣️

Silan kanssa ollaan jouduttu ottamaan steppejä taaksepäin seuruun kanssa. Mä olen tosi huono palaamaan taaksepäin, joten lienee universumin mulle järjestämä oppitunti. Seuruutin nyt imuuttamalla ja nopeita nostoja kädelle. Toimi. Tein myös takapään käyttötreeniä ja seuruuta sivusuunnassa. Sekin toimi, mutta toki nakki oli kädessä. Josta sivukommentti, en ole ikinä käyttänyt nakkeja makupalana. Mulla ollut aina jotain Naturista tms. Ja voi taivas 😂 Sila-parka. Se oli AIVAN onnessaan ❣️ olis varmaan kiivennyt puuhun. Ja melkein saikin kiivetä- mulla jäi kaksi nakinpalaa ja kävin kotiin tullessa lapsuuden maisemissa lenkillä Silan kanssa. Menin lasten leikkipuiston reunaan, missä sellainen ohut tasapainopuomi. Sila kiipesi siihen nakin toivossa alta aikayksikön 😂 Toki se siitä nakit saikin. Ahne, taitava porsas 🐖😘

Tässä meidän pikku seuruupätkä.

Huomenna sitten toisiin tunnelmiin, Kuuttilan Katin möllikurssille ❣️ niijja lajina agiliito.

Kelpas muillekin

Meillä oli tänään Lapualla tottistreeni pitkänlinjan sakuharrastajan valvovan silmän alla. Latvalan Juhan. Mä, perinteisesti, mietin etukäteen, mitä ihmettä mä teen muiden "hyvien ja osaavien" seassa pikkuisen Silakan kanssa, mutta oli hyvät treenit!

Sanoin, että "ollaan IHAN vaiheessa" ja sain vastakysymyksen, että ollaanko tehty mitään. Onneksi oltiin 😬

Juha kehui Silaa. Sanoi, että ottaisi sen mieluusti itselleen 🤷‍♀️ Onhan se hieno koira. Oon tosi onnellinen, että mulla on sellainen tyyppi käsissäni ja omanani. Ja ymmärrän, että tämä ei ole itsestäänselvyys. Sen pieni perseily ja röyhkeys on niin osa sitä, etten mä oikein haluaisi sitä Silasta lähteä kynimään poiskaan. Toisaalta, ei oo kovin kivaa ne hampaat käsissäkään. Puntaroitavaa.

Saatiin hyviä neuvoja seuraamiseen ja mua niin naurattaa se, miten mä aina säädän ja sählään..jossen muuten, niin edes pikkulillillä heilutan ja nyin 😂

Nyt sit vaan treeniä treeniä. Ja lupaus BH-kokeesta ei oo kuulemma yhtään mahdoton ensi vuodelle 🤷‍♀️

Menneisyyden vanki

Vai miten sen muutenkaan sanoisi. Mulle aina välillä joku sanoo, että mun agilityohjausesta näkee, että oon ohjannut ennenkin. Totta. Olen mä. Mun ytimestä nousee hirveän paljon ohjauskuvioita ja ajatuksia, mitä mä en tiedosta. Ja osa on toki ihan sellaisia, mitä mä tietoisesti teen ja ajattelen jo rataantutustumisessa. Välillä se on positiivista ja hyvä, välillä ihan kauhea taakka. Enkä edes itse tiedä aina siinä hetkessä, kumpi se milloinkin on..

Tänään oli nyt "se" koulutus, mikä mua etukäteen aikalailla jännitti. Että mitähän siitä tulee. Onneksi menin! Mä ihan selvästi tarvitsin kasvot menneisyydestä kertomaan mulle asioita. Esimerkiksi valssi. Mä oon ihan vilpittömän oikeasti ajatellut, että mä osaan valssata varsin ookoosti. Nytkin mietin tutustumisessa, että kakkoshypylle valssi ja muista peruuttaa ja tehdä tilaa Silalle, että sen eteneminen kolmoselle on helppoa ja loogista. Siinä sitten ihmettelin, miksi menee kakkosen ohi ja välillä kaahaa kolmosen ohi ja .. No. Se valssi. En mä osannutkaan sitä. Ei enää peruuteta ja tehdä suoria linjoja koiralle, vaan koira opetetaan eri tavalla. Ja myös ohjaaja, tietenkin. Sila lukee mua tosi paljon ja herkästi ja se, mitä mä sille viisson ja huidon ja kaakatan, on ihan kauheaa. Härregyyd!

Ja just kun tätä tässä kelaan ja katon, niin jääkö tässäkin tuo yksi hyppy väliin? Tää siis niitä ihan ensimmäisiä pätkiä, kun en vielä tehnyt ohjaukseen mitään muutoksia. Hohhoijaa.. :D

Lisäksi tuli monta muuta elämystä. Mä pureskelen Silan puolesta. Ja vieläpä huonosti. Mä olen muihin lajeihin mennyt paljon suuremmalla nöyryydellä ja asenteella, että opitaan yhdessä. Agilityssä mä oon jotenkin olettanut osaavani ja tehnyt monta asiaa hullusti. Tai tosi vaikeasti. Mähän olen oiken satsannut siihen, että Sila on tarjoava koira. Se ajattelee itse ja tarjoaa asioita. Paitsi agilityssä. ONNEKSI mä olin alkeiskurssit Fiiliksessä Minnan opeissa ja siellä tehtiin tarjoamista myös agilityyn. Mutta sinne jäi ne mun opit.. en ole kantanut niitä enää ratatreeneissä mukanani ja sitä mun täytyy nyt alkaa opettaa Silalle. Mä oon koko ajan ymmärtänyt ajatella, että agility on parilaji. Ja tiedostan, että me ollaan vielä kaksi erillistä yksilöä, jotka säätää ja sählää radalla. Mutta en mä ole tajunnut, miten pienistä jutuista sitä voisi alkaa jo nyt rakentaa huolellisemmin ja systemaattisemmin.  Nopeuttaa asiaa, ikään kuin. Mulla on ollut flaxi ja oon saanut nytkin agilityyn sellaiset opettajat, joka on pureskelleet paljon asioita ja ymmärtävät selvästi, mitä mä lajilta haen. Mutta sitten kuitenkin oon jotenkin mennyt laput silmillä, tajuamatta, että ehkä mä oonkin jossain asioissa totaalisen väärässä. Vaikka mä aina puhun siitä, että olen fossiili, en jotenkin oo tajunnut, miten tosi pihalla mä olenkaan. Eli mähän jumankekka tarvin tosi paljon apua ihan MUN OMAAN ohjaamiseen.

Tässä Silalle annetaan mahdollisuus "tarjota" kahdeksikossa hyppyjä ilman, että mä soosaan sinne väliin.

Mutta paljon oli hyvääkin. Silan vire ja motivaatio on kohdillaan. Se etenee ja nauttii. Mun palkkaukseenkin kiinnitettiin huomiota: Se mun saalispallonheitto ei ookaan mikään kuningasidea tähän lajiin, missä käden liike merkitsee ihan muuta kuin sitä, että koira saa lähteä säntäämään pallon perään.. Ja tällaset yksityiskohdat on niitä, mitä mä kaipaan. Muissa lajeissa leikkiin, palkkaukseen jne kiinnitetään tosi paljon enemmän huomiota, kuin agilityssä. Mun mielestä. Ja yhtä oleellisia ne on kaikissa lajeissa VAIKKAKIN suuri osa koirista palkkautuu agissa itse tekemisestä.

Oon myös tosi onnellinen siitä, että Sila osaa relata hallissa. Tiedän kokemuksen syvällä rintaäänellä, että se on kullan arvoista ja ei todellakaan itsestäänselvää. Oon joskus miettinyt, tuliko Sutiselle syöpä sen hirveän stressihormonimäärän takia, mitä sen elimistössä oli joka viikko ja vähintään kaksi kertaa, koska treenit oli kahdesti viikossa. Se nimittäin kävi TODELLA kuumana koko treenin ajan, myön lämpällä ja jäähyllä. Kiljui jo autossa, kun tiesi, minne mennään. Ja huusi koko treenin ajan. Tähän en koskaan saa vastausta, mutta osaan todella arvostaa tätä nykyistä tilannetta tästäkin näkökulmasta. Tässä kuva Silasta jäähylenkin päätteeksi. Toinen koira on rataa suorittamassa muutaman metrin päässä.

Ihana mieli. Onneksi menin! Kiitos Pete ja kiitos Lagu <3 Tästä on suunta ylöspäin ja hetkeksi on taas suunnitelma mielessä.

Hyi, miten pitkä tauko päivityksistä

Häpeän. Mä oon vaan elänyt jotenkin TODELLA hektistä jaksoa elämässä. Reissua sinne ja tänne. Ollaan treenattu tosi vähän, yhdet hakutreenit taitaa vaan mahtua tähän väliin.

Ne meni yingyangisti. Otettiin ekaa kertaa haukku piiloille. Hyvää: Sila haukkui. Huonoa: se hyppi vasten maalimiehiä, haki silmillä ukkoa nenän sijaan jne. Semihyvää ja semihuonoa samaan aikaan: lähetin yhdelle piilolle ilman ääniapua, lähti, muttei tykinkuulamaisesti.

Tarinan opetus oli se, minkä sain treenikaveriltani: keskity YHTEEN uuteen asiaan per treeni. Nyt oli mulle niin tyypillisesti monta rautaa tulessa ja erinäistä räpiköintiä sinne, tänne ja tuonne.

Positiivinen fiilis mulle kuitenkin jäi. Mä tykkään tosi paljon hausta. Se on sopivan nopeatempoista, vaikkakin siellä joutuu kyykkäämään välillä pidemmänkin aikaa. Mutta silti. Siinä oppii myös nopeasti asioita, sillä se on koirille mieluisaa ja meidän porukassa on aina muita, jotka on jo tosi "pro"-tasolla: saan nähdä, mitä pitäisi tehdä ja mihin tähdätä.

No, haku jäi nyt talvitauolle, ellei joku huhuile treeniseuraa: me ollaan kyllä vielä into piukassa valmiina ;) Mehän aloitettiin haku vasta syksyllä myöhään: oon oikeasti TODELLA käärmekammoinen ja mua on vaikea saada, etenkinkään Silan kanssa, kesällä metsään.. Loppusyksy ja etenkin talvi on mulle ihanaa aikaa. Nautin.

Viime viikonloppuna vietin ihanat kolme päivää Siuntiossa ja Vantaalla: näin pitkästä aikaa mulle tosi rakkaan ja tärkeän ihmisen- Eran <3 Hän sai Vuolasvirta-palkinnon Koiramessuilla Messarissa. Sain kunnian toimia avecina kahvitilaisuudessa ja sen lisäksi toki kierrettiin messuja, katseltiin muutamia meitä kiinnostavia kehiä ja parannettiin maailmaa. Jännä, miten joidenkin ihmisten kanssa käy niin, että vaikka et vuosiin näe toista, jatkuu juttu ihan samalta leveliltä, mihin olette silloin joskus jääneet. Sielunsiskoutta? Tai jotain. <3 Mutta ei niin ihanaa, ettei jotain ahdistavaa. Kyllä mä mietin ihan hirveän monen rodun kohdalla niiden koirien eettisyyttä. Että onko niitä oikein pitää lemmikkinä. Mitä niiden elämä on? En nyt halua lähteä tässä yksilöimään, mutta esimerkkinä: jos koiralla on niin paljon karvaa, että maalaisjärki huutaa sen hoidon olevan mahdottoman työlästä. Niin mietin vaan, saako sellainen koira elää "koiranelämää"? Eihän sitä voi viedä metsään ilman monen tunnin selvitystyötä, josta en usko, että yksikään koira nauttii? Puhumattakaan nyt sitten roduista, jotka kuuli ennen kuin niitä näki. No joo. Se siitä. Joskus on vaan hirmu hyvä miettiä etiikkaa yleisesti. Oon jopa miettinyt, onko eettisiä lemmikkejä muita, kuin kesykoira ja -kissa? Mutta ei lähdetä siihen keskusteluun ;)

No, tunnelmasta toiseen. Tottis. Meillä oli tänään ohjattu treeni pitkästä aikaa. Mä oon ollut koko euroopan surkein koiranomistaja ja en oo treenannut juurikaan yhtään, vaikka se nimenomaan on ollut mun vakaa aikomus ja tarkoitus. No joo, oon jotain sisällä räpeltänyt, mutta en siis oikein treenannut treenannut. Ja sen huomasi.. Mä en ole yhtään hitaan editymisen tyyppi. Mua tympäisee olla maltillinen ja systemaattinen ja  vähään tyytyväinen :D Ja juuri sitä maailmankaikkeus mulle siis tarjoilee. Me treenattiin perusasentoa ja YHDEN askeleen seuraamista ja se oli meille ihan tarpeeksi. Oikeasti. No, saatettiin tehdä lopputreenissä kaksi-kolmekin askelta, mutta tajuatte pointin. Ja tätä meidän nyt sitten pitäisi jatkaa.. Ja mä aion jatkaakin. Olla kiltti, tunnollinen, systemaattinen, suunnitelmallinen ja kunnon koiraharrastaja. Koska mulla on tavoite ja visio. Ja sinne ei pääse oikoreittejä, mä niin tiedän.

Huomenna on sitten jännä päivä. Huotarin Pete tulee Lagulle kouluttamaan agilityä ja mä uskaltauduin mukaan. Mulle tää on erityisen pelottava askel, sillä Pete muistaa mut ajalta, jolloin mä olin jotakin. Osasin, menestyttiin Sutisen kanssa, liikuin, uskalsin, luotin ja oletin. Enää mä vaan oletan. Mutta näillä korteilla pelataan tätä kierrosta. Katotaan, mitä Pete meille sanoo *tähän se kädet silmien päälle emojji*

Korkealle ja kovaa

Ja huomasithan, otsikko ei ollut korkealta, vaan korkealle 😉

Meillä on ollut monta kotipäivää ja nyt tuli jo toinen treenipäivä putkeen. Tänään oli nimittäin agiliitoa. Tiesin, että tänään ei startata ryhmän alkupäässä, joten mentiin treeneihin autolla. Sila sai jäädä odottamaan jumppis päällä autoon, kun menin tekemään rataa. Rata saatiin valmiiksi, muilla oli kuulemma lämpätyt koirat, joten me saatiin lähtönumero neljä-enempää koiria ei tänään päässyt paikalle.

Lähdettiin kävelylle ja totesin, että taivaalta sataa alijäähtynytttä vesitihkua ja maa on IHAN HIRVEÄN liukas. Suunnattiin hiekkatielle ja metsätielle. Päästin Silan irti, sillä pelkäsin oikeasti, että vedetään todelliset lipat tuolla. Kun se saa liikkua itse ja omaan tahtiin, omaa reittiään, uskoin sillä olevan mahdollisuuksia. Kun oltiin kauimmaisessa mahdollisessa nurkassa, sammutettiin kasvihuoneilta valot ja jäätiin pilkkopimeään liukastelemaan.. Eikä mulla tietenkään lamppua mukana.

Ihme ja kumma, selvittiin hengissä ja kallot ehjinä hallille. Jumppis takaisin niskaan ja mentiin tallustelemaan melkein tyhjälle kolmoskentälle ja odottamaan omaa vuoroa- toisiksi viimeinen koira meni radalle juuri, kun tultiin halliin. Mä sitten hokasin, että tällä meidän kentällä oli kaksi hyppyä sopivasti viistossa ja hyvällä välillä - tehtiin viitisen kertaa takaakiertotreeni. Sila hakee sen jo hienosti melko kaukaakin, mutta ei, jos tullaan toisen hypyn kautta suoraan. Eli sitä pitää treenata. Jos joskus pääsisi yksin treenaamaan, niin voisi tulla tehtyä näitä "perus treenejä". Ryhmässä ei jotenkin raaski haaskata aikaa näihin, kun muut menee rataa jne. Vaikka tiedän. Se on se järjestys. Miten pitäisi edetä.

Tuossa meidän takaakierto. Ja se päättyy Silan rakkaimpaan aarteeseen. Näin kauan kesti, abaut kk sitten tajusin, mikä on paras palkka Silalle. Tuon nystyräpallon saalistaminen. Ja, koska se tuominen pitäisi olla mieluista, ostin toisen pallon ja kun tuo ekan mulle, saa jahdata vielä toisen ja kun tuo sen, vaihdetaan namiin. Ihan parasta ikinä, jos Silalta kysyy.

Sitten olikin jo meidän vuoro. Tein renkaan kolme kertaa itsekseni, yksittäisenä esteenä ja Sila meni sen joka kerta oikein 😳 Että joskus se valo nousee ylös, kun antaa vaan aikaa sulatella asiaa. Radalla oli myös kepit, jotka käytiin tekemässä alle muutaman kerran pelkästään. AIVAN SAIRAAN MAKEESTI meni 🤩 Kaaria otettiin keskeltä pois ja tadaa, ei ongelmia.

Siinä Sila sitten tajusi, keppien jälkeen kun vedettiin happea ja hymyilin leveästi ja typerästi, että viereisellä radalla viilettää pikkuinen sheltti, kauhealla vauhdilla ja todella äänekkäästi.. Ja bim, saalisvietti laukesi. Thänkkaad meidän välissä oli se sermikangas-aita ja ei Sila onneksi niin saalistaja ole, että sen läpi menisi. Tuli takaisin ja kolme kertaa mentiin rata niin, että naapuria ei enää ajateltu ollenkaan VAIKKA meteli oli siellä puolella melkoinen.

Ja nyt tulee se, miksi lennettiin korkealle. Meidän eka ratapätkä meni AIVAN KU ELOLUVISSA. Aivan sairaan hyvin. Kaikki kohdat, Sila haki, teki, kuunteli, eteni ja meni kovaa ❣️ jos olisin ollut yhtä hieno, olisin lopettanut siihen. Mutta tehtiin sama pätkä vielä toisen kerran. Se ei mennyt yhtä hyvin, muttei huonostikaan.

Meillä oli ekaa kertaa meidän toinen coach (ollaan menty ristiin aina) ja lämmitti, kun uusi ihminen näki silan menoa ensimmäistä kertaa ja sanat oli jotenkin näin: "wau! Siitä tulee aivan sairaan makee! Sairaan hieno!" ja Nii-i 😍

Ei me tätä voi lopettaa! Hästäg ilmoitin just taas seuraavalle kurssille meidät

Ullatuuus❣️

Joskus on mahtavaa yllättää kaikki, jopa itsensä 🤩 Ja oikeastaan eritoten itsensä.

Meillä oli tänään NE kisat. Rally. Mä olin ihan paniikissa koko aamun kotona. Ihan oikeasti. Kädet märkinä, syke vaikka ja mitä ja pinna miinuksella. Mua ahdisti. Tony sanoikin mulle, että älä mene! Kun katsoi sitä mun touhua. Mutta pirskules, mähän menin! Tietty!

Kisat oli reilun puoli Hoo myöhässä. Päätin, etten anna sen droppaa mun tunnelmaa. Ilmottauduttiin, vein Silan hetkeksi autoon ja täpisin. Kun Elisa ja Torsti tulivat paikalle, lähdettiin pienelle lenkille. Silalla "ihan vähän keuli". Se oli villinä ja kiskoi hihnassa. Koska luuli, että mennään agilityyn ja moodi oli kohdillaan. Minä nipotin sille, etenkin loppulenkistä. Mutta se ei ihan hirveästi mun nipotuksista välitä. JOSKIN veti vähemmän, kun sanoin asiasta tarpeeksi napakasti.

Panta oli uusi, neitsytmatkallaan, jonka "jouduin" lajin takia hankkia. Sila katkaisi keskiviikkona sen Demin ja Hiisin vanhan pannan, jolloin mun plan B, Hiisin vanha panta, lensi takaisin kaappiin. En uskalla jättää sen varaan, jos se muovi haperoitunut tms vuosien saatossa. Joten yksinkertaisinta oli hakea panta. Siitä taisi tulla meidän onnenkalu 😜

Lenkin jälkeen Sila mitattiin ylitoimitsijoiden toimesta. Yli 50 ja alle sen, mitä itse olen räpiköinyt. Siru oli tallella ja kaikki hyvin. Hetkeksi pompan kanssa autoon ja odottelemaan. Tuomari kuitenkin halusi testata luiksepäästävyyden ennenm rataantutustumista, joten mun suunnitelma muuttui lennossa. Pomppa pois ja tuomarin siliteltäväksi:

Yksi osa-alue, mitä mun ei onneksi tarvi jännittää. Sila kun rakastaa kaikkia. Mä en kuitenkaan enää halunnut pukea sitä ja juoksuttaa takas autoon, koska meillä oli starttivuoro kolmantena. Niin Sallamaria lupasi pitää Silaa tutustumisen ajan (se on rasittavasti mun perään, mikä hivelee tietty mua, mutta ei edesauta tolpaksi lupautunutta), mistä iso kiitos ❣️

Tuomari oli ihana, perehdytti meitä hyvin ja kierrettiin rata yhdessä. Vähän ahdisti tutustumisessa se, että meitä oli niin monta, että joka kyltillä piti jonottaa.. Mutta pääasia, että tuli olo siitä, että tiedän mitä missäkin tehdä. 

Tutustumisessa mulle vahvistui yksi kammo. Kädet. Ne ei saa mennä taskuun kehänauhojen sisällä ja maali oli siellä IHAN keskellä.. Tuomari sanoi, että koira ei saa maalin jälkeen purra tms palkkautua ohjaajasta. No daa. Meinasi siis sitä, että Sila ei saisi tietää meidän olevan maalissa ennen nauhan yli poistumista.. Ja toinen. Mun kädet meni jopa tutustumisessa automaattisesti taskuun, kun tulin maaliin.. Hitto. Se olis hylly. 

No. Mä otin Silan Sallamarialta ja kokeilin muutaman eteentulon ja takaakierron. Fiaskot. Molemmat. Keuli, puri ja tuli vinoon. Mä kokeilin muutamia kertoja ja ei tullut oloa, että handlattais ne. Niin mä sit päätin, että hitot. Mennään katsomaan, mitä meille sanotaan. 

Tunnelma hallissa oli ihmeellinen. Hiljaista ja todella rauhallista. Yksi ystävä, Agility ihminen, sanoikin myöhemmin, että ilmapiiri oli todella painostava. Mä en ehkä kokenut sitä niin, mutta sellainen "huopatossutehdasmainen". En tiedä oliko se se, mutta Sila oli kummallinen. Se oli innokas, iloinen JA RAUHALLINEN 😳 Me saatiin kakkoskyltiltä miinus yksi, koska se nappasi mua hihaan. Mutta se ei edes ollut paha. Luulin, että meidän eteenistumisen jälkeinen sivulletulo takaakiertäen oli susi, koska musta Sila ei tullut sivuun nätisti. Kerkesin miettiä, että vois uusia. Mutta en uusinut, koska en osaa uusia. Toinen mun mielestä huono kohta oli se eteen-istu ja peruuta niitä askelia. Siinä Sila keuli kerran ja puri mun hihaa, kun tuli sivuun. Nää meni molemmat tuomarin mielestä kuitenkin hyvin 😍 ei huomautettavaa siis. Eli me saatiin kaksi MIINUS YKKÖSTÄ 🤩 Se ihan alun puru ja kerran kiristyi hihna lopussa. Mikä oli ihan turha ja vahinko. Käännöksessä.

Mä tulin maaliin, kaivoin silalle pallon ja istuin kehumaan sitä. Tutut tulivat onnittelemaan ja mä kysyin, oliko se hylky. Koska oikeasti ajattelin niiden eteenistumisen takia 🙈 ja kun tuomari sihteerin lappu vilahti mun ohi ja näin, että kaksi virhettä, en mä tajunnut asiaa. Oiekasti. Että 98/100 olis tulos. Ei. Vasta, kun näin sen seinällä, uskalsin uskoa ❣️

Loppusijoitus oli 3/15 ja tuomari oli tosi kauniit huomiot laittanut meille. Mua itketti ja itkettää vieläkin ja sanoin Tonylle, ettei mun hymy lopu ollenkaan. Ja meidän radan oon katsonut ainakin kuus kertaa. Mun vauvva ❤️

Kiitos Sila. Kiitos meitä tsempanneet. Kiitos maailmankaikkeus. Kiitos kaikki. Tonyä siteeraten - mä taisin tarvita tämän 🙏

Ämpäritreeni

Mä oon hurahtanut hakuun. Se lienee aika ilmeisestä jo 🤪 No. Luin joku aika sitten artikkelia, missä tyhjien pistojen tekemiseen oli hyödynnetty sankoja. Koira lähetettiin kiertämään metsään sanko.

Siitä se ajatus sitten lähti. Ostin tänään Prismasta mahdollisimman näkyvänvärisen sangon ja kas, pinkki läks matkaan. No. Sanko maahan namit käteen. Sen verran olin tehnyt ajatus- ja konsultaatiotyötä, että käskysanaa en halunnut tähän ottaa. Sehän pitäisi olla "ukko", koska sillä lähtee piiloille. Joten seisoin muikut (Silan suuri rakkaus) kädessä ja odotin, mitä tekee sangon kanssa. Odotin siis, että kiertää sen vahingossa ja pääsen palkkaamaan. Vain yksi tassun paukautus sangon päälle ja, koska se ei johtanut mihinkään, tajusi alle minuutissa, mitä halusin. Lopuksi seisoin sangosta 2m päässä ja Sila kävi kiertämässä sangon sieltä.

Nyt sitten jatkokuviot. Ensin varmaan pihassa, sitten tuossa lähimetsässä jne. Mutta alanko mä missä vaiheessa sanoa siihen ukkoa? Vienkö aina niin, että Sila näkee mun vievän sangon? Koska se on siellä odottamassa?

Nyt tarvittaisiin aivoriihi. Help.

Ukonhaukku

Pikku hiljaa olis syytä ottaa haukkua mukaan hakutreeneihin. Me päästään Tonyn kanssa aniharvoin yhdessä lenkille ja muutakaan seuraa ei oo ollut tarjolla, joten lenkillä mun mahdollisuudet sitä treenata on olemattomat. Tänään mä muistelin, miten otin ekat haukut raunioilla itelleni ja tadaa, siitä se ajatus sitten lähti. Tää video on ekasta kerrasta. Tajusin, että mun käsky olis pitänyt olla "ukko" eikä "tule", koska ukko on hakutreenin sana. Toka kerta meni ihan persiilleen, onneksi siitä ei oo dokumenttia. Tein sen myöhemmin, Sila kuumui ja alkoi repiä ruohoa haukkumisen sijaan 🙈 mutta tässä eka. Ei ihan kauhean paha? 🤔 Mulle se tulee toki haukkumaan lähemmäs kuin vieraille, mutta ei tule tässäkään iholle/kengille.

Kenraalit

Mä oon sanonut tämän moooonta kertaa ja sanon taas. En tiedä, mitä mun päässä on liikkunut, kun olen ilmoittanut meidät rally-tokoKILPAILUIHIN. Tai siis eihän mun päässä ole liikkunut tietenkään mitään. Mullehan perin tyypillisesti mä usein toimin ensin ja ajattelen sitten. Mä muistan keväällä ajatelleeni, että siihen on niin pitkä aika ja Sila kyllä silloin osaa jo vaikka ja mitä JA että diipadaapa ja jiiänee.

Mä en ole nähnyt rallyn kylttejä miesmuistiin. Enkä nais- enkä norsunmuistiin. Mä oon treenannut ihan vääriä liikkeitä, jotka mun onneksi on olleet vaikeampia, kuin mitä alokasluokassa on. No, kuitenkin, Torstin ihana emäntä Elisa kutsui meidät heidän kanssa treenaamaan kylttejä ja niin sitä sitten, eilen, vihdoin mentiin. Valittiin joukosta ne kyltit, mitä en muistanut olevan olemassakaan ja muutama lisäksi. Totesin monta asiaa.

1. Silan elämän ensimmäinen rata ilman palkkausta, tulee ensi sunnuntaina. Ei aikaisemmin.

2. Sen vire agilityhallilla on erinomaisen lennokas.

3. Meillä ei ole rallyyn sopivaa pantaa. Sila katkaisi eilen hallilla yhden Demin ja Hiisin vanhan pannan: näemmä 15v vanha muovi joko haperoituu tai sitten uusi omistaja on huomattavan paljon riehakkaampi. (ihan kun en tietäisi)

4. Sila ei osaa mun takaakiertoa. Emme ole sitä treenanneet sen koommin, kun rallyn alkeiskurssi joskus kaaaaauan sitten lopetettiin. Mulla on muutama päivä aikaa fiksata se kuntoon.

5. Hihnan tiputtaminen oli taas läsnä. Kisoissa niin ei saa tehdä. Toivoisin, että alokasluokassa ei olis koko hihnaa..

6. Olen saanut Silalle mieluisimmaksi palkaksi maailmassa pallon. Mulla on kaksi pientä, kumista ja joustavaa nystyräpalloa taskuissa. Nakkaan toisen, Sila hakee sen, vaihdan ja heitän sen toiseen. Toimii sikahyvin. Nyt otin mukaan narullisen geelipallon vielä mukaan ja testasin sillä palkkausta. Toimi, loistavasti. Niin loistavasti, että kun se naru pilkotti mun liivin takapuolenpäällistaskusta, roikkui Sila yhtäkkiä mun roikkuvassa hännässä ja kiskoi palloa sieltä. Eli kisoissa ei kannata pitää narupalloa taskussa. Vinkkinä mulle.

7. Käsien puremisesta voi tulla sanomista by judge. Mä en ole halunnut kovistella Silaa siitä. Se tekee sitä kahdessa kohtaa elämässään. Jos on turhautunut (siitä välillä sanon kyllä. Esim, kun vien agilityssä lähtöön, saattaa tulla käsiä puremaan, koska turhautuu- haluaisi vaan  jatkaa rataa) ja kun meinaa mopo keulia: on vaan niin kivaa. Ja se on syy, miksi oon ollut näin pitkämielinen. Mä haluan pitää tuon ilon. En halua matkalaukkukoiraa, jota vedetään perässä. En halua alivirittynyttä koiraa. En halua motivointiongemia. Haluan iloa, riemua, pilkettä silmässä. Mua palvovaa ja tekemistä anovan koiran. Ja mä en saa sitä olemalla passiivinen, olemalla nipo, olemalla epäkiinnostava. Mä tajuan, että tässä on ropleema, mutta kadunko mä, etten oo reagoinut asiaan heti? En osaa sanoa. En ainakaan vielä, sillä onhan tuo nyt varsin iloinen treenikaveri. Mulle hyvää mieltä tuova. Mä luulen, että katuminen tulee siinä kohtaa, kun BH-kokeeseen ilmoittautumisen aika koittaa. Rallky-tokossa nyt vielä saa armoa (EHKÄ) ja riemu katsotaan postiivisena (EHKÄ). Mutta BH on sitten jo vakavampi paikka.

Joten, armaan mieheni sanoihin kietyttäen: julkinen nolaaminen tiedossa. Ei muuta lisättävää.

Paskan päivän pelastus

Joskus on vaan niitä päiviä, että on mustaa, harmaata ja mustempaa. Tänään oli sellainen päivä. Ei valoa missään. Ehkä marraskuu on näiden päivien potentiaalisin kaveri, mutta periaatteesta mua ärsyttää syyttää sitä, koska marraskuusta ei tykätä muutenkaan ja lähtökohtaisesti mä olen ihan sen kaveri. Joten mulla "nyt vaan oli sellainen päivä".

Meillä on ollut agilitystä taukoa muutamia viikkoja, koska Silalla on ollut vähän huonoa tuuria ja on paranneltu kroppaa sen valjakkoäksidentin jälkeen. No. Tauko antaa kaksi mahdollisuutta yleensä. Joko sen jälkeen on huvitusta enemmän tai vähemmän. Mua ei huvittanut lähteä treeneihin yhtään. Mutta, koska meillä taukoa takana ja tiedän Silan sitä rakastavan, mä pakkasin kassin ja suunnattiin hallille.

Me asutaan sen verran lähellä, että joudun vähän mutkittelemaan saadakseni Silalle tarpeeksi pitkän verryttelyn. Mutta onhan se hienoa, ettei tarvitse ajaa autolla mihinkään. Oltiin paikalla viisi minuuttia ennen treenien alkua. Kerkesin vetää Silalle jumppapompan päälle ja nostaa muutaman riman paikalleen, coach oli tehnyt radan muuten jo valmiiksi. Muita ei ollut vielä paikalla, joten saatiin kunnia aloittaa treenit, mikä sopi meille erinomaisen hyvin - olihan Sila verkattu valmiiksi. Ja tätä mä vähän ihmettelen. Että miten niitä koiria verkataan vai eikö verkata. Ja miksei. Ja millä oikeudella ollaan verkkaanatta. Vaikka ettei se asia mulle kuulu, näkyy vaan.

No. Me tehtiin helpotettua pätkää. Muutamaa hyppyä, suoraa putkea ja puomia. Puomia ei oo tehty ikuisuuteen, joten oli kiva saada mennä se ja vieläpä suoralta hypyltä, vauhdilla. Vein silan kanssa korkin alastulolle (nenäkosketus) ja sit matkaan. Ja aaw 🤩 mun päivä pelastettiin. Vaikkakin loikkasi puomin ylösmenon puoleenväliin saakka. Irtosi, haki, meni kovaa ja tökki nenällä korkkia. Mä tiedän, että kontaktit on turvallisuuden nimissä. Mutta muistuttakaa mua siitä, mikä turvallisuusnäkökulma on puomin ylösmenossa?

Toinen treenipätkä omistettiin vanhalle, kunnon takanaleikkaukselle. Mulla on uutena palkkauksen apuna kaksi nystyräpalloa. Sila saa palkaksi toisen ja sit saa saalistaa ja vaihtaa sen toiseen. Toimii 👌 ja tykkää. Ja ne mahtuu liivin taskuihin. Meidän ope Kati otti toisen pallon ja sijoittui niin, että saatiin leikkaukset onnistumaan. Treeni meni kivasti ja tuli onnistumisia. Lopuksi tehtiin lähdön treeniä takapalkka-henkisesti.

Ja tiiättekö. Mun päivä muuttui hyväksi, ihanaksi ja iloiseksi. Silan ilo tarttui muhun ja me hymyiltiin molemmat. Mä sain energiaa ja lähdin vielä asioille, Tony lähti silan kanssa vielä lenkille, kun käveltiin ensin kotiin.

Kati, meidän opettaja, ehdotti, ilmoittaisinko mut ja Silan Huotarin Peten koulutuspäivään joulukuulle. Mä oon rekisteröinyt tuon koulutuksen kyllä, mutta oon ajatellut, etten kehtaa. Meillä on Agility menneisyys, missä ollaan tunnettu ja liikuttu samoissa geimeissä. Ja nyt mä oon ihan tumpeloiden mestari. En mitään. "joo, ollaan me tätä ympyrää menty". Hehe. Mutta niin mä keräsin rohkeuteni ja Katin innoittamana sinne meidät ilmoitin. Jos vaikka saisin kontakteihin ideaa. Ne kun ei "ihan" toimi.

Vai mitä sanotte tästä? Kolmas, ja paras suoritus puomilta tänään :

Tehotytöt

Ja heillä viittaan muhun ja Silaan. Yhdeksi porhallettiin Lapualle hakutreeneihin. Meitä oli kuusi koirakkoa paikalla ja mukana taas meille uusi tuttavuus -koirakko, mikä on aina mukavaa. Järjestys tehtiin käännetyssä saapumisjärjestyksessä, joten kerrankin oli hyötyä olla ajoissa paikalla ja saatiin starttinumeroksi toiseksi viimeinen. Tosi mukavaa, koska yleensä ollaan aina alkupäässä. Nyt meillä oli hajuja metsässä reilusti.

Ja musta hienoa oli myös se, että mulla oli toive esittää treeneihin! Olin siis miettinyt. Joskin olin miettinyt niiden neljän meitä ennen menneen koiran aikana, kun makasin mättäiden takana ja odotin, että mut löydetään. Mutta kuitenkin. Miettimistä se on sielläkin ;) Halusin Silalle neljä piiloa (en enempää, koska metsä oli aika raskas juosta: lunta, joka tosi märkää ja upottavaa sekä ajankäytön kannalta). Hämärä hiipii jo aika aikaisessa vaiheessa. Kolmospiilolle halusin Silan lähtevän ilman äänimerkkiä, muille piiloille pyysin taputukset. Sila selvästi hakee helposti silmillä: tällä kertaa metsä oli mäntymetsää, joten näkyvyys oli kauas ja hyvä. Sila pomppi kenguruna ja haki silmillään selvästi ukkoa. Onneksi ukot olivat hyvissä piiloissa ja asemissa, joten nenällä ne kuitenkin taidettiin löytää. Kaikki neljä ukkoa löytyivät hyvin ja suurin ilonaihe mulle oli, että Sila lähti kolmannelle piilolle yhtä innokkaasti, ilman äänimerkkiä, kuin kaikille niillekin, missä taputettiin. Lisäksi saatiin Sirpalta hyviä vinkkejä, miten jatkossa vaikeuttaa asteittain treenejä. Tänään mä odotin taputuksen jälkeen muutaman sekunnin, ennen kuin lähetin Silan matkaan. Ensi kerralla voidaan vielä vaikeuttaa esim tekemällä pieni kävely-ympyrä tms ennen, kuin saa luvan lähteä metsään. Ja tehdä noita ilman taputuksia pistoja edelleen välillä. Oon tosi iloinen <3 Mä tykkään hirvesti lajista ja samaten Sila. Se lähtee innoissaan juoksemaan ja etsii tosi itsenäisesti ukot. Se syö ja sen jälkeen maalimies leikittää sitä. Se ei enää mua odottele, vaan selvästi jo luottaa siihen, että tulen mä. Kunhan kerkiän. Yksi haaste on saada se olemaan niin, ettei lähde ilman lupaa seuraavalle ukolle. Malttia siis. Mutta sitä varten mulla on sille hihna ja kytken Silan aina ukolla. Ihaillen katsoin näitä jo osaavia, joiden koirat oli tosi hyvässä hallinnassa. Onneksi on idoleita <3 Ja mikä parasta, miettikää, että saan treenata idolien kanssa :) Samalla on helpompi pitää omat tavoitteet mielessä.

Mulle on ihan hirveän tärkeää aina treeniseura. Oon mestari haistelemaan tunnelmia ja ihmisiä. Ja ihmissuhteita. Uutena meneminen johonkin porukkaan on aina aika stressaavaa.  Mun suurin paniikki treeneissä on, etten pilaa kenenkään toisen treenejä. Että oonhan oikeassa paikassa, montako haukkua pyydetään, miten ruoka ja lelu ja kaikki. Mitä tarkemmat ohjeet sen parempi. Suurin osa hakuharrastajista on onneksi ollut ihan äärettömän mukavia ja sellaisia, joiden kanssa saa olla just sellainen, kuin on. Ja koiraihmiset lähtökohtaisesti, ainakin harrastuspuolella, on aika samanhenkistä. Edes jossainmäärin. Tänään oli oikein kirsikka meidän treeniputkelle, kun metsätreeneistä ajettiin hallille, missä meidän kesän raunioporukalla oli tottistreenit. Ehdittiin 45 minuutiksi mukaan ja se oli kuulkaa, kuin kotiin olisi mennyt <3 Mua halattiin, mulle hymyiltiin ja toivotettiin tervetulleeksi. Mulla tuli ihana olo. Kiitos te ihqut <3!! Kyllä yksi ihmisen perustarpeita on kuulua johonkin yhteisöön/porukkaan. Tänään sain taas tuntea kuuluvani. Pus <3

No. Ne tottistreenit ei sitten menneetkään ihan yhtä mallikkaasti, kuin haku. Eka pätkä tehtiin yhtä aikaa Silan rakkaan tsekkiystävän Cocon kanssa. No. Meinasin välillä hävitä mielenkiinnossa Cocolle ja Suville. Onneksi vain hetkeksi ja vain välillä. Ja lähtökohtaisesti mä tykkään treenata häiriössä. Nyt heti huomasi, että tästä aiheesta ollut pitkä tauko. Kaikkialla tehty aina yksi koira kerrallaan. Tätä lisää siis.

Mutta sit. Mä en tajua, mitä oon ajatellut. En todennäköisesti mitään. Mutta oon ilmoittanut meidät Silan kanssa rally-tokokisoihin ensi viikon sunnuntaille. Eli tasan viikon päähän.. Mä kokeilin muutamaa rally-liikettä tuolla hallilla ja ei osattu yhtäkään. Tai no, makuussa kierto sujui. Mutta ei mikään muu. Tässä sitten mietin, millä verukkeella kehtaan perua kisat, koska minä olen se, joka suureen ääneen on selittänyt, miten alokasluokan liikkeistä selviää JOKAINEN joka on koiransa kanssa yhtään mitään treenannut. No, kuulkaa kaikki: se ei ole totta ja pyydän anteeksi, että olen noin alentavasti ikinä suustani mitään päästänyt. Perun puheeni. Pyhästi. Ja olen täysin eri mieltä.

KOTONA Sila osaa monta asiaa. Ja lenkillä. Oon treenannut montaakin liikettä. Ja nyt, hallilla, ei osannut niistä mitään. Paikallaseisomisessa, kun sitä kiersin, se liikkui. Ja muutkin. Ei oo paljon kuulkaa hurraamista. Mutta jos joku sujui, niin tehtiin lopussa kimppapaikallamakuu kolmen koiran voimin ja se meni hienosti. Sila makasi varsin mallikkaasti. Eli siitä iloisena. Ja hei, onhan meillä treeniaikaa vielä 6vrk. Että en mä ihan vielä oo perumassa kisaa. Sen ehtii tehdä lauantaina :D

Tottiskausi korkattu vakavalla naamalla

Mulla on ollut jo pidempään tottis-himo ja -kammo. Molemmat. Mä oon skipannut sen treeniä, koska en halua tehdä väärin, enkä oikein ole tiennyt, miten pitäisi tehdä. Tsekkileirillä Olli potkaisi mua persauksille kunnolla ja pääsin kiinni ideasta, mitä ja miten. Oli puhetta, että mennään Ollin oppeihin isommallakin porukalla, mutta sattumien, työvuorojen jne vuoksi se päivä on vasta tammikuussa ja SIIHEN on ikuisuus. Niin sitten tässä viikko takaperin päätin kääntää jokaisen kiven ja kannon sen selvittämiseksi, eikö täällä meilläpäin todellakaan ole ketään, joka opettaa tottista. Ja olihan täällä.


Meitä lähti viisi koirakkoa, neljä tsekkiä ja yksi aussi, kohti Kauhajokea Minna Pättikankaan oppeihin. Vanhin koira oli alle 2v, joten varsin hedelmällinen maaperä meillä on tarjolla.

Minnan tyyli oli tosi sopiva. Napakka, iloinen, ammattimainen. Hän uskalsi tarttua rohkeasti asioihin ja jokainen sai koppaansa ideoita ja asioita, mitä nyt hioa. Meille Silan kanssa oleellisimmat jutut olivat seuraamisen suhteen vahvistusta siihen, mitä Ollikin oli sanonut. Nyt sitten vielä lisää treeniä. Se on vain NIIN paljon helpompi treenata valvovan silmän alla ja niin, että itse ei niska kenossa tuijota koiraan, vaan saa katsoa eteenpäin ja "opettaja" sanoo, koska palkka- koska koira hyvin.

Toinen, mihin sain apuja, oli kapulan kanssa treenaaminen. Sila on kapulasta kohtuu innoissaan, nostelee sitä mieluusti, mutta pitoa en saa onnistumaan. Siinä sitten hilluttiin kapula suussa ja leikki sujui sillä niin hyvin, että kanniskelu tapahtui, kuin itsestään.

Tässä sitten pitäisi treenata samoja asioita nyt kotona, mutta mun rima on niin kauhean korkealla, varsinkin tuon seuraamisen kanssa. Ja sitten, minä urpo, olen nyt kahtena päivänä ottanut riskin, joka ei oo ollut kannattava. Eilen olin lähdössä Silan kanssa ulos ja se oli riemuissaan. Pyysin sen eteiseen istumaan, avasin oven, astuin ulos ja pyysin sivulle. Meille ihan normaalia rutiinia, joskaan en tee sitä joka kerta. No. Nyt erona se, että meillä ei ollut välissämme narua. Sila istui eteisessä hienosti, tuli ovesta kutsulla ja tuli mun viereen istumaan ulos. Sitten nostin rimaa. Ajattelin ottaa muutaman seuruu-askeleen, koska vire oli kupliva ja tiesin, että nyt se tekee sen hyvin. JOS tekee. Ja tadaa, Sila ampui kuin raketti vetämään hirveää paskarallia pitkin pihaa. Siis sitä, missä juoksee häntä mutkalla ympäri, ympäri ja ympäri. Minä mietin sekunnin, miten reagoin. Kutsulla EI tullut, kokeilin kerran. Niin mä käännyin ympäri ja ajattelin avata oven ja mennä takaisin sisälle. Sila kuitenkin vaihtoi rallin suuntaa ja juoksi takapihalle. Niin menin seisomaan siihen nurkalle ja sain käskytettyä maahan mun eteen; sain hihnaan. Hihnassa sitten seuruutin sen autolle saakka. Ja mietin, että ei -hyvä.

Tänään tein saman, mutta tilanteessa, että olin lenkillä, Sila hihnassa. Otin perusasentoon sivulle ja hihnan kaulasta. Ja ajattelin, että askel seuruuta riittää. No, ei tullut askelta, tuli rallatus. :P Mä oon niin surkea. Koska mun sydän nauraa tuon rallatuksille, vaikka suu ei naurakaan ja YRITÄN pysyä tuimana. Mutta onhan se ihanaa, että edes joku rakastaa elämää noin paljon?! Ja löytää siitä iloja, vaikka väkisin :D

No, meillä nyt kuitenkin on edes jonkinlainen suunnitelma, minkä mukaan edetä. Joulukuussa on uusi tsekkaus Kauhajoella ja tammikuussa Ollin luona. Josko se tästä.

Kehitystä

horisontissa!

Mä oon kuulunut Lapuan Koiraharrastajien hakuryhmän nimenhuutoon ainakin puoli vuotta, ellen pitkästi ylikin. Tänään kävin siellä ensimmäiset treenit. Aina on pikkuisen jännittävää mennä uuteen porukkaan, mutta kyllä mun pitäisi jo luottaa siihen, että täällä on hirwween ihanaa koiraporukkaa❣️

Tallattiin alue ja Sila korkkasi treenit. Meitä ennen oli samalla alueella treenannut jo kaksi koiraa ja tallaamassa oli mukana yksi koira = hajuja oli jo jätetty. Silalle tehtiin kuusi piiloa ja nyt tehtiin niinkin, että maalimies oli kokonaan kankaan alla piilossa. Ensimmäinen "ukko" oli nollassa ja syvyysluokka ehkä joku 25m. Sila oli tosi innoissaan, kun vain sen autosta. Veti keskilinjalle ja oli kovasti sen näköinen, että tietää, mitä on tulossa tekemään. Radiopuhelimella viestitettiin, että saa taputtaa ja kun Sila kuuli äänen ja lähetin sen ukolle, se meni aikamoista haipakkaa ja heti tosi syvälle. Ohi siis. Se kuitenkin teki koko ajan töitä, itsenäisesti, ja löysi ukon juoksukierroksensa päätteeksi. Ideaali tilannehan olis, eettei juoksisi ohi, mutta näin nyt kävi. Tyhjiä ei tietenkään vielä tehdä, mutta nyt Silalle tulee ja vahvistuu olo siitä, että niin kauan etsitään, että ukko löytyy. Koska sille saa tulla olo, että ei täällä ole ketään, äkkiä takaisin ja toiselle puolelle? 

Silalle annettiin ensin ruokapalkka ja sitten maalimies leikitti sitä. Saalistutti lelua ja veti sen kanssa. Mä näin, miten onnellinen Sila oli ❤️ 

Viisi seuraavaa ukkoa löytyi ilman suurempia ohijuoksuja ja Sila meni reippaasti myös kokonaan kankaan alla olevan ukon luokse, joskin oli ollut hieman ihmeissään siitä, mikä juttu oikein on. Mun on tosi vaikeaa edelleen olla hiljaa ja passiivinen, mutta yritän kovasti sitä oppia 🤷‍♀️😬

Haku on kyllä lajina hurmannut mut. Kesällä mun on miltei mahdotonta sitä treenata, sillä kärsin valtavasta käärmekammosta.. Nyt sen sijaan nautin. Sekä maalimiehen roolista että oman koiran kanssa. Kehitystä on kiva havaita ja oon tosi kiitollinen, että joka kerta olen saanut treenata itseäni huomattavan paljon viisaammassa seurassa. Ja oon saanut erinomaisen hyviä ohjeita. 

Ei sitä tiedä kuulkaa, miten tämä tästä lähtee kehittymään. Siivosin tänään keittiön pöytää ja paperipinon alta putkahti esiin pk-kisakirja. Hups. Onkohan olemassa sattumaa? 🤔😜

Ensi yö olisi aikaa miettiä, ilmoitanko silaa 24.11 rallykisaan. Oon uhonnut monta kertaa, miten sen aloluokan läpi pääsee kuka tahansa, joka on treenannut mitään koiransa kanssa. No, otan sanani takaisin. Ei se oo mikään läpihuutojuttu, todellakaan. Mutta jos ottaisin kolmen viikon treenit alle? Olisi se kivaa kokeilla, mitä siitä tulisi. Vaikkei oma laji olikaan. RtK1 olis kiva nimen edessä sekin? 🤔

Melkein kaikkea pitää kokeilla

Laitoin melkein, sillä mullaKIN on listalla "will never try"- asioita. Mutta tämä ei ollut. Juteltiin ystäväni kanssa viime talvena, että kokeilemme Silaa hänen husky-valjakkoonsa. Sila on hyvin saman kokoinen, aktiivinen ja koirasosiaalinen, joten peruspalikat olivat kohdillaan. Vetäminen ei ole sille vastenmielistä, mutta se on kovin huolissaan aina siitä, olenko mä mukana ja siitä tuli nyt sitten se ongelma.

Sila ei halunnut mennä mun edellä. Se yritti "koko ajan" kurkata, olenko mukana. No, me tehtiin lyhyt (2km) lenkki ja siitä selvittiin melkein. Melkein, koska meille kävi se kurjista kurjin äksidentti. Ystävän ystävä tuli samoille lenkkipoluille omien koiriensa (2) kanssa ja kun tuli ohituksen aika, jäätiin me sivuun parkkiin odottamaan, että pääsevät ohi. No. Tämän naisen toinen koira (uros) oli sitä mieltä, että Sila on vääränlainen ja se pitää tuhota. Kiskaisi omistajansa kumoon ja pääsi ryntäämään Silan päälle ja tuli siis suoraan kimppuun. Purren. Sila huutaa alla, minä ja ystäväni syöksytään kiskomaan toinen koira irti. Omistaja on tosi pahoillaan. Sila on kuolassa ja räässä, mutta reikiä ei näy. Käännytään takaisin ja ystäväni pihaan päästyämme juotetaan koirat lihaliemellä ja lähdetään jäähykävelylle. Tämä hyökänneen koiran omistaja tulee mukaan käevlylle ja koko kävelyn näen, miten tuo uros haaveilee uusinnasta.. Onneksi sitä ei tule ja Sila on oma itsensä. Mennään vielä ystävän pihaan kävelemään niin, että Sila ja hänen koiransa ovat vapaana. Sila haastaa nuorinta koiraa leikkimään, eikä ole moksiskaan toisen nartun komentelusta. On siis oma itsensä. Toisen etutassun yksi antura vuotaa vähän verta: osunut lenkillä johonkin ja pesen sen sisällä. Sen jälkeen juodaan vielä kahvit ja kaikki on ok. Sila touhuilee omiaan.

Matkaksi BOTti niskaan ja kotona jätän sen vielä lämmittämään lihaksia: sen verran erilaista liikuntaa alla, että uskon siitä olevan hyötyä. Iltapäivästä lähdetään Silan ja Tonyn kanssa metsään lenkille ja 10 metriä käveltyä lyön liinat kiinni ja sanon, että meidän pitää kääntyä takaisin: Sila ontuu. Ei niin, että moni sitä edes noteeraisi, mutta niin, että näen sen liikkuvan epäpuhtaasti. Yritys hyvä kymmenen: erittäin harvoin päästään Tonyn kanssa yhdessä lenkille ja tälläkään kertaa siitä ei tullut mitään. Luulin tiistaihin saakka, että Sila ontuu sitä anturan hiertymää ja pidin siinä lenkillä tossua. En tiedä, tasapainottiko tuo tossu tilannetta niin, että Sila ei ontunut lenkillä: tossu tuli vasempaan jalkaan ja myöhemmin selvisi, että oikeassa jalassa oli muuta vammaa. Tasapainottamisella meinaan, että tossu saattoi haitata sen verran normaalia liikettä, että kun molemmissa etujaloissa oli "vikaa", ei ontumaa näkynyt. En tiedä. Joka tapauksessa tiistaina Sila alkoi vinkua kotona maatessaan, noustessaan ja makuulle mennessään. Mutta vasta iltapäivällä. Aamulla tein lenkin, missä se oli tossu jalassa vapaana.. Ja kyllä, juoksi ja hillui. Illalla Silan liikkuminen oli niin kankeaa ja se oli niin kipeä, että olin jo tosi ahdistunut. Sain apteekkiin sille kipulääkereseptin ja kun tulin sieltä kotiin, oli Hulda itkien vastassa. Niin oli paha mieli siitä, että Sila itkee ja on kipeä.. Vajaa tunti lääkkeen annon jälkeen, Sila rentoutui silminnähden, nukkui syvää unta ja makasi pitkästä aikaa pitkänä ja rentona. Seuraavana päivänä meille oli varattuna ell, korvakontrolli. Täydellinen ajoitus. Ja onneksi otin pari videota siitä tiistai-illan liikkumisesta: sain näyttää ne eläinlääkärissä.

Kolikon kaksi puolta: korvat olivat parantuneet hyvin, ei mitään merkkiä enää hiivasta eikä tulehduksesta. Syy jää ikuiseksi mysteeriksi: kerta ei kuulemma vielä tarkoita mitään ja johtopäätöksiä ei voida vetää. Jos alkaa tulla toistuvasti, aina tiettynä vuodenaikana tms, voidaan alkaa epäillä atopiaa, allergiaa tms. Yksittäiselle kerralle ei kuulemma edes tarvitse etsiä syytä: voi olla sattumaa tms. Joten relaan sen suhteen nyt hetkeksi. Kerron tähän väliin kevennyksen: Silan edellinen käynti oli kuulemma ollut kauhea: sekä Suvi että Riina sanoivat mulle Silan traumatisoituneen iäksi. Siihen varautuneena otin Silan suurinta herkkua maailmassa mukaan: keitetyn kananmunan. Voitte kuvitella sen rikinkatkun, kun minä syötän Silalle munaa ell:n tutkiessa korvia.. sitä keltuaismöhnää oli korvakarvoissa, Silan päässä, lattialla.. Mutta ehkä se vähän lievitti kauheaa muistoa. Hope so. Se oli talon viimeinen keitetty muna.

Videosta näki, että Sila ontui oikeaa etujalkaa. Koska olin sen illalla doupannut tupla-annoksella (normaali aloitusannos), ei se ontunut eilen lainkaan ja oli muutenkin taas jo oma itsensä: iloinen ja letkeä. Tunnustellessa kuitenkin löytyi kohta, missä selvä kipureaktio; oikean etujalan hauiksen seutu. Kipulääkkeillä jatketaan viikko, remmilenkit siihen saakka MUTTA sunnuntaina saadaan käydä hakutreenissä. Tällaisen luvan sain. Matkat eivät ole pitkiä, mitä Sila juoksee, ja se on todellakin täysin oireeton tällä hetkellä, joskin Metacameissa. Agility jäi luonnolisesti tältä ja nyt myös ensi viikolta pois, se on liian rankkaa.

Nyt olisi hyvä treenailla Nose Workia, koska aivotyötä pitäisi tarjota tälle ladylle. Ihan vaan meidän kaikkien elämänlaadun kannalta.. Mulla on vaan iso ongelma: se meidän eucalyptys ei haise millekään! Yksi tippa, kaksi tippaa.. jos avaan korkin, haistan ihan himmeän häivähdyksen hajua. Tipoittain en mitään. Siinä ei paljon treenailla. Pitää yrittää saada Raiku kiinni, josko tässä pullossa on joku vika.

Ihanaa, aurinkoista viikkoa jokaiseen tupaan! Meille pikaista paranemista <3 Silalle on varattu sekä kraniohoitajalle että hierojalle aika. Jospa se vielä tästä iloksi muuttuu.

Huoli

Mulla on ollut sheltti vuodesta 1990 vuoteen 2019. Aika kauan. Nyt elän ensimmäistä kertaa ajanjaksoa, jolloin mulla ei ole tuota pientä, kaunista ja niin sopivaa paimenkoiraa elämässäni. Hirveän jotenkin haikeaa. Ja nyt, viime kuukausina mulle on tullut pelko ja olo, että mulla ei ehkä enää koskaan ole enää shelttiä. Rodussa tikittää aikapommi. Iso.

Osku, mun ensimmäinen shelttini, oli herkkämahainen. Hemppa, sikoni sheltti, oli nirso ja kärsi vatsakivuista. Särö oksensi tyhjää mahaa ja oli nirso. "Sheltit usein on herkkämahaisia"- lause, on tuttu jokaiselle sheltti-ihmiselle. Tyhjän mahan oksentaminen on niille lähes arkipäivää. Ja nirsoilu. Ja ripuli.

Nyt, vuonna 2019, asia on saanut uudet mittasuhteet. Asiaan on löytynyt syy ja aikapommin nimi on sappirakon mucocele. Sairaudesta on puhuttu jo vuosia ja shelttien sappia on leikattu siinä määrin, että osa eläinlääkäreistä on sanonut ääneen, että joka ikinen sheltti tulisi ultrata sapen osalta. Ongelma on siinä, että olemme mahdollisesti todella paljon myöhässä ja suurin osa shelteistä on edelleen ultraamatta. Suuri osa kasvattajista ja omistajista ei aio shelttiään ultrauttaa. Joulukuun puolivälin paikkeilla on tulossa ENSIMMÄINEN joukkari, jossa ultrataan shelttien sappia ja otetaan Hannes Lohen tutkimusryhmälle verinäytteet: siellä on kiinnostuttu asiasta. Mikäi geenitesti saadaan, voidaan nähdä tunnelissa vielä pieni valon pilkahdus. Pelkään, että ongelmaksi tulee niiden terveiden koirien löytäminen.. osa mucocele -diagnoosin saaneista koirista on ollut täysin oireettomia. Menneet ultraan kasvattajan pyynnöstä/kehotuksesta.

Jotain kertoo sekin, että kuulin tänään yhdeksästä ultratusta sheltistä. Kaikki eivät ole suomessa syntyneitä koiria. Kaikilla ei ole oireita. Kahdeksalla on ultran jälkeen aloitettu lääkitys: muutoksia sapessa. Melkoinen prosentti, eikö totta?

Pääseekö tämä joskus Pevisaan? Sadaanko tätä enää ruotuun? Onko meillä enää terveitä yksilöitä, vai onko mukana vain sairaita ja kantajia? Voiko kantaja olla loppuun saakka "terve"? Onko matadoriurokset ultrattu? Voisiko sairaista koirista saada julkisen listan? Voisiko kasvattajat havahduttaa asiaan, miten? MIKSI TÄMÄ EI KIINNOSTA KASVATTAJIA? Miksi näyttelymenestys ajaa terveyden ohi? Miten sheltit voisi vielä pelastaa?

Särkynyt sydän ja kyynel. Joskus on vaikeaa olla positiivinen ja optimistinen. Nyt tuntuu siltä, ettei vaan pysty. Ja se vasta kauheaa olisikin.

Parisuhteista

Parisuhde. Sana, joka mun mielestä kertoo siitä, että kahdesta tulee pari ja heillä on suhde. Parisuhde voi siis olla epäromanttinenkin, jos se muuten täyttää tuon sanan vaatteet. Parisuhteita on hyviä ja sitten on niitä, joilla ei voi ratsastaa, mutta jotka ovat muokanneet sinusta sinua. Kaikki ne ovat olleet merkityksellisiä. Jos nyt hypätään pois sieltä romanttisen parisuhteen kriteereistä ja katsellaan asiaa koiranomistajan silmien läpi, haluan kertoa teille mun parisuhdehistoriasta. Oon miettinyt sitä viimeisen kuukauden aikana paljon.

Mä olen eläinihminen. Ollut jo pienestä lapsesta saakka. Kotileikeissä olin koira, kissa, hevonen ja joskus muistan marssineeni marttyyrinä pois leikistä, kun en saanut olla papukaija. Perääni juostiin ja toteutin seuraavat hetket itseäni lintuna. Muut keräsivät barbeja, minä niiden hevosia ja koiria. Mulla oli merkittävä kokoelma pikkueläimiä, joista iso prosentti koiria. Mun kirjahyllyssäni asuu edelleen kummitätini minulle lahjoittama Holy Book: punainen Koirarotuja-kirja. Siellä on myös toinen puhkiluettu koirarotujen esittelykirja. Sitä mä plarasin toistuvasti ja sen ansiosta osaan edelleen merkittävän määrän koirarotuja, ulkonäön perusteella. Haaveilin tanskandoggystä, bokserista, ”lassiesta” ja ”susikoirasta”. Mielikuvissani ratkoin koirani kanssa salaisia mysteereitä, joita kukaan muu ei pystynyt eikä kyennyt selvittämään. Hiivimme, ryömimme ja olimme sama sielu kahdessa ruumiissa. En tiennyt, että tuo lapsuuden naurettava ajatus on joskus totisinta totta, ainakin osittain. Salapoliiseja meistä ei ole vielä tullut.

Olin 10-11v, kun kummitätini hankki koiran. Pitkäkarvaisen mäyräkoiran, joka toimi samalla minulle testinä allergian suhteen. Elin ja hengitin Arttua. Tuota maailman viisainta mäyräkoiraa, josta tuli elämäni yksi eittämättä tärkein olento. Vietin Artun kanssa aikaa niin paljon, kuin mahdollista. Reilu vuosi siinä meni ja sitten sain luvan omaan koiraan. ”Susikoira ja lassie” olivat liian suuria äitini mukaan, joten meille tuli sheltti. Osku oli unelmieni ruumiillistuma. Kaikkea ja enemmän. Suuri koira pienessä koirassa. Rohkein, viisain. Mummiani siteeraten: ”tuolta koiralta ei puutu kuin puhe”. Nuoren tytön innolla koulutin Oskua: se osasi antaa oikean ja vasemman tassun, näyttää pikkulillin ja etusormen, laskea viiteen, haukkua käskystä, kuoli kun sitä ampui, kieriä, pyöriä sekä kaikki perusliikkeet. Se osasi salapoliisikoiran perusasiat: ryömi, makasi hiljaa, puskii-käskyllä lähti jahtaamaan hiihtäjiä, pyöriä ja juoksijoita. Siitä tuli agilityvalio. Meillä oli parisuhde. Vakava ja pitkä. Se kesti noin 14-vuotta ja kun se päättyi, menin sisältä rikki.

Osku kulki mukanani, se muutti mukanani ja perheeni kasvoi sen aikana. Jouduin luopumaan toisesta elämäni eläimestä: hevoseni Rino myytiin 1993. Siitä luopuminen oli eittämättä hirvein kokemukseni. Rino ei kuollut, mutta mahdollisuuksia pitää sitä ei enää ollut taloudellisista syistä, arvonlisäveron tullessa Suomeen ja nostaessa hintoja. ”Lohdutukseksi” äitini lupasi, että saan toisen koiran. Meille muutti tervueren Narri. Narri oli rakas. Suuri ja iso möhkäle, joka toi elämääni jotain uutta. Mutta se ei ollut koskaan sieluni koira, meillä ei ollut parisuhdetta. Meillä oli kulissiliitto, joka toimi kohtuullisesti ja jossa toisistamme välitettiin isosti. Narri muodosti parisuhteen isäni kanssa.

Tapasin Tonyn, jonka kanssa muutimme yhteen ja jonka kanssa perhe kasvoi lisää: Tonyllä oli bordercollie Demi. Muutossa mukana tulivat sekä Osku että Narri ja yhteiseen kotiin hankittiin sheltinpentu Toivo. Elämä on kuitenkin mielenkiintoinen peli, se tekee välillä valintoja, joihin et voi vaikuttaa. Narri pääsi sielunkumppaninsa luokse ja muutti asumaan isän ja äidin kanssa: se ahdistui suuresti meillä pienessä rivitalossa ja käyttäytyi aggressiivisesti muita koiriamme kohtaan. Kotona, isän kanssa, se muuttui taas Narriksi. Samaan aikaan tapahtui suuria muutoksia, Toivon molemmat takajalat operoitiin useaan kertaan rakenteellisen vian vuoksi ja se oli paljon hoidossa äidilläni ja isälläni. Hoitokerrat alkoivat venymään pidemmiksi, sillä Toivo oli valinnut äitini sielunkumppanikseen. Herkkä ja hauras, kiltti ja kultainen. Äitini ei muunlaista koiraa olisi koskaan voinut ottaakaan. Joskus ajatus siitä, että ei ole sattumaa, tuntuu niin todennäköiseltä.

Espanjanvesikoira Hiisi muutti yhteiseen kotiimme Tonylle agilitykoiraksi ja minulle tuli Sutinen. Sheltti, jonka sielu oli etsinyt omani ja päättänyt, että tässä se on. Parisuhde. Muutimme Kirkkonummelle, hurahdettiin syvemmälle agilityyn ja Sutisen kanssa kietouduimme yhteen. Siitä ei haaveiltu enää salapoliisikoiraa, mutta sen kanssa lennettiin tähtiin, saavutettiin unelmia. Se oli toinen vakava parisuhde koiran kanssa. Se kulki mukanani kaikkialle. Sen kanssa ymmärrettiin toisiamme täydellisesti. Sen huumori puri minuun, sen hullutukset naurattivat. Sen uskollisuus oli liikuttavaa. Sen varpaat kuvattiin röntgenissä ilman rauhoittamista: luottamus oli molemminpuolista. Sen suukko tuntuu edelleen nenänpäässäni ja korvassani. Se oli suuri työkoira pienessä koiranruumiissa. Se tarjosi minulle kaiken ja enemmän. Toistamiseen. Sutisen menetin ihan liian aikaisin syöpään. Sieluni meni rikki, jälleen.

Hiisi oli aina mulle tosi rakas. Se taisi rakastaa meitä molempia räiskyvästi ja palavasti. Mutta se oli Tonyn koira. Minä olin perhettä. Demin kanssa meillä taas oli hyvin asiallinen suhde. Kyllä siinäkin rakastettiin, mutta Demin parisuhde oli Tonyyn. Demi oli selkeästi muutenkin yhden ihmisen koira. Minä oli välillä "ilmaa". Kelpasin, mutten ollut silti kukaan. Hiisi taas: se rakasti kaikkea, kaikkia ja sille olisin kelvannut minäkin, mutten sielunkumppaniksi. Sinne pääsi se, jonka kanssa tehtiin, harrastettiin ja kasvettiin yhteen. Tony siis.

Seuraavana meidän elämäämme käveli Repo. Tonyn ensimmäinen, oma sheltti. Koira, jota ei voinut olla rakastamatta. Maailmakaikkeuden toisiksi kiltein (Toivo oli kiltein) olento. Mutta Repo oli myös Tonyn, vaikka samaa perhettä olimmekin. Repo oli mussukka. Meidän rakkaus keskenämme oli hyvin samankaltaista, kuin Hiisin kanssa. Suurta ja aitoa, mutta se syvin palo siinä kohdistui toisaalle.Tonyyn.

Minä sain Carron. Shelttinartun, josta haaveilin hartaasti. Linjoista, jotka olivat loppumassa ja jotka linkittyivät Sutiseen. En tiedä, asetinko Carrolle liian suuret saappat, olisiko se ollut enemmän korkkarinaisia. Meille ei koskaan muodostunut suhdetta. Carro ei päästänyt lähelleen ketään. Kyllä, rakastimme toisiamme. Kyllä, sen kanssa harrastettiin ja se tarjosi minulle uusia unelmia: saimme kahdet pennut Carron kanssa/ansiosta. Se oli herkkä ja hauras, jotenkin rikkinäinen, eikä se koskaan tarvinnut saatika halunnut ketään. Se ei halunnut muita koiria, se ei halunnut ihmisiä. Carro eli pitkän elämän, antaen ja toivottavasti saaden. Carron ansiosta meille jäi sen poika Särö. Suunnattoman suuri ja mahtava sheltti, pienessä ja komeassa ruumiissa. Särö solmi nopeasti suhteen Tonyyn ja minä pääsin siihen rinnalle; suhde oli erityinen, sillä olihan se syntynyt meille kotiin. Silti, Särö oli Tonyn koira: parisuhde oli taas muualla, kuin minulla. Koetin solmia sitä Myrttiin, Carron tyttäreen, joka asui meillä reilun vuoden ikäiseksi. Meille tulikin orastava, hento suhde, mutta Myrtti ei voinut elää pikkulapsiarkea (meille syntyi tyttäremme Hulda): se ei kestänyt lapsen itkua/huutoa, vaan juoksi ympyrää huutaen itsekin ja sen maha meni ripulille useita kertoja viikossa. Itkut itkettiin ja Myrtti pääsi elämään siskonsa Oodin perheeseen, missä se sai elää ja toteuttaa itseään seuraavat vuodet. Nykyään Myrtti elää Ilmajoella, ilman pikkulapsia, sillä Mian ja Jonin perheeseen syntyi vauva.

Tässä kirjoittaessani huomaan, että mun sielunkumppani on ollut poissa yli kymmenen vuotta. Mulla on ollut ilo ja kunnia rakastaa ja omistaa monta koiraa tässä välissä, mutta ”se joku” on puuttunut. Se tunne, että mulla on koira, joka tekisi puolestani mitä tahansa. Puolin ja toisin. Se, että me katsotaan välillä toisiamme ja molemmat virnistää. Se, että menen vessaan, mutten yksin. Se, että joku kulkee perässäni, kun vaihdan huonetta. Se, että on luottamus, ilo, kunnia. Se, että elämässä on koiran viitoittama tie. Ja nyt mulla yhtäkkiä onkin se taas. Mä en muistanut, mitä se voi olla. Mä luulin, ettei sellaista enää voi tulla, koska mä en ole enää nuori ja hölmö; en välttämättä osannut uskoa enää siihen pumpulihöttöön, vaan ajattelin, että se oli sen aikaisen Miiran unelmointia ja romatisointia.

Nomen est omen. Sila: loistaa, hohtaa, kirkasta/puhdasta valoa. Mun musta aurinkoni. Mun sieluni jatke. Mun varjoni. Mä usein mietin sitä katsoessani, että sillä on Sutisen sielu. Jos uudelleensyntyminen olisi mun juttuni (en ole vielä päättänyt, mitä siitä ajattelen), väittäisin, että se on syntynyt uudelleen. Kuitenkin eroja on sen verran, että ehkä tässä on ihan kolmas, omanlaisensa kerta, kun saan kietoa sieluni koiran kanssa yhteen. Osku oli vakava, totinenkin. Sutinen oli hassutteleva, intohimoisesti työhönsä suhtautuva. Sila on huumorintajuinen bitch. Se koettelee mua enemmän, kuin yksikään koira koskaan. Se on röyhkeä. Sen naama nauraa ja se usein katsoo mua syvälle. Se on nyt jo uskollinen. Mä uskon, että tämä on vasta alkusoittoa. Se päivä, kun meistä tulee me, tulee olemaan iso päivä!

Mulla on taas parisuhde, johon mä luotan. Se on onneksi vasta alussa, joten mä uskallan kohta taas levittää ne siivet, joihin on kirjailtu unelmia. Mun sielu on rikkoutunut ja arpinen, mutta mulla on sielu, joka on kaivannut yhteyttä. Nyt se on tyytyväinen.

Back in business

Pieni hiljaiselo treenirintamalla, sillä käytiin perheen kanssa viikon lomareissulla etelän lämmössä. Silalla oli tyystin uudet tuulet, sillä seuranaan oli viikon verran tsekkipoika Rico omistajineen. Asuivat siis meillä, Silalle tutuissa ympyröissä. Jotta pieni jännitys säilyisi elämässä, järjesti Sila itselleen sillä aikaa korviinsa hiivan 😳 Mä olen ikuisesti kiitollinen mun ihanalle koiraystävätiimille- Riinalle (Ricon emäntä), joka bongasi asian ennen, kuin äitiyi pahaksi ja Suville (Cocon emäntä), joka kiisi apuun 🙏 Sila oli käytetty eläinlääkärissä, jonne on vuosien varrella syntynyt luottamussuhde ja sain käydä maksamassa käynnin, kun olin lomalta kotiutunut. Nyt sitten tiputellaan korviin Canofitea ja huudellaan pihka-litkulla. Itse asiassa korvat näyttää jo tosi siisteiltä ja en ole, tätä aamua lukuunottamatta, nähnyt Silan niitä raapivan. Toiveikkaana siis, että tämä menisi yhtä mystisen helposti, kuin tulikin.

No mutta. Ihana, tuttu ja turvallinen arki on nyt taas elämässämme ja päästiin tänään Silan kanssa tottikseen. Olin oikein laittanut kellon soimaan aamulla ja täytyy sanoa, että hivenen olisi tehnyt aamulla mieli jatkaa unta.. Mutta koiraihmiset 🤷‍♀️ eikun ylös ja kahvinkeittoon. Mä en ole tottista tehnyt sitten leirin, joten vähän jouduin miettimään, miten lähtisin vitsaa vääntämään. Ennen leiriä olin kävelevä namiautomaatti ja siitä tavasta halusin päästä eroon. Samalla halusin säilyttää sen vireen, mikä leirillä, lelun kanssa, saatiin esiin. Mutta epäilin, ymmärtääkö kanssatreenaajat asiaa ja osaanko /uskallanko sitä lähteä kaivamaan. Onneksi paikalla oli ihana Johanna, joka oli heti kartalla mun asiasta. Samaten toinen paikalle tullut treenaaja tiesi, mitä hain ja niin mä uskaltauduin heikoille jäille.

Silan vire on nyt hyvä. Se keskittyy vain muhun, ei nuuski eikä haaveile. Mutta. Sen seuruupaikka on yli puolet ajasta väärä, se poukkoilee leluun, keulii, puree mua turhautuessaan ja tällaiset pari pikkuista sivuongelmaa olis nyt sit työn alla 🤷‍♀️😂 Onneksi meille on tulossa reilun kk päästä valvovan silmän alle treenit ja mä tiedän, että tulen sieltä viisaampana takaisin. *sitä odotellessa *

Ja sitten. Mulla on erittäin paha ongelma treenien kanssa. Mä en koskaan suunnittele niitä etukäteen ja voin sanoa, että sen huomaa 🙈 päätin siinä lennossa ottaa vähän kapulaa. No, koska en ollut asiaa ajatellut, otin nostoa, pitoa ja noutoa. Eikös kaikkia kannata sekoittaa just kerralla ja tehdä asiasta mahdollisimman epäselvä? Pito meni persiilleen, muut pelitti kohtuullisesti. Ja yhteen hyvään pitoon sain treenit päättymään, joten ehkä optimisti sanoisi, että oli siinä hyvääkin. 😜

Luoksetulo oli hyvä, se tehtiin kahdesti. Ainut pikku miinus, että ekalla kerralla mun röyhkeä böönani varasti. Eteentulosta sai namin, sivulletulosta lelun. Senkin keksin siinä hetkessä.. Mä niin tarvisin suunnitelmia.

Korva tosiaan tuntui vaivaavan hallilla ennen treeniä ja itse asiassa vielä kotonakin. Putsasin sen ja siihen katosi kutina. Treeniä korvat ei haitanneet. Kai mun pilvessä pitää aina olla musta keskus ja huolien määrä vakio.

Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa. Vois vaikka suunnitella seuraavan tottistreenin 😄

Hakua part 2

Meidän elämän toinen hakutreeni on takana. Sallamaria ja auspai Revo tulivat meille aamulla ja mentiin tästä samaa matkaa. Koska meillä oli aamulla hyvin aikaa, tehtiin pieni lenkki alle yhdessä. Koirilla synkkasi hyvin ja se on kuulkaa hieno juttu. Silan leikkityyli on tosi fyysinen ja siitä ei kaikki koirat diggaa. Osa ei siksi leiki sen kanssa. Joten aina, kun löytyy koira, joka joko itsekin rakastaa fyysistä meininkiä tai osaa sanoa Silalle, että iisimmin, niin homma toimii ja ollaan molemmat onnellisia. Koska mulle tulee aina iloinen mieli, kun näen, että Silalla on hauskaa ♥️

No. Sila ei ole mitenkään hirveän ahne koira. Joo, se tykkää syödä nameja jne, mutta se ei ole mitenkään himona ruokien perään. Siksikin mä järkytyin, kun se keräsi lehmänsaibaa, minkä suinkin ennätti.. Ja kun oltiin kävelty joku 200 metriä, tuli takaa traktori, joka levitti pellolle "sitä ittiään". Avot 😂🙈

No, lenkistä selvittiin ja treeneihin jatkui matka. Koska perinteet on tehty noudatettaviksi, eksyin mä tietenkin ensin ja odoteltiin väärän tien päässä. Onneksi viestit kulki ja melkein ajoissa olimme paikalla. Sila sai kunnian aloittaa treenit ja VITSI miten hyvin meidän treenit meni tänään 😍 ensimmäiset ukot nousivat haamuiksi vilahtamaan ja kaksi viimeistä tehtiin taputuksin. Ja se taputus on Silalle selvästi parempi. Jos se näkee ukon, se menee näön varassa, mutta jos menee kuulon perusteella, se haistelee heti. Muutaman kerran kävi niin, että Sila oletti maalimiehen olevan "jossain" ja Silalle tyypillistä on sellaisessa tilanteessa aina pysähtyä ja ajatella, ottaa haju uusiksi ja lähteä sitten taas liikkeelle. Se on jotenkin kauhean järkevä. Tänään maalimiehet anoivat ensin ruuan ja perään leikittivät. Se oli hyvä 👌

Naurettiin porukalla Silalle, sen leikkityylille. Sillä on kova saalivietti, mutta heti, kun lelu "kuolee", se lopettaa leikin. Nanosekunnissa. Huvittava.

Loppuun tehtiin vielä esineruutu. Kahdella esineellä, joissa kummassakin "vieras haju". Meidän esineruutuhistoria on lyhyt, joten mielenkiinnolla jäin odottamaan, mitä se tekee. Ensimmäiseen esineeseen tuli selvä reaktio ja toisen se toi mulle leikittäväksi 😍

#prouddogmom

Me tykätään hausta. Molemmat. Kiitos kanssatreenaajille❣️

Keppirakkautta tekemässä

Mä aloitin eilen sen Sporttirakin nettiluennon metsäjäljestä ja JUST kuten mä itsekin ajattelen, se lähti liikkeelle siitä, että keppi on koiran suurin rakkaus. Eli se jälki on helppo tehdä kivaksi koiralle - monesti riittää jo se tekeminen palkaksi itsessään. Mutta se keppien ilmaisu on se juttu. Luento on mulla vielä kesken, mutta keppirakkautta lähdin tänään rakentamaan.

Tallasin pienen ruudun takapihalle ja ripotin sinne viisi kepukkaa. Eka ja vipa haettiin vauhdilla, keskimmäiset kolme vähän nihkeämmin. Ja palautus oli välillä iso haaste.

Mä sitten tein niin, että annoin nakin tuonnista, leikin kepillä ja lopuksi toinen nakki luovutuksesta. Ei se nyt mene vielä like a dream, mutta on siinä itu jo olemassa. Ja taas mä ihmettelen, meneekö tää yhtään sinne päinkään 🤷‍♀️

Hanskaa hakemassa

Kokeilin just lenkillä ikään kuin esineruutua, mutta teemalla pudonnut hanska. Ja kuinka meni noin niinku omasta mielestä? 

Pyysitkö koiran napakasti sivulle perusasentoon? 

V. En 

Mikset? 

V. No ensin ajattelin, mutta sitten en jaksanut siitä nillittää. 

No entäs tuo palautus? 

V. Niin no. Sitä pitää treenata. Ehkä erikseen nostona? 

#saaneuvoa

Ukkoja etsimässä

Alkuun ihan pakko pohtia ääneen, että miksi etsitään aina ukkoja eikä akkoja? Kun lajin harrastajista ihan saletisti suurin osa on akkoja. Ja ihan valtavirran mukana minäkin menin tänään ja käskysanaksi tuli suustani: "ukko"  

No siis. Hakua oon ajatellut jo kauan ottavani repertuaariin mukaan, mutta sitäpä ei mennäkään treenaamaan yksin tai kaksin. Kolme on minimimäärä ja kaikki porukat eivät halua "keltanokkia" messiinsä ja osa taas treenaa sellaiseen aikaan, ettei onnistu lasten harrastusten tms vuoksi tai sitten treenaavat niin kaukana, etten pääse/ehdi lähtemään. Mutta vihdoin, tänään, pääsin mukaan treeneihin; aamusella heti ja aivan sairaan kovien konkareiden messiin! Olin haltioissani. 

Siinä ihmettelin ja katselin, kun laukuista kaivettiin merkkejä ja nollia, kaksvitosia jne. En tajunnut yhtikäs mitään. Merkit näyttivät ihan jälkimerkeiltä ja varmaan ne olikin samoja. Mutta näissä oli ne linjamerkit mukana: matkaa näyttämässä. Se selkeni sitten, kun homma alkoi. Meitä oli siis neljä paikalla. Keskilinja merkattiin ja sitten merkattiin 25m välein eteenpäin kohdat takarajalta niin, että keskilinjalla tiesi aina, missä kohtaa oli menossa. Kätevää. Tallaamiseksi siis riitti se, että neljä naista käveli alueen päästä päähän samassa rintamassa. Sitten alkoi haku. Mä pääsin heti ensimmäiselle koiralle ensimmäiseksi ukoksi ja siellä mä makasin ryteikössä retkipatjalla maastokankaan alla. Helka löysi mut hienosti, haukkui ja sai palkan. Ohjaaja tuli hakemaan koiraa, lähetti keskilinjalta toiselle puolelle, tyhjiä pistoja välissä ja perältä löytyi vielä toinen. Kakkoskoiralle tehtiin piilot niin, että kun löysi mut, haukkui ja palkattiin, haki ohjaaja koiran ja vei keskilinjalle seuraavalle puolelle pistoa varten. Minä kipitin sillä aikaa takalinjaa pitkin eteenpäin ja menin uuteen piiloon. Tääkin oli mulle ihan uus ajatus! Ja toimi.


                                             (Tuossa kuva mun lookista aamun piilossa :D)

Kolme ensimmäistä koiraa olivat siis kaikki tehneet hakua jo enemmän, mutta jokainen teki sitä toki oman tasonsa mukaisesti. Koirat toimivat hienosti, haukku oli kaikkien ilmaisu ja mä opin ihan hirveästi katsomalla ja olemalla maalimiehenä. Viimeisenä koirana oli sitten Sila. Silan ainut hakukokemus on leiriltä se yksi haku, joten ihan noviisina lähdettiin. Ensimmäinen haku tehtiin niin, että Sila näki, kun ukko meni piiloon. No problemo. Seuraava itse asiassa taisi olla samalla lailla. Kolmas oli piilossa valmiina, mutta nousi esiin. Yksi kerta huudettiin nimeä ja kaksi viimeistä oli niin, että maalimies oli piilossa ja taputti sieltä käsiä yhteen. Sila kuuli sen ja näki ehkä kädet. Kaikki haut meni mielttömän hyvin. Viimeisessä Sila oletti maalimiehen olevan yhden nyppylän takana ja kun näin ei ollut, se käytti nenää ja löysi "ukon". Viimeisellä kerralla palkattiin extraa ja maalimies leikki Silan kanssa. Ja oli kyllä pätevä leikkijä <3

Oli meillä kuitenkin myös ongelma. Sila irtosi hyvin, oli itsenäinen, ei ollut saanut aamuruokaa: nälkäinen ja maalimiehien purkeissa oli sen märkäruokaherkkua. MUTTA. Sila ei olisi halunnut syödä. Ainakaan kaikkia sitä, mikä purkissa oli. Se ei olisi malttanut odottaa mua. Se palkkautui ihan hirveäasti siitä itse tekemisestä ja sain tosissani komentaa sen mun luokse, että sain laitettua hihnaan ja vietyä takaisin keskilinjalle. Viimeisellä piilolla oli ruokaa JA lelu ja se oli paras. Eli ehkä ensi kerralla kokeillaan leluja ja vähemmän ruokaa per purkki. Silti mä uskon, että meidän haaste on tässä. Himossa mennä etsimään ja mitäs sä akka siellä huutelet- asenteessa.

Eli ruokapalkka on rangaistus. VOI olla, että toimii jatkossa se pienempi ruoka ja leikitys, mutta mahdollista on, että haluaa vaan etsiä.

Vinkkejä otetaan vastaan. 

Täällä mä istun sohvan nurkassa, villafiltin alla ja luen Haamuja tuulessa- kirjaa. Ehkä mä opin jotan vielä lisää tälle päivälle ;) 

Leirillä

Hejsanhopsan! Niin se kuulkaa aika kiitää, kun elämä vie ja kuljettaa. On opiskeltu, reissattu, tehty töitä jiiänee. Silan kanssa on tehty ihan hirveän vähän mitään muuta, kuin perus- elämää. Raunioista on ollut pari viikkoa kokonaan taukoa: keskiviikoille sattunut kahtena viikkona lasten menoja, vanhempainiltaa jne. Ja agility jäi tältä viikolta myös väliin: Tjäreborgin tilanne nosti verenpainetta ja tarvitsin metsälenkin siihen iltaan. Kiitos vaan Essille vielä seurasta. Oli mielenkiintoista huomata, että hirvikoira on hirvikoira, vaikka seura oliskin erinomaisen ihanaa :D Onneksi Paju löytyi ja loppu hyvin kaikki hyvin.

Nyt tosiaan eilen ajoin pimeässä kotiin Loimaalta Sila takaluukussa. Mentiin tsekkileirille yhdeksi yöksi ja kyllä se reppu vaan taas täyttyi jos ja vaikka kuinka. Olin etukäteen valinnut meille lajeiksi leikityksen, metsäjäljen, tottiksen ja haun. Ja jep, kaksi päivää aikaa. Ja kerrottakoon vielä, että ekana iltana lajeista oli vain leikitys, joten miettikääs meidän eilistä :O Ja selvittiin.

Perjantai aloitettiin kuitenkin kimppalenkillä. Meitä oli paikalla vajaa 10 tyyppiä ja tehtiin porukalla pieni lenkki. Se on harva rotu, jonka voi tällä lailla laskea vapaaksi niin, että yksikään koira ei tunne toistaan etukäteen. Sheltti oli sellainen, joskin siellä alkoi nousevassa määrin olla aina mukana riidanhaastajia ja pullistelijoita. Perjantain lenkki saatiin tehdä ilman pullistelijoita ja Sila nautti täysin rinnoin. PARASTA kuitenkin mulle oli huomata, että se piti mua ihan koko ajan silmällä. Kävi noin 50-100 metrin välein katsomassa, että tulen ihmislaumassa mukana. Oli hienoa. Puoli vuotta sitten se höntsäili kimppalenkeillä ilman pienintäkään käryä siitä, missä olin ja menin.

Lenkin perään oli illan ohjelmassa tosiaan leikitys ja sen veti Ylöjärveltä saapunut Olli Holmberg. Olli on maalimies ja kouluttaja ja sen kyllä huomasi: koiranlukutaito oli ihan mieletöntä. Siinä kun seuraili, niin jokainen koira sai itselleen räätälöidyn leikin. Sila ei tarjonnut mulle yllätyksiä. Tai no, ehkä pienen: se päästi pienen turhautuma haukahduksen muutaman kerran, mikä on uutta. Haukku on muutenkin tullut elämäämme eri tavalla sen jälkeen, kun se opeteltiin. Kaikissa tilanteissa, missä nykyään turhautuu, tulee ääni. Ennen siitä ei saanut ääntä ulos millään, missään, eikä koskaan. Mä en oo ihan varma, mitä asiasta ajattelen. Ratkaisu: älä ajattele asiaa. Sila siis saalisti, puri, ravisti rättiä. Positiivista oli, että irrotti tällä kertaa "puolivahingossa" rätin niin, etten joutunut heti ensimmäisenä iltana totaali nolatuksi. Tai no, ehkä se huipennus tuli siinä, kun lähdin viemään Silaa autoon. Se nappasi mua pohkeesta kiinni siinä kentän reunalla, kun tajusi, että mennään pois. Muhun on hirveän helppoa purkaa turhautumista ja se pitää saada loppumaan nyt. Asap.

Seuraavana aamuna kävin Silan kanssa aamulenkin kaksin. Paitsi että montaa sataa metriä ei tarvinnut kävellä, kun metsäpolulta putkahti teille toinen tsekkinarttu emäntänsä kanssa ja tehtiin loppulenkki kimpassa. Koirat juoksivat ja leikkivät koko lenkin täydessä ja sulassa yhteisymmärryksessä. Juteltiin siitä, miten näillä on niin omintaikeinen tyyli leikkiä. Ärinää, takapuolella tuuppimista, hampaiden irvimistä, melko rajua touhua. Ja silti näki, miten kumpikin koira nautti ja leikki oli koko ajan leikkiä. Eikä kumpikaan vinkunut tms. Silan onnenpäivät oli nämä kaksi päivää.

Treenit aloitettiin jälkitreeneillä. Mun olis kannattanut valita peltojälki sen tarkkuuden nimissä, mutta yritin olla itselleni armollinen ja valitsin siksi metsän. Kaikille metsäryhmäläisille tehtiin alkuun ruutu. Se abaut 1m x 1m ja sinne nameja. Sila teki sen tosi rauhassa ja tarkasti. Seuraavaksi tehtiin sitten esineilmaisua muutamalla eri tavalla. Silalle tehtiin nurmella kepin ilmaisua ja toi se kaikki kepit mulle, vaikka "jouduinkin" sitä melkoisesti hypettämään jokaisesta nostosta ja tuonnista. Mutta mulle pääasia, että se toi ne. Eli hyvästi makuuilmaisu. Olen haudannut sinut.

Seuraavana sitten tehtiin taas kimppalenkkiä koko jälkiporukan kanssa. Reilu kymmenen koiraa taisi siinä kimpassa kirmaloida. Sila on jotensakin hassu. Se valikoi aina yhden koiran, jonka kanssa hilluu ja painii koko lenkin. Tällä kertaa valitsi nuoren uroksen, jonka kanssa peuhasivat ihan äärettömän onnellisina. Ja SILTI Sila kävi mua välillä kurkkimassa. Haa, olen ehkä onnistunut jossakin. Ehkä ;)

Lenkin perään syötiin ja sitten taas treenattiin. Nyt aloitettiin tottiksella. Kerroin, että haluan meidän keskittyvän vireeseen ja mun palvomiseen. No. Sitten mentiinkin ytimeen ja kovaa. Mulla on ongelma. Iso ja paha, mutta työstän asiaa ja nyt, kun ongelma on ääneen sanottu ja väritetty, uskon, että pääsen siitä, edes jossain määrin. Kuitenkin sen verran jäi vielä opittavaa, että uutta koulutussessiota asian tiimoilta suunnitellaan. Mutta jo tämän oivalluksen takia mun kannatti ajaa Loimaalle. Puhumattakaan nyt seurasta jne. Mun iso oivallus oli, että mä ostan Silalta rakkautta ja palkkaan sitä ihan äärettömän tyhmästi. Mä en ole kiinnostava tottiksessa ja tottis on boring. Ja nämä asiat me muutettiin. Ihan ei vielä sujunut niin, miten Olli olisi mun halunnut tekevän, mutta aivoissa nytkähti. :P

Tottiksesta me Juhanin kanssa karattiin vähän aikaisemmin suoraan hakuun. Ja haussa kaikki muut olivat osuutensa jo tehneet: Sila pääsi suoraan metsään. Mä olin kuvitellut, että se tehdään jäniksen tai vähintään aaveen kautta. Mutta ehei, sinne Sila lähetettiin haahuilemaan kylmiltään. Kaikki kolme maalimiestä toki löytyi ja jokaiselle tuli myös haukahdus. Silti mä jäin miettimään, pitäisikö tässäkin lajissa keskittyä heti myös vireeseen vai riitääkö se, että koira löytää ja haistelee? Mua saa taas neuvoa.

Loppuun tuli vielä pieni leikityskierros ja Sila oli kyllä jo ihan tööt. Jännä juttu. (ironisesti). Saalis- ja laumavietti löydettiin tällä leirillä ja niitä mä nyt sitten yritän hommissani käyttää. Toivottavasti en niitä tai punaista lankaa hukkaa. Kiitos mukana olleille ja opettajille. Taas on, millä jatkaa.

Lopppun vielä meidän leiriviikonlopun kiteyttävä kuva. Vain yksi: muut löytyy facesta. Mutta tässä kiteytyy kaikki: Sila polleana, minä kuutamolla, meidän yhteinen buugi ja pieni oivalluksen hetki.

She is almost back

Fantasiapennut lienevät maailmassa, sillä Sila alkaa olla entisensä. Thänkkaad sei hoida leluja eikä kantele mitään suussaan. On oma itsensä, joskin kaipaa ihan hirveästi rapsuttelua ja silittelyä. Kesy puolensa ehkä? ;)

Agility on taas rullannut, mutta ei enää samalla lailla, kun niissä videoissa, mitä tänne latasin. Missä kirmaa puomin ja etenee wautsisti. Jotain on muuttunut. Ja jotain on munkin mielestä muuttunut. Agility lajina. Moni siitä mulle on sanonut jo etukäteen ja kertonut, että on jättänyt sen siksi repertuaarista kokonaan pois. Mä oon halunnut tehdä sitä silti, ”koska sydän sanoo niin”. Mutta mun sydämen ääni alkaa olla aikamoista piipitystä. Mä en tiedä, mitä mun pitäis ajatella. Treenit on olleet ihan jees, koira on jees, minä oon kohtuu jees, leikitään, palkataan.. ja silti jollain lailla on tyhjä olo. Mä pelkään, että tämä on sitä, että mun pitäis olla taas heti hyvä. Että jos joku on vaikeaa, mulle iskee pienen lapsen olo siitä, että ”ei tästä mitään tuu ja en tee enää”. Ja silti mä haluaisin ajatella, että oon aikuinen ja fiksu ja tajuan, että ollaan treenattu vasta hetken aikaa ja edetty tosi nopsaan. Ja että tapu tapu siihen omallekin poskelle vaan ja hyvä te. Sila menee hallille innokkaana, vetää suorastaan. Se pyrkii varastamaan lähdössä, nykii siellä ja on malttamaton. Ja silti sen eteneminen ei ole sitä, mitä mä haluaisin. Ja nyt, kun mä tätä kirjoitan, musta tuntuu ihan naurettavalta. Mikä mua vaivaa!?! Mutta, koska olen aikuinen ja yritän olla siis järkevä ja ajatteleva, olen ilmoittanut meidät myös seuraaville kursseille ja toivon, että mun hiillos iskee vielä kipinää. Ellei, en halua pitää sitä hiillosta väkisin hengissä. Mutta seuraavat kuukaudet kertovat, kuinka meidän käy.

Onneksi sentään joku sujuu. Rauniot. Käytiin ekaa kertaa ikinä viime sunnuntaina treenaamassa koko perheen voimin, mukana vielä lisävahvistuksena Huldan paras ystävä. Sila teki kaksi neljän piilon sarjaa. Seitsemälle tuli haukku ja työskentely oli tosi hyvää. Olin toooosi iloinen! Lopuksi näytin vielä Tonylle ja lapsille kettikset ja ne Sila teki taas kaikki. On se eri epeli <3 Ke oli sitten taas oman ryhmän treenit raunioilla ja tehtiin yksi neljän piilon sarja. Kolmelle tuli haukku ja Silan työskentely oli kyllä oikeasti hienoa! Se tekee koko ajan töitä, etsii ja jaksaa. Välillä voi pysähtyä ja katsoa, että oonko messissä ja sit taas menee. Oon hirveän tyytyväinen mun pieneen rauniokoiraan. Mietin eilen, että ajatella, ollaan aloitettu tää harrastus vasta tänä loppukeväänä. Mutta ehkä se kertoo siitä, että ollaan edetty sopivasti: kiitos Tiina, että laitoit meidät etenemään kohtuu nopeasti, eikä jääty junnaamaan samoja juttuja liian pitkäksi aikaa!


Mutta koska rauniot on pk-lajina sellainen, missä on vaikea kisata jne, on meidän katseltava vähän muuallekin. Tottis kuuluu jokaiseen peekoohon olennaisena mukaan ja sitä oon ajatellut, että aletaan nyt pikku hiljaa treenata enemmän ja tavoitteellisemmin. Koska Sila on ”jo” 15kk ja nyt voin alkaa olettaa, että se tajuaa ja osaa jo. Tähän saakka ollaan pääasiassa vauvailtu noita tokopuolen juttuja. Niin mä ilmoitin meidät LaTon tottisporukkaan ja lauantaina oli ekat treenit. Meitä oli paikalla kaksi belgiä ja Siltsu. Tehtiin kukin vuorollamme, vähän kuka mitäkin. Ja vinkattiin toisillemme omia ajatuksia. Mä oon ihan kauhean kova tunneihminen ja mulle on aina niin ääritärkeää se, millaisia muut on ja miten ne mut ottaa ja onko ookoo, että ollaan tultu porukkaan ja ja ja.. Ja siksi oli iso helpotus, että tuonne solahdettiin mukaan niin mukavasti. Huh ja kiitos <3 Silalla on hassu taipumus: kun se leikkii toisten koirien kanssa, se aivastelee välillä. Oon luullut, että johtuu siitä, että rypistää nenäänsä. Mutta se aivastelee myös seuruussa *rollreyes*. Mä kysyin siitä Katiskassa ja ilmeni, että on aika tyypillistä monellekin koiralle. Joko innostusta, ylivirettä, paineistumista.. mitä kelläkin. Silan kohdalla onkin mielenkiintoinen juttu. Koska jos on ylivirettä, olisi se kohtuu tragikoomista, sillä virettä oon just kokeillut nostaa siihen seuruuseen. Ja jos on innostusta, on sekin vähän hassua. Koska mun on vaikea kuvitella Silan olevan niin innoissaan seuruusta :P Ja paineistumiseen en usko hetkeäkään, koska son Sila. Joten tutkin edelleen asiaa.


Sitten noista muista peekoolajeista ja ihmisistä. Mä en oo uskaltanut treenata missään porukassa hakua, sillä mä en kehtaa mennä sinne haaskaamaan muiden aikaa, koska me ei osata yhtään. Ei olla ikinä tehty. Eilen raunioilla mä sain niin ihania kannustuksia ja mukaan kutsuja, että saatan hyvinkin uskaltaa kiikuttaa meidät joku kerta joihinkin treeneihin. Mulla on jotenkin kutina, että haku olisi Silan juttu. Silti mä en jälkeä aio kokonaan unohtaa, vaan pidetään se repertuaarissa mukana, ainakin jossakin määrin. Sitä olis niin helppo treenata keskenään versus nämä muut lajit..

Vielä loppuun, että mä oon löytänyt aivan ihanan ”sponsorin” mulle ja Silalle <3 Yksi ihminen jakoi pois vanhoja peekookamojaan, osasta pyysi muutamaa euroa ja osaa jakoi ilmaiseksi. Satuin oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan ja saatiin sieltä vaikka ja mitä. Nyt sain vielä viestiä, että kamoja oli löytynyt lisää. Eilen hain laatikollisen esineruutuesineitä ja tunnarikapuloita. Tunnaria me ei tehdä koemielessä ehkä koskaan, sillä se on EVL-liike, mutta tunnari treeninä ja ajankuluna on varmasti mitä mainioin <3 Joten kiitos sinä ihana! Meillä on nyt nahkapatukkaa, pk-liiviä, ketjupantaa, hihnaa, liinaa, kapuloita jne. Pus <3

Sorisorisori

Tauosta. Mulla on ollut välissä "muuta elämää", huonoa moodia, motivaatiopulaa jiiänee. Mutta ollaan me jotain kuitenkin treenattukin :)
Ke ei päästy raunioille: mulla alkoi koulu Vaasassa ja ei vaan tunnit riittäneet siirtymisiin jne. Harmitti, mutta tätä on elo välillä. Torstaina sitten suuntasin kuitenkin tottistelemaan Kennelkerhon treeneihin. Meitä ei ollut aluksi paikalla kuin kaksi koirakkoa. Mä sitten avauduin ja pyysin taas apua. Mutta Silan vire oli parempi, kuin edellisviikolla. Mä sain ihanaa ruotimista ja pohdittiin yhdessä, miten sairaan vaikeaa tuo tottistelu on. Ja miten sitä aina sössii. Että vaikka kuinka yrität ja mietit etukäteen, tekee virheitä kuitenkin. Vaikka teet kaikkesi, ettet niitä tekisi. Harmi. Ja niin inhimillistä. Treenien jälkeen, mun siis, jäin katsomaan maalimiehen kahden koiran leikittämistä. On se kuulkaa kovaa touhua. Aivan alkoi jännittämään, miten Silan leikitys tsekkileirillä tulee menemään. Oon nimittäin ilmoittanut sen leikitykseen. Ja tottikseen. Ja metsäjälkeen :P Tottiskärpänen on purrut mua sen verran, että ilmoitin meidät myös LaTon tottisporukkaan, viikonlopputreeneille. Ajatuksella, että jos kävisi kerran viikossa treenamassa, on se sitten siellä tai täällä.

No agilitystä sitten. On ollut outoja aikoja. Viikko sitten maanantaina oli agitreenit, missä oli iloa ja intoa ja eritoten paloa. No. Viime lauantaina meillä oli seuran sisäinen koulutuspäivä, missä saatiin treenata Viitasen Maijan opissa ja nimenomaan möllitasoiset koirakot. Olin into piukassa paikan päällä ja aivan hekumoin sillä ololla, että on ihana esitellä tsekki, joka syttyy agilitystä ja menee tukka (jos sillä olis sellainen: edelleen nakulook on vallalla) putkella. Vaan kuinkas kävi. Tony toi Silan paikan päälle perässä: me oltiin vasta kakkosryhmässä ja mä menin aamulla jo paikalle rakentamaan rataa. Tulivat fillarilla (asutaan noin kilometrin päässä) ja Tony sanoi, että ”oli kuin olisin lehmää tuonut narussa”: EVVVK oli ollut Silan moodi.. ja sama näkyi treeneissä. Mä tunsin heti ekalla suoralla, että ei lähde. Ja sama tuntuma oli koko treenien ajan. Me ei treenattu ihan kaikkia kuvioita ja juttuja edes: ei mitään järkeä, kun koira ei ole yhtään oma itsensä. Siinä sitten mietittiin Tonyn kanssa, mistä kiikastaa ja sitten tajuttiin.. Valeraskaus. Sila on kotona ihan laamana; Hulda kysyi tässä joku päivä takaperin, että ”miksi Sila ei ole yhtään Sila”? Se vaan nukkuu. Nisät on suuret (maitoa ei tullut viikko sitten, nyt en ole puristellut) ja ruokahalu oli samaten viikko, kaksi sitten kokonaan kateissa. Tuon katastrofaalisen treenin jälkeen mä tiputin Silan ruuan puoleen ja lisättiin reipasta liikuntaa. Yritys, että energia ei riitä maidon tuottamiseen. Eilen alkoi tuntua, että EHKÄ hän herää horroksestaan. Alkaa olla taas pieni ”pirunpilke” silmissä. Laskeskelin kalenterista aamulla, että ensi viikolla on juoksun ALUSTA 60vrk, joten seuraavien viikkojen aikana toivon, että helpottaa. Olin jo unohtanut tän narttukoiran elämän toisen puolen.. :/

No. Nyt on mennyt päiviä aikaa toipua tuosta täydellisestä masennuksen alhosta, minkä lauantai sai aikaan. Ollaan vaan luettu kirjaa ja käyty lenkillä. Tänään mä sitten kaivoin fiiliksen naftaliinista ja treenasin kotipihassa muutamaa juttua. Kapulan (650g) nostoa, luokse- ja sivulletulo ja ”kaukkarit”. Treenasin ehkä joku 5min yhteensä. Mutta. Mä oon todella TODELLA sössinyt alkuvaihessa muutaman kerran kunnolla. Yksi mun isoimpia virheitä on ollut vapauttaa Sila palkalla: kun tekee liikkeen, palkka suuhun ja ”hyvä” tms sanalla samalla oon vapauttanut sen. Nyt, kun Sila saa palkan vaikka seuruussa, vierelle tulossa tms, se alkaa välittömästi palkan saatuaan nuuskia maata: tippuiko jotain ja sen vire ja keskittyminen katoaa. Kunnes taas katsoo, että jatkuuko. Voi beba!! Mä oon pulassa. Help!! Laitan tähän videon, mistä näette ongelman. Laittakaa mulle paljon vinkkejä, ideoita ja ajatuksia. I need you <3

Ja takapakkeja

Keskiviikkona oli rauniopäivä, se, mitä aina odottelen into piukassa. Tuttu porukka paikalla ja korkattiin mulle ja Silalle ihan uusi alue. Käytiin ensin tallaamassa aluetta ja sitten tehtiin piilot. Silan vuoro taisi olla kolmantena. Koska viime kerralla oli saatu haukut, päätettiin, että hakut pyydetään nytkin. Onneksi tehtiin vain kolme piiloa, sillä oli puhetta, että tehdään Silalle kaksi kierrosta. Hain Silan autosta ja haukutin sitä muutaman kerran. Aivan oli tohkeissaan ja haukku irtosi helposti. Mä en YHTÄÄN nähnyt, mitä tulevan. Sila löysi ensimmäisen maalimiehen ja mä luulen, että siinä tuli joku pieni hetki niin, että Sila ei tiennyt, mitä tehdä: ennen se on saanut suoran palkan ja nyt maalimies ei ehkä nähnyt, että Sila kurkki putkeen ja jätti pyynnön joko tekemättä tai teki niin, että Sila ei joko kuullut tai jostain syystä reagoinut. Se yritti aikansa kurkkia putkeen ja sitten se MELKEIN LUOPUI ja lähti etsimään seuraavaa.. Mä en kestä. Huusin maalimiehelle, että antaa suoran palkan. Mietin jälkikäteen, että oliko tuo paineistumista, tuhautumista vai jotain muuta? Mä seisoin aika lähellä ja Sila välillä katsoi mua sen näköisenä, että WTF. Joko se tunsi mun turhautumisen ja paineistui, mitä mun on kyllä Sila tuntien vaikea uskoa, tai sitten se turhautui, kun ei tiennyt mitä eikä saanut palautetta. Minähän, perinteisesti, viuhuutin ruoskaa itselleni jälkeen päin ja mietin, miten voin sössiä tän näin. Mutta nyt mä yritän keskittyä hyvään: sitä oli sitten kaikki loppu. Seuraavat kaksi maalimiestä löytyi ja molemmille tuli haukut. Ja lisäksi Sila teki aivan järjettömän hienoa hakua: meni siksakkia itsenäisesti ja haki aktiivisesti.

Kakkoskierros tehtiin niin, että Silalle meni kolme maalimiestä istumaan näkösälle ja jokainen pyysi haukun ja jokainen sen sai. Emmä tajua.

Treenien lopuksi mentiin vielä porukalla kettiksille ja Sila teki ne yhtä lukuunottamatta kaikki: sitä pussiputkihässäkkää mä en ottanut lainkaan. Pituus ja keinu tuli uusina. Mä olin ajatellut lingata vielä sitä keinulautaa, sillä mä, perinteisesti, halusin miettiä miten sen teen, etten tee väärin ja hallaa. Mutta mua kannustettiin tekemään se, koska Sila oli sinne koko ajan menossa. Ja niin me se tehtiin: panin purkin keinun eteen alas ja kun se lätkähti maahan, oli siellä purkki odottamassa. Ja tää kettiksien keinu on matalampi ja lyhyempi, kuin agilityssä. Joten toivottavasti ja oletettavasti en tehnyt sille hallaa.

Hyvä maku siis pitäisi jäädä treeneistä, mutta oon mä aika mestari murehtimaan sitä ainoaa asiaa, mikä meni persiilleen.. :/

Kevennyksenä, että siellä meidän "uudella" alueella oli yhdessä mökissä nukke. Tiina meni sinne piiloon ja huusi, että "täällä on nukke". Mä näin sieluni silmin sen kauhuelokuvan tyhjäsilmäisen Annabelle-nuken (mä en siis kauhuelokuvia katso, mutta mainos jäänyt mieleen) ja kun Tiina oli löydetty, halusin käydä katsomassa "annabelleä". Se oli kuitenkin mun silmään enemmän Hannubell ja siitä on sitten riittänytkin mulle iloa moneksi päiväksi, kun muistelen meidän vitsailuja hannubellestä :D Mutta miettikääs: maalimies on joskus ollut tuon nuken takana/alla tai sitten koira on nähnyt nuken ovesta ja maalimies ollut nurkassa tms. Eli koiraa JA ohjaajaa on todella tällä nukella koetettu vivuttaa. Melkoisia kelmejä ollaan välillä ;)

Torstaina olisi pitänyt olla tottispäivä, mutta kimppatreenit jäivät väliin osallistujapulan ja aikatauluongelmien vuoksi. Mulla oli eilen muutenkin kohtuullisen raskas päivä ja läksin Silan kanssa lenkille "tyhjäämään päätä". Istuttiin tuolla joen rannassa; Sila hyppäsi mun viereen puistonpenkille. Siinä sitä rapsutellessa elämä alkoi sen verran selkiytymään, että soitin Tonylle, voisiko mitenkään tulla meidän luokse ja ottaa yhden lelun mukaan. Halusin jutella mun paskan päivän taka-alalle ja keskittyä kivaan. Ja, härregyyd, hän saapui valkealla pyörällä, lelu jopparilla. Juteltiin ja jaettiin ajatuksia ja sitten sain vielä Tonyn pitämään Silan narusta kiinni: sain leikittää, nostaa vireen ja tehdä kaksi pientä seuruuta ja JESTAS millä moodilla.. <3 Tuo on näemmä se oikea tie. Hitokseen vaan pitkä ja raskasta aina leikkiä hiki päässä. Mutta minkäs teet muuta kuin sen, mitä tilanne vaatii. Nimim. mä urpo oon luvannut tehdä "jossain kohtaa" sen BH-kokeen..