Se on mun tulevan kokkikirjan nimi.
Mulla on sinne jo kaksi reseptiä. Ensimmäinen:
Osta perunasipulisekoitus. Niitä saa nykyään myös luomuna. Osta ruokakerma. Meidän huushollissa kaurasellainen. Osta pororouhepussi. Koska se on eettistä lihaa.
Voitele vuoka, sekoita noi kolme. Uuniin reiluksi tunniksi. Tarjoile puolukkahillon kanssa.
Kakkosresepti. Laita litra vettä kiehumaan. Sekaan kaksi kasvisliemikuutiota. Kuori ja pilko sekaan pussi porkkanoita ja muutama kunnon bataatti. Sitten desi punaisia linssejä huuhdellaan ja nakataan mukaan. Anna kiehua abauttiarallaa puolituntia. Sekoita mukaan purkki kookoskermaa. Anna kiehua vielä hetki. Mahtava juttu, ettei voi kiehua liikaa, koska sellaista ei voi tapahtua. Ei ole siis tarkkaa aikaa. Soseuta kun ehdit ja muistat. Tarjoile raejuuston kera.
Noin. Nää mä osaan. Ja nää meillä pyörii, kun on äiti kokkaa-päivä. Molemmista voi tehdä variaatioita vaihtamalla /lisäämällä jotain. Ja lupaan. Et voi sössiä.
tiistai 12. kesäkuuta 2018
maanantai 11. kesäkuuta 2018
Mikä nimi
Mistä tulee vihreää ja mustaa?
Jos kukaan muistaa mun ex-blogia ja mun ex-nettisivuja (Trickteamin), niin tiedätte miksi. Koska Trickteam on vihreä. Se on mun väri, mun kennelnimen väri ja varmastikin siis vahvasti yksi mun lemppariväri. Sellanen smaragdinvihreä eritoten. Ja. Lisäksi. Ekoilun väri on vihreä. Tietystikin :)
Musta. No, se on viittaus siihen, mitä mun elämä toivottavasti tuo tullessaan kohta ja mistä tänne blogiin tulen paljon, ehkä, kirjoittelemaan.
Blogin nimessä piti olla (ja hetken olikin) myös sana kimallus. Mutta poistin sen, sillä se oli liikaa. Nimeen. Muuten olen sitä mieltä, että kimallusta ei voi olla koskaan liikaa. Vaikka äiti onkin aina opettanut, että pitää olla vaatimaton. Mun rakas, edesmennyt mummini, äitini äiti, oli sen sanan vastakohta. Hän rakasti kultaa ja kimallusta, suuria hattuja, meikkejä ja itseään. Ihan, kuin musta jokaisen kunnon naisen kuuluukin. Eritoten tuo viimeinen kohta. Mummin geeni hyppäsi äitini yli ja on pesiytynyt selkeästi muhun. Rakastan kimallusta. Musta sanonta, että Diamonds are the girls best friend on tosi osuva, vaikkakaan en enää timantteja katso samalla haikeudella, kun niiden kaivuuolosuhteet jne on tullut maailman tietoon. Onneksi kimallus voi olla muutakin, kuin timantti. Meikeissä on nykyään paljon erilaisia glittereitä, ja pikku kimallus silmäluomessa, poskiluussa tai ihan missäpäin naamaa tahansa, tekee maanantaiaamuista vähemmän maanantaiaamun. Se on melko hupaisa oivallus, minkä oon tajunnut vasta viime vuosina. Iän myötä, väitän. Ekomeikeissä, mitä mun meikkilaatikkoni 99% sisältää, kimaltaa aika monen tuotteen kohdalla. Joskus mä postaan teille ekomeikkikokemuksiani. Moni on multa kysynyt, mitä käytän ja mitä oon kokeillut. Palataan siihen toiste.
Uskon, että mummini olisi tyytyväinen. Ja mikäli ajassa voisi tehdä hyppäyksiä, kävisin mummini kanssa Aarne Lehtisellä vielä kerran. Mummilla iso hattu päässä, huulet punaisena ja iso hymy kasvoilla. Mä vetäisin luomiin kimaltavaa glitteriä ja huulipunan mummin kanssa sävy sävyyn. Kummallakin keikkuisi korvissa isot korut eikä ranteita näkisi rannekorujen alta. Ja sitten mentäisiin.
Mutta sitten. On vielä yksi, ehkä se kaikkein paras kimallus. Ihminen, joka loistaa. Ja yleensä se loiste ja kimallus syttyy siitä, että ihminen syttyy.
Mikä ihmisen sitten sytyttää? Intohimo.
Jos kukaan muistaa mun ex-blogia ja mun ex-nettisivuja (Trickteamin), niin tiedätte miksi. Koska Trickteam on vihreä. Se on mun väri, mun kennelnimen väri ja varmastikin siis vahvasti yksi mun lemppariväri. Sellanen smaragdinvihreä eritoten. Ja. Lisäksi. Ekoilun väri on vihreä. Tietystikin :)
Musta. No, se on viittaus siihen, mitä mun elämä toivottavasti tuo tullessaan kohta ja mistä tänne blogiin tulen paljon, ehkä, kirjoittelemaan.
Blogin nimessä piti olla (ja hetken olikin) myös sana kimallus. Mutta poistin sen, sillä se oli liikaa. Nimeen. Muuten olen sitä mieltä, että kimallusta ei voi olla koskaan liikaa. Vaikka äiti onkin aina opettanut, että pitää olla vaatimaton. Mun rakas, edesmennyt mummini, äitini äiti, oli sen sanan vastakohta. Hän rakasti kultaa ja kimallusta, suuria hattuja, meikkejä ja itseään. Ihan, kuin musta jokaisen kunnon naisen kuuluukin. Eritoten tuo viimeinen kohta. Mummin geeni hyppäsi äitini yli ja on pesiytynyt selkeästi muhun. Rakastan kimallusta. Musta sanonta, että Diamonds are the girls best friend on tosi osuva, vaikkakaan en enää timantteja katso samalla haikeudella, kun niiden kaivuuolosuhteet jne on tullut maailman tietoon. Onneksi kimallus voi olla muutakin, kuin timantti. Meikeissä on nykyään paljon erilaisia glittereitä, ja pikku kimallus silmäluomessa, poskiluussa tai ihan missäpäin naamaa tahansa, tekee maanantaiaamuista vähemmän maanantaiaamun. Se on melko hupaisa oivallus, minkä oon tajunnut vasta viime vuosina. Iän myötä, väitän. Ekomeikeissä, mitä mun meikkilaatikkoni 99% sisältää, kimaltaa aika monen tuotteen kohdalla. Joskus mä postaan teille ekomeikkikokemuksiani. Moni on multa kysynyt, mitä käytän ja mitä oon kokeillut. Palataan siihen toiste.
Uskon, että mummini olisi tyytyväinen. Ja mikäli ajassa voisi tehdä hyppäyksiä, kävisin mummini kanssa Aarne Lehtisellä vielä kerran. Mummilla iso hattu päässä, huulet punaisena ja iso hymy kasvoilla. Mä vetäisin luomiin kimaltavaa glitteriä ja huulipunan mummin kanssa sävy sävyyn. Kummallakin keikkuisi korvissa isot korut eikä ranteita näkisi rannekorujen alta. Ja sitten mentäisiin.
Mutta sitten. On vielä yksi, ehkä se kaikkein paras kimallus. Ihminen, joka loistaa. Ja yleensä se loiste ja kimallus syttyy siitä, että ihminen syttyy.
Mikä ihmisen sitten sytyttää? Intohimo.
Niin se on. Joten muistakaa tehdä asioita, mitkä teidät sytyttää ja saa hehkuun. Koska silloin sä olet kauneimmillasi ja levität sen hehkun meihinkin, joita ei juuri silloin hehkuta.
sunnuntai 10. kesäkuuta 2018
KI RIS TÄÄ
Päätä. Vanne, joka porautuu mun aivoihin. Isoihin, pieniin ja keskikokoiisin. Kaikkiin.
Lapset on pihassa leikkimässä. Mä puhuin puhelimessa. KOLME kertaa käytiin kuiskimassa "äiti" Ja seliteään samalla, mikä sillä kertaa ongelmana. Näytänkö mä siltä, että mulla on kaksi päätä, joista toinen hoitaa toista asiaa ja toinen toista?! Kun musta ei YHTÄÄN tunnu siltä. Eilen viimeksi selitin, miten kenellekään ei saa puhua samaan aikaan, kun tämä puhuu toiselle. Riippumatta siitä, onko toinen puhelimessa vai puhuuko livenä jollekulle. PITÄÄ ODOTTAA.
Nyt, nämä samat herrantertut on pihassa leikkimässä kaverin kanssa. Ovi on käynyt SEITSEMÄN kertaa vartin aikana. Äsken kävin, ihanalla äänensävyllä, kertomassa, ettei se aukea enää kertaakaan. Ainuttakaan kertaa. Kerroin sille, että tämä toteutuisi, on erittäin surkea. Tiedetään.
No. Enää kaksi kuukautta lomaa. Oveenhan voi asentaa vaikka koiranluukun. Lapsille.
(ja, samalla hetkellä tuli kerta numero kahdeksan). Minuutti tästä, ryntään katsomaan, mikä ihmeen ääni pihalta kuuluu. Esikoinen hinaa kahdenistuttavaa puupenkkiä pöytineen pitkin asvalttia niin, että päätylaudat paukkuu.
Voisko äiti-ihmisille saada kesäloman alkuun jonkun lataamokeikan? Johonkin kauas, saarelle. Muiden äiti-ihmisten kanssa. Paikkaan, missä netti JA puhelin ei toimi. Missä aamupalan saa aikaisintaan klo 10 ja päivään kuuluu aina rentouttava hieronta tai naisen (siis ei enää sanaa äiti-ihminen, vaan se nainen, joka siellä sisällä asuu) itsensä valitsema hoito. Missä meikit ja hiushommelit takavarikoidaan lentokentällä ja missä bikinit on kielletty kaikilta. Vaatteena ainoastaan joku, mikä ei imartele ketään, jottei kenekään tarvi murehtia huonoäiti-ahdistuskohtauksen jälkeisessä tilassa huiviin kiskottua benetjerryä. Purkkia siis. (yhdeksän). (kymmenen) Sellainen viisi vuorokautta siellä, ettei kenekään tarvitse murehtia, pärjätäänkö kotona. Viis päivää ei ole edes viikko. Jokaisen kotona pärjätään sen aikaa, koska aina on olemassa Saarioisten äidit.
Yhdellätoista tuli perheen isä kotiin. Huh.
No. Muihin juttuihin. Koska lataamokeikkaa ei ole näköpiirissä, oon kehittänyt muita keinoja relata. Mä käyn lenkillä. Ja luen. Mä en ole mikään sporttinen, timmi lenkkinainen, vaikka haave siitä on kyllä ollut olemassa. Mä oon ihan liian mukavuudenhaluinen ja rakastan syödä hyviä asioita. Mun lenkit kulki välillä jo varsin hienosti, mutta aina mulla on ollut diili itseni kanssa, etten juokse, jossei se tunnu kivalta. Mähän olin vannonut 39 vuotta elämästäni, etten juokse ikinä askeltakaan vapaaehtoisesti. Että son hullujen hommaa ja niin edelleen. Kunnes sitten löyisin itseni "ihan vaan kokeilemasta" ja nyt mulla taitaa olla kolmet eri juoksulenkkarit eteisessä. Siihenkin on ihan eri syy kuin esteettisyys tai shoppailuvimma, sillä mun penikat ja sääret olleet tosi iso ongelma männeinä kausina, mutta nyt näyttäisi ja tuntuisi, että ihme on tapahtunut. Palaan siihen joskus.
Joka tapauksessa. Mä tapaan käydä lenkillä yksin. Tulevaisuudessa toivon, että mulla on taas lenkkikaveri mukana, mutta nyt puhutaan koirasta, joten se ei ratkaise sitä, että mullei ole juttuseuraa. Niinpä oon kehitellyt erinäisiä keinoja viihdyttää itseäni lenkeillä. Aluksi mulle riitti mainisti Spotify ja oma lista. Sen kun laittoi randomille, niin tuli pelkkiä hyviä biisejä. Sitten, kun jaksoi päivittää omaa listaansa, ei tapahtunut suurta kyllästymistä. Sit vielä keksin, miten mun korvanappipiuhalla saa vaihdettua biisiä. Ja näin mentiin moooonta kuukautta. Sitten tapatui mulle tyypillinen kyllästyminen. Kaipasin muuta.
Eka peli oli kasaripeli. Spotifystä kasarilista päälle ja tein diilin itseni kanssa, että juoksen aina biisin loppuun. Jos tunnistan laulun nimen, voin vaihtaa biisiä. Vaikea. Helpotin. Jos tunnistan laulajan. Vaikea. Helpotin. Jos osaan yhtyä kertsiin. Vaikea, helpotin. Jos biisi on surkea, sain kolme kertaa vaihtaa biisiä ilman arvausta. Ja JOS arvasin väärin, piti juosta kaks kertaa sovittu matka. Vaikka väkisin. Ja tottakai se tapahtui. Gunnarit olikin jotain ihan muuta..
No. Kasarilenkki tapahtui siitepölyajan loppupuolella, kun oletin, että kausi olisi jo ohi. Ei ollut ja olin kaksi viikkoa tukossa ja lenkit lenkkeiltynä. (kaksitoista). Nyt, eilen, kävin seuraavalla lenkillä. Kasaripeli ei houkutellut, niin kokeilin uutta. Laitoin Vain Elämää-biisit rullaamaan, sillä niistä 80% mulle vieraita tältä kaudelta. Sit aloin tehdä itselleni sopimuksia. ( Sopiva ylämäki kun tuli, niin juttelin itselleni "juokse tuonne (kolmetoista!!! ja väliaika-avautuminen. Ja, saattaa olla, että napsaisin oven lukkoon)) MELKEIN ylämäen päälle tolpalle ja kävele sykkeet sitten alas". Ja niin lähdettiin. Kun pääsin sinne tolpalle, niin "hahaa, nyt et kyllä luovuta vaan juokset loppuun asti" ja niin tehtiin. Mä teen usein tällaisia diilejä mun kanssa. Sovin jonkun kohdan, mihin pitää juosta ja sitten, kun sinne pääsen, laitan vielä vähän päälle. Se tuntuu paljon paremmalta kuin päättää joku tietty kilometrimäärä tms. Kokeilepa!
Semmottei. Nyt mä menen odottamaan, että maastopyörämies lopettaa saunomisen ja siirtyy valtakuntaansa valmistamaan perhelle illalliseksi tortilloja. Sit pitäisi pakata Hoon kanssa kassit, sillä Hulda lähtee huomenna Kessulaan ekaluokkalaisten kahden yön lerille <3 Liikuttavaa. Saas nähdä, montako kertaa ovi huomenna avautuu, kun Miio on yksi ja epäilen, että aika tulee P I T K Ä K S I.
Illalla ajattelin buukata pari lentoa, joista takaisintullessa mulla toivottavasti mukana jotain mustaa <3 *tanssahtelua* Sonmoroo!!
Lapset on pihassa leikkimässä. Mä puhuin puhelimessa. KOLME kertaa käytiin kuiskimassa "äiti" Ja seliteään samalla, mikä sillä kertaa ongelmana. Näytänkö mä siltä, että mulla on kaksi päätä, joista toinen hoitaa toista asiaa ja toinen toista?! Kun musta ei YHTÄÄN tunnu siltä. Eilen viimeksi selitin, miten kenellekään ei saa puhua samaan aikaan, kun tämä puhuu toiselle. Riippumatta siitä, onko toinen puhelimessa vai puhuuko livenä jollekulle. PITÄÄ ODOTTAA.
Nyt, nämä samat herrantertut on pihassa leikkimässä kaverin kanssa. Ovi on käynyt SEITSEMÄN kertaa vartin aikana. Äsken kävin, ihanalla äänensävyllä, kertomassa, ettei se aukea enää kertaakaan. Ainuttakaan kertaa. Kerroin sille, että tämä toteutuisi, on erittäin surkea. Tiedetään.
No. Enää kaksi kuukautta lomaa. Oveenhan voi asentaa vaikka koiranluukun. Lapsille.
(ja, samalla hetkellä tuli kerta numero kahdeksan). Minuutti tästä, ryntään katsomaan, mikä ihmeen ääni pihalta kuuluu. Esikoinen hinaa kahdenistuttavaa puupenkkiä pöytineen pitkin asvalttia niin, että päätylaudat paukkuu.
Voisko äiti-ihmisille saada kesäloman alkuun jonkun lataamokeikan? Johonkin kauas, saarelle. Muiden äiti-ihmisten kanssa. Paikkaan, missä netti JA puhelin ei toimi. Missä aamupalan saa aikaisintaan klo 10 ja päivään kuuluu aina rentouttava hieronta tai naisen (siis ei enää sanaa äiti-ihminen, vaan se nainen, joka siellä sisällä asuu) itsensä valitsema hoito. Missä meikit ja hiushommelit takavarikoidaan lentokentällä ja missä bikinit on kielletty kaikilta. Vaatteena ainoastaan joku, mikä ei imartele ketään, jottei kenekään tarvi murehtia huonoäiti-ahdistuskohtauksen jälkeisessä tilassa huiviin kiskottua benetjerryä. Purkkia siis. (yhdeksän). (kymmenen) Sellainen viisi vuorokautta siellä, ettei kenekään tarvitse murehtia, pärjätäänkö kotona. Viis päivää ei ole edes viikko. Jokaisen kotona pärjätään sen aikaa, koska aina on olemassa Saarioisten äidit.
Yhdellätoista tuli perheen isä kotiin. Huh.
No. Muihin juttuihin. Koska lataamokeikkaa ei ole näköpiirissä, oon kehittänyt muita keinoja relata. Mä käyn lenkillä. Ja luen. Mä en ole mikään sporttinen, timmi lenkkinainen, vaikka haave siitä on kyllä ollut olemassa. Mä oon ihan liian mukavuudenhaluinen ja rakastan syödä hyviä asioita. Mun lenkit kulki välillä jo varsin hienosti, mutta aina mulla on ollut diili itseni kanssa, etten juokse, jossei se tunnu kivalta. Mähän olin vannonut 39 vuotta elämästäni, etten juokse ikinä askeltakaan vapaaehtoisesti. Että son hullujen hommaa ja niin edelleen. Kunnes sitten löyisin itseni "ihan vaan kokeilemasta" ja nyt mulla taitaa olla kolmet eri juoksulenkkarit eteisessä. Siihenkin on ihan eri syy kuin esteettisyys tai shoppailuvimma, sillä mun penikat ja sääret olleet tosi iso ongelma männeinä kausina, mutta nyt näyttäisi ja tuntuisi, että ihme on tapahtunut. Palaan siihen joskus.
Joka tapauksessa. Mä tapaan käydä lenkillä yksin. Tulevaisuudessa toivon, että mulla on taas lenkkikaveri mukana, mutta nyt puhutaan koirasta, joten se ei ratkaise sitä, että mullei ole juttuseuraa. Niinpä oon kehitellyt erinäisiä keinoja viihdyttää itseäni lenkeillä. Aluksi mulle riitti mainisti Spotify ja oma lista. Sen kun laittoi randomille, niin tuli pelkkiä hyviä biisejä. Sitten, kun jaksoi päivittää omaa listaansa, ei tapahtunut suurta kyllästymistä. Sit vielä keksin, miten mun korvanappipiuhalla saa vaihdettua biisiä. Ja näin mentiin moooonta kuukautta. Sitten tapatui mulle tyypillinen kyllästyminen. Kaipasin muuta.
Eka peli oli kasaripeli. Spotifystä kasarilista päälle ja tein diilin itseni kanssa, että juoksen aina biisin loppuun. Jos tunnistan laulun nimen, voin vaihtaa biisiä. Vaikea. Helpotin. Jos tunnistan laulajan. Vaikea. Helpotin. Jos osaan yhtyä kertsiin. Vaikea, helpotin. Jos biisi on surkea, sain kolme kertaa vaihtaa biisiä ilman arvausta. Ja JOS arvasin väärin, piti juosta kaks kertaa sovittu matka. Vaikka väkisin. Ja tottakai se tapahtui. Gunnarit olikin jotain ihan muuta..
No. Kasarilenkki tapahtui siitepölyajan loppupuolella, kun oletin, että kausi olisi jo ohi. Ei ollut ja olin kaksi viikkoa tukossa ja lenkit lenkkeiltynä. (kaksitoista). Nyt, eilen, kävin seuraavalla lenkillä. Kasaripeli ei houkutellut, niin kokeilin uutta. Laitoin Vain Elämää-biisit rullaamaan, sillä niistä 80% mulle vieraita tältä kaudelta. Sit aloin tehdä itselleni sopimuksia. ( Sopiva ylämäki kun tuli, niin juttelin itselleni "juokse tuonne (kolmetoista!!! ja väliaika-avautuminen. Ja, saattaa olla, että napsaisin oven lukkoon)) MELKEIN ylämäen päälle tolpalle ja kävele sykkeet sitten alas". Ja niin lähdettiin. Kun pääsin sinne tolpalle, niin "hahaa, nyt et kyllä luovuta vaan juokset loppuun asti" ja niin tehtiin. Mä teen usein tällaisia diilejä mun kanssa. Sovin jonkun kohdan, mihin pitää juosta ja sitten, kun sinne pääsen, laitan vielä vähän päälle. Se tuntuu paljon paremmalta kuin päättää joku tietty kilometrimäärä tms. Kokeilepa!
Semmottei. Nyt mä menen odottamaan, että maastopyörämies lopettaa saunomisen ja siirtyy valtakuntaansa valmistamaan perhelle illalliseksi tortilloja. Sit pitäisi pakata Hoon kanssa kassit, sillä Hulda lähtee huomenna Kessulaan ekaluokkalaisten kahden yön lerille <3 Liikuttavaa. Saas nähdä, montako kertaa ovi huomenna avautuu, kun Miio on yksi ja epäilen, että aika tulee P I T K Ä K S I.
Illalla ajattelin buukata pari lentoa, joista takaisintullessa mulla toivottavasti mukana jotain mustaa <3 *tanssahtelua* Sonmoroo!!
lauantai 9. kesäkuuta 2018
Mitä yhteistä on mulla ja Martin Luther Kingillä?
No, oli kyllä aika heleppo. Meillä molemmilla on unelma. Jeba.
Mun unelma on lähtenyt siivilleen vuonna 2012. Tarkistin. Tämä unelma on se blogin nimen musta. Mutta, itselleni täysin poikkeavasti, olen ollut varovainen. Koska kyseessä on elävä olento ja meidän perhe. Mä olen tutkinut ja odottanut ja tenyt taustatyötä. Mutta mä olen suunnitellut syrjähyppyä. Pitkään ja hartaasti.
Mun syrjähyppy sai tuulta purjeisiin tässä muutama vuosi taaksepäin, kun tutustuin tämän rodun kasvattajaan. Plarailin kasvattajalistaa läpi ja yhden nimen kohdalla mulle tuli se olo. Intuitio pysäytti. Ja mä oon sen verran hörhö ja vanha, että tiedän, mitä pitää kuunnella. Intuitio on usein oikeasssa. Niin me tutustuimme. Puhuttiin samaa kieltä, jaettiin arvomaailmaa koirien kanssa. Tavattiin, soiteltiin. Ja sitten asia haudattiin hetkeksi. Koska aika ei ollut oikea. Sitten tapahtui kauheita asioita, koiramäärämme pieneni yhteen ja aika tuli oikeaksi. Mulle, täysin epätypillisesti, jouduttiin taas odottamaan, tekemään hirmuisesti myyräntyötä ja taas odottamaan. Kunnes, eilen, meidän odotus palkittiin ja hän on tässä maailmassa.
Mutta, koska mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma, on edelleen mun oltava hiljaa ja epämääräisen salamyhkäinen, mikä ei thoydellakaan ole yhtään mua. Ja, koska odottavan aika on ihan jäätävän pitkä, oon harrastanut valmisteluita.
Nahkiksen ihana rasvanahkapanta lampaanvillavuorella tilauksessa. Samoin saman tekijän pyöreä, säädettävä nahkahihna. Näyttelyhihna tehtiin mulle toiveiden mukaan (Lilliputin näyttelyhihnat) , JOS vaikka oltaisiin vielä salonkikelpoisia joskus.
Siinä teille vihjeitä. Tietäväiset on hiljaa ja arvailijat arvailkoot kotonaan. Mä lupaan, että kahden viikon päästä, juhannuksen jälkeen, mä annan jotain kättä pidempää. Ja elokuun alussa voin antaa paljonkin kättä pidempää. Siihen saakka, koetetaan olla kärsivällisiä ;)
No mutta. Toiseen asiaan. Mä löysin tänään itseni puhumasta ääneen. "hengitä Miira, ihan rauhassa. Pala palalta ja iisisti. Huilaat välillä". Mä aloin raivata makkaria.. Mulla on erittäin paha tapa kasata asioita. Ihan siis fyysisesti. Nakkaan kamat läjään paikkaan a, b, c ja ihan ööhön asti on läjiä. Valitettavasti. Sitten mua tympii ne läjät ja jonain kauniina päivänä mä raivaan ne. Välillä kaikki ja välillä yksitellen. Eilen raivasin kodarin penkiltä kaikki kamani ja tänään makkarista. Yöpöytä ja sänky, lattia.. Hohhoijaa. Äärimmäisen ärsyttävää duunia, mutta ihanan palkitsevaa, koska tuloksen näkee heti. Maailma siistiytyy. Ja, valitettavasti, tämä hirveä tapa näyttää olevan geneettistä. Rakas tyttäreni on perinyt saman antisiistinäpitämisen geenin. Onnea vaan hänen tulevalle kumppanilleen. Siinä saa periaatteista venyttää yksi jos toinenkin. Tony ON OLLUT edellisessä elämässään siisti. Hyvinkin pedantti. Sitten, tadaa, tulin mä ja asia muuttui. Enää meillä kiiltää keittiö. Koska son hänen aluettaan. Mä koetan välillä siellä käydä säätämässä ja aina epäonnistun. Ja, koska käteeni on tatuioituna teksti "never give up" käyn siellä säätämässä joka viikko jotakin. Ja aina räjähtää. Jossei keittiö, ni mun pääni.
Jos mä saisin taikasauvan ja kolme toivetta. Niin mun olis pakko käyttää yks niistä siihen, että mun kotona asuis Dobby. Jos oot katsonut/lukenut Potteria, ni tiedät. Muiden ei tarvikaan tietää.
Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin päättyy tän päivän stoory ja tekosyyni pitää siivoustaukoa on käytetty. Koska en näe Dobbyä missään, alan vaihtaa lakanoita ja keskustella parhaan mahdollisen seuran kanssa rauhoittavaan sävyyn. We can do it. We have whole summer time to this shit.. ;P
No, oli kyllä aika heleppo. Meillä molemmilla on unelma. Jeba.
Mun unelma on lähtenyt siivilleen vuonna 2012. Tarkistin. Tämä unelma on se blogin nimen musta. Mutta, itselleni täysin poikkeavasti, olen ollut varovainen. Koska kyseessä on elävä olento ja meidän perhe. Mä olen tutkinut ja odottanut ja tenyt taustatyötä. Mutta mä olen suunnitellut syrjähyppyä. Pitkään ja hartaasti.
Mun syrjähyppy sai tuulta purjeisiin tässä muutama vuosi taaksepäin, kun tutustuin tämän rodun kasvattajaan. Plarailin kasvattajalistaa läpi ja yhden nimen kohdalla mulle tuli se olo. Intuitio pysäytti. Ja mä oon sen verran hörhö ja vanha, että tiedän, mitä pitää kuunnella. Intuitio on usein oikeasssa. Niin me tutustuimme. Puhuttiin samaa kieltä, jaettiin arvomaailmaa koirien kanssa. Tavattiin, soiteltiin. Ja sitten asia haudattiin hetkeksi. Koska aika ei ollut oikea. Sitten tapahtui kauheita asioita, koiramäärämme pieneni yhteen ja aika tuli oikeaksi. Mulle, täysin epätypillisesti, jouduttiin taas odottamaan, tekemään hirmuisesti myyräntyötä ja taas odottamaan. Kunnes, eilen, meidän odotus palkittiin ja hän on tässä maailmassa.
Mutta, koska mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma, on edelleen mun oltava hiljaa ja epämääräisen salamyhkäinen, mikä ei thoydellakaan ole yhtään mua. Ja, koska odottavan aika on ihan jäätävän pitkä, oon harrastanut valmisteluita.
Nahkiksen ihana rasvanahkapanta lampaanvillavuorella tilauksessa. Samoin saman tekijän pyöreä, säädettävä nahkahihna. Näyttelyhihna tehtiin mulle toiveiden mukaan (Lilliputin näyttelyhihnat) , JOS vaikka oltaisiin vielä salonkikelpoisia joskus.
Siinä teille vihjeitä. Tietäväiset on hiljaa ja arvailijat arvailkoot kotonaan. Mä lupaan, että kahden viikon päästä, juhannuksen jälkeen, mä annan jotain kättä pidempää. Ja elokuun alussa voin antaa paljonkin kättä pidempää. Siihen saakka, koetetaan olla kärsivällisiä ;)
No mutta. Toiseen asiaan. Mä löysin tänään itseni puhumasta ääneen. "hengitä Miira, ihan rauhassa. Pala palalta ja iisisti. Huilaat välillä". Mä aloin raivata makkaria.. Mulla on erittäin paha tapa kasata asioita. Ihan siis fyysisesti. Nakkaan kamat läjään paikkaan a, b, c ja ihan ööhön asti on läjiä. Valitettavasti. Sitten mua tympii ne läjät ja jonain kauniina päivänä mä raivaan ne. Välillä kaikki ja välillä yksitellen. Eilen raivasin kodarin penkiltä kaikki kamani ja tänään makkarista. Yöpöytä ja sänky, lattia.. Hohhoijaa. Äärimmäisen ärsyttävää duunia, mutta ihanan palkitsevaa, koska tuloksen näkee heti. Maailma siistiytyy. Ja, valitettavasti, tämä hirveä tapa näyttää olevan geneettistä. Rakas tyttäreni on perinyt saman antisiistinäpitämisen geenin. Onnea vaan hänen tulevalle kumppanilleen. Siinä saa periaatteista venyttää yksi jos toinenkin. Tony ON OLLUT edellisessä elämässään siisti. Hyvinkin pedantti. Sitten, tadaa, tulin mä ja asia muuttui. Enää meillä kiiltää keittiö. Koska son hänen aluettaan. Mä koetan välillä siellä käydä säätämässä ja aina epäonnistun. Ja, koska käteeni on tatuioituna teksti "never give up" käyn siellä säätämässä joka viikko jotakin. Ja aina räjähtää. Jossei keittiö, ni mun pääni.
Jos mä saisin taikasauvan ja kolme toivetta. Niin mun olis pakko käyttää yks niistä siihen, että mun kotona asuis Dobby. Jos oot katsonut/lukenut Potteria, ni tiedät. Muiden ei tarvikaan tietää.
Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin päättyy tän päivän stoory ja tekosyyni pitää siivoustaukoa on käytetty. Koska en näe Dobbyä missään, alan vaihtaa lakanoita ja keskustella parhaan mahdollisen seuran kanssa rauhoittavaan sävyyn. We can do it. We have whole summer time to this shit.. ;P
perjantai 8. kesäkuuta 2018
Varovainen kokeilu
"Jos mä olisin sä, niin mä bloggaisin, koska musta, siis susta, on siihen" sylkee kiivastunut sielunsiskoni naamalleni totuutta. Hänen näkövinkkelistään. Mä en näytä, että sanat osui. Mun mielen perällä on ollut, että joskus taas.. Ja niin mä löysin itseni etsimästä eilen mun vanhaa, suljettua blogia. En kykene enkä halua raottaa sitä. Mutta että jos salaa kokeilen uutta. Jaan linkkiä vaan vähän.. 😜
Mistä mä sitten kirjoittaisin? No. Mulla kolme juttua mielessä. Arki. Ekoilut. Koirat. Järjestys vaihtelee, enkä haluaisi käyttää edes sanaa järjestys. Mun elämä ei tunne sitä.
Mutta miks mä kirjottaisin? Emmätiedä. Oon tykännyt siitä aina. Se on mulle helppoa. Ja, jos joku haluaa mun stooreja lukea, ni sehän sopii.
Mä ihan vaan kokeilen. Ja jossei se toimi, niin helppo homma. Soronnoo ja kokeiltu on. Mullon elämässä niin paljon, mitä olis voinut kokeilla mutten oo kokeillut. Ni olkoon tää nyt yks. Aika rajua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)