Positiivinen yllätys

Mä olin ilmoittanut meidät, mun ja Silan, Elinan ja Heilin kannatusepiksiin tälle aamupäivälle. Lagun hallille. Agilityyn siis ja luokaksi supermöllit, eli pelkkää putkea ja hyppyä. Radat julkistettiin eilen illalla ja mä totesin, ettei mitään järkeä mennä. Mun mielikuvissa tää supermölliluokka oli tyyliin "kahdeksikko", mutta todellisuudessa siinä oli abauttiarallaa 15 estettä ja meidän ennätys taitaa olla viisi estettä peräjolkkaan, ehkä joskus kuusi. Arvelin, että Sila turhautuu putkella numero kolme viimeistään ja tikkaa mun käteen kiinni. Tuomarin "puhuttelun" jälkeen jäin vielä juttelemaan yksin tuomarille. Pyysin lupaa tehdä rataa pätkissä ja palkata Silaa namein radalla, kun alkaa turhautua ja iskee mun käteen. Mietin ainoastaan oikeastaan kohtaa, missä sen tekee. Olin satavarma, että niin käy.

No- rata tuntui tutustuessa kivalta, sellaiselle koiralle, joka irtoaa ja etenee. Mä näin monta kohtaa, missä Sila tulee mun käteen ja pyörii jaloissa. Mutta tutustuin rataan niin, että se irtoaa. Myös siis niin :P Meillehän tämä koko tilanne oli tyystin uusi. Ei ole ikinä odoteltu tällä lailla: ollaan menty harkkoihin ja Sila on tähän saakka aina kävellyt tutustuessa mun kanssa. Nyt agitoin Annen sitä pitämään ja varoitin, että "son vaikea". Mutta siellä nämä kaksi olivat treenanneet rallyä ja hyvin oli kuulemma mennyt eteentulot :D Mahtavaa. No, mä päätin ottaa tämän kisakokemuksen oppina siitä, miten Silan kanssa tulisi toimia. Missä kohtaa kävelen, missä kohtaa herättelen, vaadinko tokoa, leikinkö, syötänkö nameja kuinka.. tehtiin nyt juttuja ja painoin ne mun muistiini. Ja siitä pidin koko ajan huolen, että meillä oli mukavaa. Yhdessä. <3

Ja siis. Sila ei ole IKINÄ mennyt niin sairaan hienosti, kuin se meni tänään!! Irtosi putkiin, haki hypyt.. ainut miinus oli vikan hypyn kohdalla, mutta siihen olin varautunut ja se pelastettiin. Me tehtiin sairaaan makee nolla!! Me! Ja siitäkään nyt oikeastaan en välitä, mutta siitä olosta, mikä siellä radalla mulle tuli.. ja siitä, miten Sila luotti ja teki.. Mulla tuli pieni itku, kun kävelin sen kanssa hallista ulos jäähylle.. mä elän tällä. Kauan.

Tässä teille video: kiitos Anne ja Elisa kuvaamisista! Hulda kysyi multa sitä katsoessaan, että "miksi sä äiti huudat niin kovaa koko ajan?". No, lapseni, mä kerron Silalle koko ajan, miten tyytyväinen mä siihen olen ja miten hienosti se menee, se saa siitä varmuutta. Ja niin se sai <3 Mun pentuni.

Häiriötreeniä

Tänään meillä oli tarjolla sellaiset rauniotreenit, että tuskin koskaan saamme samanlaisia aikaan. Mentiin aluksi tallaamaan omalla porukalla aluetta ja MUN älyvapaasta ideasta valittiin oikeanpuolimmainen alue, missä ei ole treenattu koko kesänä: siellä nähty joskus kyy. Nyt oli sää TOSI matalapaineinen ja sellainen, että "ei siellä nyt ainakaan käärmeitä ole". No, ei ollut enempää kuin kaksi. Toinen luikahti kivien alle piiloon, joten se siitä. Mentiin takaisin keskialueelle, jolla treenattu eniten. Ja sitten alkoi se uusi juttu. Meidän treenejä tuli seuraamaan Kennelliiton nuorisoleiri. 44 nuorta ja heidän leiriope. Siinä kuulkaa alue tallattiin niin hyvin, että ei ollut käärmevaaraa enää :D Piiloihin tuli uudet "ukot", sillä nuoret olivat enemmän kuin innokkaita. Lisäksi ainakin kymmenen nuorta tallaili alueella, kun koira teki töitä: kunnon häiriö. Olipa makeeta! Yhdelle raunioilla istuvalle nuorelle Sila kävi heiluttelemassa häntää, mutta kun tajusi, että "tää ei ole se oikea tyyppi" , jatkoi etsintää. Sää oli haastava: haju painui alas. Lisäksi kolmisenkymmentä nuorta oli seuraamassa treenejä ylälavalta ja sää painoi heidänkin hajuaan alueelle. Että ei päästetty tänään helpolla meidän koiria. :) Ja siksipäsiksi mä oonkin jättetyytyväinen Silaan. Kaikki neljä nuorta löytyi ja Sippe teki töitä koko ajan. Yhden kerran autoin vähän suunnan kanssa, muuten oli omia löytöjä. Vielä kun saadaan se haukku kuntoon.. siinä riittää vielä tekemistä. Mulle haukkuu, Miiolle ja Tonylle on haukkunut kotona, mutta vieraalle ja tuolla, on työn takana.. No, mä nautin haasteista.

Tuossa kuvassa näette, miten nuoria on radalla ja ylä"katsomossa". Oikeasti ei ollut ihan pala kakkua ja meidän treeniporukasta kaikki teki hommia häiriöistä huolimatta <3!

Lisäksi käytiin kettistelineillä näyttämässä, millaisia ne ovat. Haaste oli meille tänään se vierivä putki. Silaa semisti ahdisti mennä sille, mutta saatiin kaksi onnistunutta kävelyä. Tikkaat meni sairaan makeesti, joten elän sillä. Tänään tehtiin putki kerran niin, että Suvi piti pussikangasta meille raollaan. No problemo. Loppuun otettiin ampumista kuusi- ja ysimillisillä. Ei ongelmia, onneksi. Sila etsi sillä aikaa maasta ruokaa, ripottelin sille herkkuja. Ei keskeyttänyt nuuskutteluaan. Tällä sitä taas jaksaa. 

Meidän jälkitreeni on nyt saamassa suuntaa. Mun ei enää "tarvi" eikä kannata treenata peltojälkeä: se on pelastuspuolelle liian hidasta: ei riitä aika. Eli me saadaan treenata metsäjälkeä: saadaan tehdä vauhdilla. Kapulanilmaisua oon tehnytkin ja siinä on vielä hiomista. Se on Silan mielestä sikasiistiä, mutta tarkkuutta ja aivoja meidän pitää vielä ottaa enemmän mukaan. Räiskii kapuloita miten sattuu, mutta pääsääntöisesti menee maahan, jopa ilman mun pyyntöä, vaikkakin joudun välillä muistuttamaan siitä. Ollaanhan me jo kaksi kertaa sitä kuitenkin treenattu.. :D  Ai miten niin oon hosu? ;)

Juhannusagilityä

Mitäpä sitä koirakansa tekisi juhannuksena muuta, kuin treenaisi. No, eilinen meni itseasiassa perheen kanssa huvipuistossa Power Parkissa ja siinä taas yksi hyvä syy siihen, että tänään oli Silan vuoro saada äksöniä heti aamusta. Varsinkin, kun illaksi taas on meillä muita suunnitelmia perheen kanssa. Mä laitoin kellon aamulla pirahtamaan ja lähdettiin kohti Lagun hallia- tänään päästiin treenaamaan uusin ympyröihin, mikä on nuorelle koiralle enemmän, kuin sata jänistä (mistä tää sanonta tulee?!) Mun nuoruusvuosieni bestis Saija tuli meidän kanssa hallille oman shelttinsä kanssa ja mä kyllä Maire lovetan sua edelleen <3

Ihan ensimmäisenä tehtiin Silan kanssa keppejä, kaarilla ja suorilla. Saija ehdotti, että laitetaan hyppy eteen ja taakse ja se oli erinomainen idea. Niin tehtiin ja ensimmäiset kerrat Sila meni kaarien alta. Sille kun nätillä äänellä sanoo "höpöhöpö" ja keskeyttää homman, näkee oikein, miten sen päässä alkaa raksuttaa. Ja niin se teki oikein seuraavan kerran ja SIITÄ mulla on dokumenttia: kiitos Saija kuvaamisesta <3

Oonhan mä nyt aikasta häpi! Mun vavvani oli koko Euroopan Unionin pätevin pentu, tai niin sille ainakin sille kerroin! Ja muistin tehdä molemmilta puolilta.

Seuraavaksi käytiin kokeilemassa pihalla treenausta, koska isompi hallin rata oli varattu ja tahdoin tehdä vähän pidemmillä esteväleillä ihan loogista pätkää, että puppe saisi luukuttaa. Pihalla kuitenkin suunnitelma muuttui, sillä ukkosrintama valtavine tuulenpuuskineen tuli kohti ja kaatoi meidän hypyt. Muutama loikka kerittiin tekemään. Sillä välin sisärata olikin vapautunut ja päästiin kirmaloimaan sinne. Tehtiin alkuun puomi nenäkosketuksella muutaman kerran ja sen Sila muisti hienosti. Samaten muuri tehtiin pariin otteeseen: se oli meille ihan uusi este. Muuri oli maksikorkeudessa, mutten jaksanut sitä säädellä edes taas, joten tehtiin se maksina. Ja jestas, miten kevyesti siitä ponkaistiin yli. Mä en voi kuivailla tämän koiran liikettä vieläkään muilla sanoilla, kuin voima ja elastisuus..

Perään pieni, muutaman hypyn rata ja SIINÄ tulee mun laiskuus nyt sit esiin ja kostautuu meille. Hypyt ei olleet loogisia ja eihän Sila osaa niitä poimia, vaan juoksee mun perässä.. hitto että jälkikäteen ottaa aivoon, mutta mä päätän nyt vain iloita siitä alusta, joka sai mun käsivarret ihan kanaksenlihalle.. melkein tuli kyyneleitäkin.. Se oli niin kivaa, ihanaa.. se yhteys. Se, että Sila meni minne pyysin ja hienolla vauhdilla.. Oon onnellinen. Kiitos Maire <3 Ens kerralla suunnitellaan etukäteen mitä tehdään: sellanen, missä meille on loogista ja teille vaativampaa.

Loppuun vielä dokumenttia. Ja joo, I know.. sen lopun.

Kotitreeniä ja sydäreitä

Jos uskotte karmaan, ymmärrätte seuraavan tarinan. 

Mä oon aina sanonut, etten KOSKAAN ota bortsua. Collieta siis. Koska ne on NIIN rasittavia kotona, jos niiden kanssa ei tee mitään joku päivä. Mun lähipiirissä on monta bortsua ja vain harva täyttää tän mun mielikuvan koiran roolin. Mutta. Meidän Sippepä kuuluu tähän kategoriaan. On äärimmäisen rasittava niinä päivinä, kun sen kanssa ei tehdä mitään muuta, kuin pieni lenkki aamulla ja toinen, vaikka sit pidempi, illalla. Se tulee tökkimään, hamuamaan mun käsiä suuhun, tuo lelua, kulkee perässä, puree nilkkoja herkästi.. on rasittava. Tai oikeastaan Rasittava, isolla ärrällä. Tänään oli taas sellainen päivä. Tehtiin aamulla pieni lenkki, alle tunnin, ja sit oli päivällä omia puuhia meillä ihmisillä. Mä esimerkiksi olisin halunnut lukea mun uutta kirjaa pienen hetken: 

Njoo. Mä sitten illan suussa annoin rasittavalle koiralle periksi ja treenasin sen kanssa pikkuisen. Mä olin päikseni lasten kanssa kotona (ja lasten kavereiden), joten mihinkään en viitsisi lähteä ja jättää junioriosastoa yksin. Niin mä sitten päätin ottaa tunnarikapulan ilmaisua. Siis sen jälkikapulan. Ajatus tänään on, etten ikinä jäljelle mene, mutta huomenna se voi hyvinkin olla toinen ja toisekseen, sillä ei oikeastaan oo mitään väliä tän treenin kannalta. Niin mä sitten muistelin, miten leirillä kapulaa treenattiin ja päätin ottaa oivaltamisen ja naksun mukaan tähän. Se oli viisi minuuttia, maksimissaan. Sen jälkeen Sila meni makaamaan kapulalle niin, että se jäi etujalkojen väliin. On siinä vielä hiomista: ottaa sen herkästi suuhun, jos nakkaan kauemmas. Tuo lähemmäs ja menee siinä makaamaan. Mutta silti. Ei paha. Tää on taas se hetki, että vähän hirvittää. Mitä jos tätä ei saiskaan tehdä näin? Nyt se on tehty ja opeteltu.. saatte sanoa, jos meni metsään. Koetan keksiä korjaavan vedon.. 

Huvittavinta tässä oli se, että kun hain namipurkin, tuli Sila mun eteen ja alkoi haukkua.. että ilmeisesti se me nyt osataan. Pyysin äsken iltalenkin loppupuolella haukkua. Sain sen. Treenattu on nyt eri paikoissa, mutta vielä on pyytämättä se, että se haukkuu vieraille. 

Sit siihen sydäriin.. Mä läksin Sipen kanssa kaksin iltalenkille. Suunnattiin vallille, sillä on tosi kuuma. Ajattelin antaa sen lutrata. Mentiin veneenlaskupaikalle ja Sila kirmaloi veteen onnellisena. Hetken oli ehtinyt lutrata, kun viereen tuli toinen koira. Mä en ollut yhtään sillä tuulella, että jaksaisin varoa ketään tai mitään, niin nappasin Silan kiinni ja jatkettiin matkaa. Siitä suunnattiin uimarannan ohi kohti näköaltornia, minkä juurella ajattelin, että Sila voisi hetken vielä kahlailla, JOS tornissa ei olisi väkeä. Sinne päin kävellessä tuli tornista yksi pariskunta alas ja kun he ohittivat meidät, päästin Silan irti. Mentiin sinne rannalle ja pienen kahlailun jälkeen päätin, että jatkamme matkaa.

Sila otti kuitenkin vainua, tästä pariskunnasta varmastikin, ja halusi haistella sitä näköalatorniin vievää "siltaa". Annoin sen siinä touhuilla JA HETKEKSI herpaannuin. Kun sitten käännyin ottamaan Silaa kiinni, morjesti se mua tornin puolivälistä verkon läpi!! 

Mä nappasin tän kuvan, koska en vielä siinä tajunnut, mitä tuleman pitää. Huikkasin Silalle, että "tule Sila" ja näin, kun se lähtee kiipeämään seuraavaan kerrokseen.. Sitten mulle iski paniikki. Kelasin mielessäni, millaiset rappuset sinne olikaan, pääseekö sieltä putoamaan, onko toi verkko joka aukossa ja miten korkealle.. en uskaltanut enää huutaa, ettei se tule jostain alas ja kuole. Oikeasti. Olin jo kohtuu hädissäni. Lähdin kiipeämään rappusia ja kuuntelin samalla, mistä Silan tassujen ääni kuuluu.. rapisi ylhäällä, ylempänä, ylempänä.. Viimeisen, neljännen kerroksen rappusissa se tulee mua vastaan. Täysin coolina, "ei ollut ukkoa"- naamalla.. palkkasin sen, nappasin naruun ja huokaisin pitkään. Sitten lähdettiin alaspäin. Muutaman kerroksen alempana nappasin nää kuvat: todistetusti ritilälattia, verkot seinissä jne ei tätä kimulia hetkauta. Mutta mua hetkautti. Hetken menee tästä toilailusta taas mun toipua.. Ja jatkossa osaan varoa tän rauniokoiranalun tutkimusmatkoja taas uusin silmin.. 

Ukkoja piilossa

Tänään on yksi mun ja Silan viikon lempipäivä. Oikeasti. Jo heti aamulla, kun on keskiviikko, mulla on iloisempi mieli. Kun siis tiedän, että on meidän rauniopäivä. Tänään lisäfiilistä tuli siitä, että kolme ihqua treenikaveria olisi mukana pienen tauon jälkeen. Seura vaan merkkaa paljon. Ainakin mulle.

Tänään oli erityisen mukavaa, mukana oli kaksi mulle kokonaan uutta treenikaveria koirineen ja pidetiin pieni esittely alkuun. Meillä on kyllä aika mukava rotukirjo tuolla: tänään treenasi kaksi tsekkiä, kolme rotikkaa, kaksi berniä ja kaksi labukkaa. Musta son aika kiva kirjo jo.

Tsekit, juniorit, laitettiin alkuun. Ensin oli Coco ja sit Siltsu. Mä en tiedä mitä mä oon ajatellut, todennäköisesti just en oo ajatellut, ja olin jättänyt Silan hihnan JA kaulapannan JA kakkapussit kotiin.. Virheistä on opittu: autossa on nyt aina yksi panta ja hihna sekä treenirepussa kakkapussirulla. Eli jatkossa sit uusia virheitä, näitä ei tule enää :D

Silalle laitettiin neljä piiloa. Muutama avo ja muutama "tunneliin" tms. Kannen alle ei voi vielä mennä, koska meidän ilmaisu on vaiheessa. Ja SIITÄ pääsenkin aasinsiltaa kohta tähän. Sanon vaan ensin, että Sila on kyllä aivan pösilö tuolla. Se ei meinaa malttaa pissata, kiskoisi (juu, tiedän, kauheeta) täydellä nelivedolla raunioille ja ei halua mitään muuta. Kuin vain sinne. No, meidän haukku on nyt siinä vaiheessa, että Sila tosiaan viikko sitten raunioiden jälkeen kotona tajusi itsekseen, mitä "sano" tarkoittaa. Siitä asti se on haukkunut tuolla käskyllä. Tänään treenasin kotona, kattokaas tätä:

Meidän "ongelma" tässä haukussa on tähän päivään saakka ollut siinä, että Sila oli ajatellut mun haluavan puremista ja haukkumista. Koska lastaa sai purra. Se puri mua aina kenkään/nilkkaan ennen haukkua ja mä oon yrittänyt kertoa sille, etten halua sitä. TÄNÄÄN haukkui mulle kotona ilman kenkäänpurua ja siitä on toi video dokkarina. Joo, se hyppii jne, mutta niitä mä hion sitten. Nyt mä vaan riemuitsen siitä, että tajuaa tämän asian. Mä nimittäin joku aika sitten rehellisesti luulin, että mä en keksi keinoa, jolla saan sen haukkumaan.

No mutta. Tänään, kaikesta innostuneena, päätin kokeilla haukkua myös tuolla raunioiden hoodeilla. Menin pissattamaan Silaa ennen hommiinmenoa ja siellä metsässä pyysin siltä haukkua. JA SAIN SEN! Toisen kerran pyysin haukkua just ennen kentälle menoa: sain sen! Palkkana oli se, että pääsi kentälle. Sitten vielä kotona, ennen  ruokaa, pyysin yhden haukun. Ja, tadaa, sain sen.

Seuraava steppi lienee se, että joku muukin pyytäisi sitä. Siihen mennessä mun pitää saada satavarmaksi tuo, ettei pure enää kenkää/jalkaa.

Mut kattokaas, miten iloinen naama mulla on yhdessä piilossa tänään. Sellaisen naaman saa, kun tekee hyvien koirakaiffojen kanssa jotain, mistä tykkää ja missä tulee onnistumisia. On hyvä ja iloinen fiilis. Eikä missään näy yhtään kyytä :)  Oma koira toimii, rakastaa, iloitsee ja sä näet, että sillä on ihanaa. Ni aika ihanaa sitä tulee itellekin, pakostakin. Joten tähän hymyyn on hyvä päättää tällä kertaa :D

Lammaksien luona

Tänään käytiin pitkästä aikaa paimentamassa. Mun yksi villeistä fantasioista on, että saataisiin Silan kanssa paimennuksesta tulos. (siis sanoinko mä tän ääneen?) Epäilen kuitenkin isosti, että se jää fantasian asteelle.

Paimennushan perustuu saalisviettiin. No, sitä meillä on. Paljon. Pakoon juokseva jänis on Silan elämän kirsikka ja mun elämän painajainen. Yksinkertainen ratkaisu on estää tämä, mutta it´s a long story. Ja työn alla. Joka tapauksessa voin oikaista ja sanoa, että Sila on kiinnostunut lampaista. Mä pienellä googletuksella löysin alla olevan, selkokielisen kuvauksen siitä, mistä on kysymys. Tekstilainauksen alla on linkki ko tekstiin ja sieltä löytyy aiheesta isommastikin juttua. Varsin hyvää sellaista.

Paimenkoiran alkuperäinen paimentamisvaisto on sitä, että se tuo lammaslauman ohjaajan luokse tai pitää lampaat ohjaajan luona. Kaikilla koirilla on poikkeuksetta synnynnäinen halu mennä lauman vastakkaiselle puolelle, jos ne ylipäätään ovat kiinnostuneita paimentamisesta. Läheskään kaikki koirat eivät näytä tätä taipumusta silloin, kun ne lasketaan ensimmäistä kertaa eläinten luo. Alkuvaiheessa on tavallista, että koirat eivät halua tai uskalla poistua lauman siltä puolelta, jossa ohjaaja on. Kun taas jotkut saattavat syöksyä suoraan lampaiden keskelle puremaan niitä. Jotkut juoksevat laumaa ympäri, ympäri, kun taas toiset jähmettyvät vain tuijottamaan lampaita ja kieltäytyvät liikkumasta lainkaan. Jotkut kuljettavat lampaat lähimmän aidan luokse ja pitävät ne siellä. Muutavat harvat, menevät kauniissa kaaressa vastakkaiselle puolelle laumaa ja pysähtyvät sinne oikean etäisyyden päähän.

https://nahkareenit.vuodatus.net/lue/2014/01/paimennuksen-perusasioita

Sila kuuluu tuohon kastiin, joka syöksyisi mielellään keskelle, kiertäisi taakse ja painostaisi niitä voimakkaasti. Se sopisi varmaan myös naudoille? Tai isoille lihalampaille? No, mutta mä aion saada sen hallintaan myös näille pienemmille ja liukkaammille normilampaille. 

Päästiin Silan kanssa tänään pelipaikalle ja se oli AIVAN hirveä. Veti hihnassa kieli pitkällä ja oli ihan sata lasissa-asenteella. Onneksi Minnalla, meidän luotto-opella, on pelisilmää ja meidät laitettiin menemään viimeisenä. Minnan mielestä meidän oli hyvä aloittaa pyörössä ja sinne mentiin. Sila viiden metrin liinaan, mulle sauva käteen ja lampaiden ympärille pyörimään. Sauvalla mun oli tarkoitus pitää Sila tarpeeksi kaukana lampaista niin, että niillä olisi turvallinen olo, eikä Sila pääsisi niitä pölläyttelemään hajalleen. Kerran mun piti sillä sauvalla huitaista maata ja muistuttaa, että ottaa vähän iisimmin. Silalla on sellainen taipumus, että kun se turhautuu, se käyttää suutaan. Mun käsi on usein se, mitä se hamuaa ja puree, mutta nyt se irvi (!!) ja hamusi tuota sauvaa "pyöreät silmät hymiö". No, summa summarum. Meni paremmin, kuin ajattelin etukäteen. Sila pyöri tosi hienosti JA, mikä parasta, meidän SEIS-käsky toimi!! Ei nyt mitenkään juoksusta suorille jaloille vauhdista stop, mutta kyllä se pysähtyi joka ikinen kerta, kun mä seis huusin. Ja siitä jos mistä, mä olen onnellinen! Mä oon treenannnut seissiä lenkillä joka päivä. Seis- panta pois. Mennään- matka jatkuu. Seis- pydähdy ennen tietä, Mennään- matka jatkuu. Seis- joku tulee edestä/takaa, seis- laitan hihnan. Ja se tottelee sitä hyvin. Ja nyt se meni läpi tuollakin, missä sen saalishimovietti on päällä- vaikka olkoonkin, että oli narussa. 

Kakkospätkä tehtiin sitten kymmenen metrin liinassa (no ehken ihan niin kaukana kyllä päässyt/uskaltanut olla) lampaiden takana. Taas tehtiin seissiä ja kaarroksia. Suuntia pitää treenata nyt kotona lenkilläkin. Ja toimishan ne agissakin, joten sitä seuraavaksi treeniin. Mulle jäi tosi hyvä fiilis, oli kivaa ja lopetettiin, kun Silan vire oli oikea= rauhallisempi. (suomeksi väsynyt) 

Kuuma oli ja onneksi olin ottanut pienen Meat and Treat horsepötkön mukaan ja sopivasti löytyi yksi ruuvi kentän reunalta, jolla sain pötkön puhki. Puristin sen Silan vesikippoon. No. Oletin, että se tekee, kuten sheltit. Juo kaiken veden ja sit kauniisti noukkii ne makkaranpalat sieltä pohjalta. Oletin väärin. Sila upotti kuononsa veteen ja poimi makkarat pohjalta. Ja latki sitten veden :D Järjestyksellä ei tokikaan mulle väliä, huvitti vaan jotenkin taas tää sen oikoosuus. Nämä samaiset makkarat, isommassa koossa, on meidän ihan luottonamit. Niistä saa leikattua just sopivaa kokoa ja Sila tykkää niistä oikeasti ja kovasti. Buffalo on toinen maku, mitä meillä ollut, MUTTA siinä on suolaa, mitä ihmettelen.. se maistuu oikeasti tosi suolaiselta.. en oo syönyt, mutta sormi on joskus osunut suuhun ja oon maistanut pelkkää suolaa. Joten en ole sitä nyt hankkinut, ollaan menty tällä hepoisella. Ja itse asiassa taitaa tässäkin olla merisuolaa 0,5%, mutta vähemmän joka tapauksessa. Ja ehkä näillä helteillä se pieni suolamäärä sallitaan.

Mut pidemmittä puheitta, näihin kuviin ja tunnelmiin. Minna open stoorystä napattu kuva, kun Sippe ja meitsi menee pyöröön. 

Ajatuksia agilitystä

Moni Silan kautta mut tunteva ei tiedä, että mulla on agilitymenneisyys. Ja miksipä kukaan sen tietäisikään, siitä on sen verran elämää aikaa. Mulla on ollut ilo, kunnia ja onni omistaa aikaisemmassa elämässä, aikaa ennen lapsia, hienoja agilitykoiria. Mun käteen on sopinut kaikkein parhaiten pienet ja liukkaat sheltit ja mun täydellinen jatkopalani agilityssä oli Sutinen. Josta puhuminen sattuu ja repii edelleen, niin tuskaisen epäreilusti elämä sen multa vei.. Mutta se on oma tarinansa. Kuitenkin aika on tehnyt sen, että ensimmäistä kertaa pystyn tänä vuonna katsomaan karsintoja ilman surua ja katkeruutta. Ja uudella mielenkiinnolla. Laji on muuttunut, ohjauskuviot on muuttuneet ja koirat, jotka pärjää, on paremmin koulutettuja. Itsenäisempiä. Ohjaustyyli on mun silmiin nykyään "roiskivaa", mutta mäpä luulen, että se on mulle aika tyypillinen tapa ja uskon, että omaksun sen. Ehkä :D

Mä näen agilityn nimenomaan ketterien ja liukkaiden koirien lajina. Maksien liukas ja ketterä agilitykoiran ilmentymä on MUN silmissä ollut pikkuinen bc. Ja tuntuu se olevan monen muunkin mielestä "the" rotu, sillä melko mustavalkoista on tää livestreemin seuraaminen maksien osalta. Karsintojen siis. No, koska mulla on toi menneisyys ja koska mä olen hyvin kilpailuhenkinen, ei mun pitänyt KOSKAAN enää aloittaa agilityä. Varsinkaan Silan kanssa. Se ei ole pieni ja liukas maksi. Mutta elämä päätti toisin. Siellä me nyt treenataan rataohjausta, kuten viime pe harkoissa oli teemana. Oli kuulkaa valssia, sokkaria ja muita vanhoja KUNNON ohjaustyylejä :D Jotka tällainen siili (=elävä fossiili) myös tuntee. Mutta. Oli myös uusia juttuja, sellaisia, mitä pitää oikein opetella.

Karsintoja seuratessa mulle on vahvistunut olo tuosta, että koiran pitää olla taitava. Esim. takaakierrot sen pitää osata ilman, että ohjaaja vie sen nenästä tai ylipäänsä vie, esteen taakse. Ei vaan ehdi. Suurin osa ainakaan, johon mäkin kuulun. Niin mä oon päättänyt YRITTÄÄ opettaa Silalle takaakierron niin hyväksi, että se osaa sen ilman mun saatteluja tai ohjauksia. Ja vielä, kirsikkana, kerron kahdella eri käskyllä kumpaa kautta se esteen kiertää. Mut se on jo hifistelyä. :) Viime treeneissä mä tunsin, miten osa ohjauksista kumpuaa multa sieltä jostain syvältä, jonkun aivokuorenjatkeenlisäpalankerroksensillasta. Mä tiedän, miten liike tms vaikuttaa koiraan. Mulla on jonkinlainen koirasilmä agin osalta vielä olemassa. Mutta se pitää virittää ja nimenomaan Silan taajuudelle. Mun unelma on se, että Silasta ja musta tulee "me". Samaa jatketta, samaa liikettä, samaa tyyppiä. Kun toinen tekee näin, toinen tietää tehdä noin. Se olo. Ja mä edelleen muistan sen Riihimäen kolmiohallin kisan, missä musta ja Sutisesta tuli me. Siihen asti kaks hyvää kaveria teki yhdessä rataa. Ja siellä, jostain syystä, kaikki loksahti. Jäädäkseen. Ja sitä päivää mä jaksan vielä odottaa Sipen kanssa. Se fiilis on parhautta <3

Mielenkiintoisen tästä mulle ja Silalle tekee se, että tsekinpaimenkoiria on agilityssä verraten vähän. En osaa vielä sanoa, miten se rotuna pärjää tuolla makseissa vikkelien ja sukkelien koirien seassa. Silan liikkumista kuvaa musta parhaiten kaksi sanaa: voima ja elastisuus. Se liikkuu kyllä (kuulemma) agilityssä kovaa. Paha sanoa, kun itse ei näe. Mutta aika näyttänee, miten meidän käännökset jne alkaa sujua. Ja saanko mä kouluttettua siitä minkälaisen, millainen pari meistä hitsautuu. Hirveää tässä on se, että mä en "harrastele". Mä haluan kisaamaan. Mä haluan meille tavoitteet. Ja SIKSI juuri, meidän ei pitänyt aloittaa tätä. Nyt se lienee myöhäistä, nyt katotaan, mihin tää tie meitä vie. Vähän pelottaa, paljon kutkuttaa. Mut agility ei ehkä sittenkään oo koskaan musta lähtenyt. Sen tajuamiseen tarvittiin Sila. Ja Tony, joka sitä mulle hoki joka metsälenkin jälkeen Silan kanssa. Son menoa ny.

Tuloksia ja harrastuksia

Maanantaina oli kuvat, keskiviikkona saatiin ensimmäiset tulokset ja tänään lausuttiin loput, eli selkä. En voisi kyllä olla tyytyväisempi. Lonkat A, kyynärät ja polvet nolla, selkä ltv 1, vao 0. Tuon LTV:n näki niistä kuvista, jos osasi katsoa. Sellainen valkoinen viiva meni katki jostain kohtaa. Sen olisi pitänyt olla yhtenäinen. Mäpäs laitan tähän ne kuvat, niin saatte zoomata, mikäli kiinnostaa. Ja laitan kuvan tuloksista siihen samaan. Siihen en kyllästy <3

https://jalostus.kennelliitto.fi/frmKoira.aspx?RekNo=ER45189%2F18&R=364 

Näemmä en saanutkaan laitettua sitä tuloskuvaa tarkkana, joten laitetaan linkki, jos joku haluaa asiaa tutkia. JA. Tämähän merkitsee nyt sitten sitä, että Sannan (Kennel Rumble Rocks´s) unelma seuraavasta tsekkipentueesta otti harppauksen eteenpäin. Sila on tuotu Suomeen yhteistyösopimuksella Sannan kanssa ja tarkoitus on, että Sanna saisi Silan kautta jatkoa tsekeilleen. Toivottavasti unelma toteutuu, sillä Sila on terveyden lisäksi varsin kiva ipanapa. Mä oon muutaman Ceenimen jo keksinyt, IHAN VAAN VARUUKSI :D 

Keskiviikkona on Silan viikon toinen unelmapäivä. Silloin on rauniot. Teidän pitäisi nähdä Sippe siellä.. Se on AIVAN liekeissä. Olin siellä jo varttia vailla paikalla, joten tehtiin kettiksiä hetki keskenämme. Tikapuut meni parhaiten ikinä: nyt oli järki päässä mukana. Sitten siellä on sellainen heiluva lankku tynnyrien varassa: ei ongelmia. Siinä koiran pitää pysähtyä ja se on haastavaa, koska lankku tosiaan liikkuu alla jonkin matkaa. Koen ite, että on jotenkin tosi tärkeää miettiä oman koiran kanssa ajankohta, koska se on valmis näitä treenaamaan. Kehonhallinta kannattaa olla jonkinlainen, koska sekä rauniot että nää kettikset vaatii sitä. Mä en tiedä, oltaisko jatkettu raunioita, jos luustokuvissa olis ollut jotain häikkää. Sen verran fyysinen laji se on. Itseäkin välillä jännittää siellä toikkaroida.. tunnen olevani ketterä, kuin gaselli.. Tässä kuvassa näkyy ne kettisesteet, oon tainnut tän kuvan jakaa joskus aikaisemminkin, mutta laitan silti taas. Tää ihan Silan vieressä oleva on se tynnyrilauta. Siellä laudan alla näkyy tollasia pykämiä ja sen verran se lauta pääsee liikkumaan. Sit tota keinua ei olla tehty, koska haluan treenata sen Minnan agilitymallilla. Keinun takana näette ne tikkaat- niissä ei korkeus huimaa päätä, mutta se askelluslauta on kapea! Se on niiden haaste. Tikkaiden takana on metalliputki, jonka päässä on tätä nykyä kangas. Eli ikään kuin agilitypussi, mutta metallinen putki alkuosana. En tehnyt sitä pussiosuutta vielä, koska siinä pitää melkein olla joku kannattelemassa alkuun kangasta. Sit lisäksi siellä on erilaisia alustoja: aaltometallilevyä, lavoja, muovipressuja jne. Niiden päälle koiraa istutetaan jne. Ei ongelmia. Lisäksi on kolme "agilitypöytää", mutta liukkaalla kannella. Koira lähetetään niille tietyn matkan päästä. Sippe hoksasi pöydälle lähetyksen nopsaan, silloin, kun sitä treenattiin. Naksukoira on kyllä mitä mainion! Ääni meiltä sille. Naksutelkaa koirillenne, niin saatte tarjoavan koiran. Mutta kannattanee aloittaa heti pennun kanssa, niin oppii sellaisen toimintamallin? Luulisin, että pääsette niin helpommalla. 

Tässä yläpuolella olevassa kuvassa Sila on löytänyt yhden maalimiehen(naisen), joka kehuu ja palkkaa Silaa. Mulle ehdottomasti kaikkein vaikeinta tässä lajissa on ohjaajan passiivisuus, koska mun tekee mieli koko ajan kehua Silaa.. Opettelen sitä tosissani. Maalimies on se, joka kehuu ja palkkaa. Silti musta  tosi epäloogista olla hiljaa ja kertomatta, että just noin... 

Tässä kuvassa Sila oli löytänyt jo kaikki piilossa olleet maalimiehet ja vein sitä autolle. Se kuitenkin tarkisti matkalla KAIKKI mahdolliset piilot vielä. Ihan vaan huvikseen ja siksi, että se on niin siistiä :D Tässäkin kuvassa se selvästi nauraa :D 

Ja nyt tulee kuulkaa spooky-juttu. Mähän oon sillon noin kk sitten yrittänyt saada Silaa haukkumaan. Meidän "juttu" oli se lattialasta, jolle haukkui tietyssä mielentilassa. Sit petyin ihan hirveästi, kun otin lastan mukaan treeneihin ja Sila ei edes MEINANNUT haukkua siellä sille. Oli vaan menossa raunioille.. Siitä jotenkin "masentuneena" mä laitoin lastan kylppäriin ja jäin miettimään asiaa. En treenannut sitä kertaakaan. Ja nyt kuulkaa tulee se hullu osuus. Meidän raunioporukassa on koiria, jotka haukkuu jo hienosti, itsenäisesti piiloilla. Sila on tietenkin oman vuoronsa ulkopuolella autossa, takaluukussa häkissään. Peräluukku ja takaovet oli auki. Kuuli, muttei nähnyt, koska piilot siellä kauempana. No. Treeneistä ajoin haipakkaa kotiin, koska Hulda oli tullut leiriltä sillä välin ja halusin nähdä rinsessamme mahdollisimman nopsaan. Tony oli vienyt lapset saunaan ja kun tulin, oli väki siellä. Ruokin Silan ja odotin, että saan Hoon syliin. Sitten istuttiin lattialla ja halailtiin pitkään ja hartaasti. Sila tuli siihen viereen ja tuijotti mua "jännällä ilmeellä". Sellaisella, että mä tiesin, mitä sille sanoa. Sanoin sille, Hulda sylissä, "sano" tietyllä äänenpainolla. JA SE HAUKAHTI!! En tajua! Nousin, palkkasin sen ja taisin pyytää vielä toista. Ja sain sen. Sit palasin Hoon luokse ja thät was it. Yksi päivä välissä taukoa ja eilen se oli taas sopivassa moodissa. Otin namipurkin ja pyysin sitä "sano" sanalla haukkumaan. JA SE  HAUKKUI! En tajua. Jos olisin taipuvainen uskomaan kaikenlaista, sanoisin, että se oli kuunnellut autossa muiden ilmaisua ja tajunnut asian syy-yhteyden. Mutta en mä voi koskaan tunnustaa uskovani moiseen.. Pääasia kuitenkin, että nyt oon saanut kaksi onnistunutta haukkukokemusta. EHKÄ tää tästä? Nyt vaan peukut ja varpaat pystyyn, että homma pysyy ja säilyy tällaisena. Alla dokumentti asiasta :) 

Virallisien tutkimuksien päivä

Meillä juhlittiin lauantaina yksivuotta täyttävää Silaa. Sankari sai kaksi lelua, hirvijäätelöä ja tölkkipurkkiruokaa as a cake. Illalla käytiin järvellä uimassa uuden, kelluvan possulelun kera. Sankari vaikutti päiväänsä tyytyväiseltä. Koska virallinen syndepäivä osui viikonloppuun, jouduin, tapojeni vastaisesti, odottamaan joitakin päiviä.. ;) Viralliset tutkimukset olivat tänään, mutta luonnollisesti aamulla. Heti. 

Päivä alkoi silmillä. Tipat, odottelua ja puntarilla käynti. On muuten aika hauskaa, että kun koiraa on opettanut siihen, että se tarjoaa asioita, niin tuo puntarilla käyntikin oli Silalle hauska temppu. Kiipesi siihen, heilutti häntää ja oli ihan fiiliksissä :D No, sama meno jatkui, kun Miia kutsui meitä huoneeseensa. Siellä oli sähköpöytä laskettuna polven korkuudelle. Sila pääsi huoneeseen, ponkaisi pöydälle ja riemukkaana heilutti häntää, että "enks vaan olekin taitava". Ja olihan se. Silmätutkimus sujui mallikkaasti ja tulos oli toivottu: terveet silmät <3

Jostain syystä mä en ollut osannut niitä edes kauheasti jännittää, mutta seuraavaa steppiä senkin edestä.. Luustoskannausta.. ONNEKSI mun odottelukaveri on mitä lungein tapaus. Tässä me venaillaan sinne pääsyä. 

Polvilla aloitettiin ja ne oli ok. Sitten tuikattiin rauhoite ja sit mentiin. Oli pitkät minuutit istua ja odotella.. ja toivoa. Jarmo kantoi Silan huoneeseen sanoen "tämän parempaa ei voisi olla, nää oli kaikki ihan priimaa". Mä sitten pyysin vielä toistamaan ja kysyin, että "niinku aata ja nollaako?" Ja Jarmo sanoo, että no ihan priimaa, niin kuin hän jo sanoi. Ja mä pyysin toistamaan vielä kerran :D TOKI tää on vasta arvio ja Kennelliitto lausuu ne omalla skaalallaan MUTTA sairaaksi ne ei voi enää mun järjen mukaan muuttua. Toivotaan sitä! 

Nyt parannutaan päiväkänneistä ja illalla skoolataan skumpat, sen verran tohkeissaan saa ehkä olla. Mun vavva <3 

Ensimmäiset ratatreenit ja hellekelien puuhia

Tää ilmastomuutoksen aiheuttama hellekesien Suomi on näemmä faktaa tästä edespäin joka kesä. Ja arvelinkin tätä jo viime vuonna.. että tuskin jää tilastoharhaksi.. Harmi. En tykkää siitä, että ilmastomuutos jyllää, vaikka tällaiset kesähelteet onkin toisaalta aika ihania. Miinuksia toki löytyy myös: on niin turkasen kuuma, ettei voi oikein harrastaa mitään, ainakaan ulkona. Niinpä lähdettiin eilen, kolmenkymmenen asteen helteessä, Miion ja Silan kanssa läheisen järven rannalle. Meiltä on sinne matkaa muutamia satoja metrejä, joten lämpöhalvauksen riski oli poissuljettu. Vaikka myönnetään, että tossa asfalttia pitkin kävellessä, ei kauheasti tehnyt mieli hidastella.. Sila ei ole uinut koskaan luonnonvesissä, mutta kaksi kertaa on käyty koirien uimalassa. Niiden pohjalta mulla oli kutina, että Sila hakee lelun vedestä, mutta päätin, että aloitetaan matalalla kynnyksellä ja muutaman kerran sai hakea niin, että vain kahlasi. Koska vesi ei tuntunut ahdistavan, heiteltiin muutama heitto ihan niin kauas, kuin lelu lensi. Välillä pieni tauko ja yhteensä alle kymmenen heittoa tehtiin, mutta se oli ihan sopiva määrä. Sila ui paljon rauhallisemmin ja sitäkautta paremmin, kuin uimaloissa. Varmaan on niin eri asia uida "mun perään" uimalassa kauhealla hädällä ja hakea leppoisasti lelua järvestä. Me tehdään tästä hellepäivien tapa <3 

Tänään oli aamulla sama meininki. Hirveän kuuma. Mä kävin pienen aamukäppäilyn Silan kanssa ja löydettiin itsemme tuolta järven rannasta. Leluja ei ollut mukana, mutta ajattelin antaa neidin vähän kahlailla. Sen se tekikin. Ja mua niin hymyilytti. Huomenna tulee vuosi siitä, kun Sila syntyi tähän maailmaan. En olisi koskaan uskonut, minkä muutoksen se tuo mukanaan. Ihan kaikkeen.

En tiedä, voiko mikään video koskaan kuvastaa Silaa paremmin, kuin tämä. Happyhappyjoyjoy. Always and all the time. <3

Sitten meillä alkoi tänään agilityn rataryhmätreenit. Herramajee, mihin on tultu. No. Tottakai meille helpotettiin ja tehtiin rataa kolmen- neljän esteen pätkissä. Mutta silti. Uskomattoman hieno pieni koira. Ja mä vaan hymyilin ja hymyilen edelleen. Treenikaveri Elisa sanoikin, että "tosta Miiralla ei oo kyllä enää paluuta" :D Niin se taitaa olla. Son menoa ny. Uuden agilitykengätkin oli tänään tulikasteessa ja ne oli just buenot! Tässä pari videota, jotka Elisa meille ystävällisesti kuvasi: kiitos vielä!

Onhan se vielä. "Tommosta". Eikä vauhtikaan ole vielä päätähuimaavaa, MUTTA pitää muistaa, että nää on meidän ekat ohajsuharkat ikinä. Valssit jne oli uutta juttua ja ne meni kaikki hyvin. On se vähän ihmeellistä.. Sila on "tarjoava koira", jolle naksuteltu asioiden keksimisestä. Luulen, että tarjoaa tavallaan mulle noita esteitäkin ja siksi etenee ilman, että roikkuu mun käsissä. Tekee sitä kyllä, kun pätkä tehty ja sitä turhauttaa venailla ja se, kun vien sitä alkuun tms. Mutta kun mennään esteitä, pyrkii se eteenpäin ja SE on ihmeellistä. Ja uutta, mulle. Tästä on hyvä jatkaa. <3 

Maanpinnalle ja priorisointi

Meillä oli eilen agilitytreenit. Viimeiset "jatkokurssin" harkat, jatkossa meidät löytää ratatreeneistä.. Hui. 

Oon viime aikoina fiilistellyt agilitytreenien jälkeen. On vaan mennyt niin mukavasti, että on ollut helppo nauttia hetkestä ja siitä olosta, mikä treeneistä on tullut. Mutta eilen tiputtiin maanpinnalle. En nyt tiedä kuinka korkealta, mutta sen verran korkealta, kuin oli tarpeen. Tehtiin eilen kolmea treeniä, joista yksi onnistui. Puomi. Sen Sila tekee kyllä hienosti, nenäkosketuksella pilttipurkin kanteen siellä päässä. Kirmaloi jo mun edellä ja häntä heiluen venailee mua päässä, tökkien korkkia ja kuola suusta valuen. Eli siinä ollaan TOISTAISEKSI onnistuttu. Kakkostreeni oli kepit verkoilla. Ei haettu sisään, eikä melottu sellaisella vauhdilla, kuin aikaisemmin. Syy: kepit oli seinän vieressä: tuntuiko ahtaalta?, mä olin vasemmalla puolella ja VAIKKA on tehty molempia puolia, on tuo selvästi heikompi tottiksen jne vuoksi. Ja hitaampi meno johtui siitä, että kepit oli suorat. Ei yhtään kujaa. No, tuli siinäkin "onnistumisia", mutta ei mitään vuosisadan kicksejä, kuten joskus. Ja sit se vika treeni. Kolmen hypyn suora, kutsuna. Niin, jos muistatte mun viime tekstin kuvan, ymmärrätte yskän. Sitä saa mitä tilaa jne. Ei pysynyt ei. Onnistuminen siitä, että sain kaksi hyppyä kutsuna. Epäonnistuminen siitä, että Sila turhautui. Sen näkee siitä, että se alkaa näpsiä mua ja näytellä hampaita. Ja teki sen siinä treenissä. Eli meitsi sössi. Monta kertaa. Sila palkkasi itseään karkaamalla ja mä annoin sen tapahtua, vaikka yritin olla ajoissa ja asialla. En vaan pystynyt olemaan tarpeeksi hyvä. Ja SE syö naista. 

Siitä suivaantuneena (no en oikeasti, oli jo mielessä aikaisemmin) ilmoittauduin tänään kanakurssille. Se on syyskuussa ja siellä mä yritän tulla paremmaksi kouluttajaksi. Kerron siitä sit syyskuussa, mutta jos sua kiinnostaa, niin lukaisepa Koirakoulu Vision sivuilta kanakurssit-kohdasta :) Ja tuu mun kanssa!  Se olis mukavaa <3 

Sit toi priorisointi. Mulla on alaselässä pullistumaa ja kulumaa ja sitä ja tätä ja tuota. Aika hyvin on selkä ollut nyt kauan, vaikken ole tehnyt mitään muuta, kuin maannut ja sairastanut. Siksi onkin jotenkin tragikoomista, että nyt, kun alan taas liikkua ja elää, se herää. Tänä aamuna, kun nousin sängystä, oli selkä tuusanpeenä. Enkä tiedä miksi. Koko päivän se on mua kiusannut ja siksi tuntui vähän koomiselta pakata Sila autoon ja ajaa reilu tunti Mustasaareen hoidattamaan sen rankaa, jossa saattaisi olla jumia. No, mä vähän kärjistän, koska mä tiedän, että siellä oli jumia. Minna on sen kaksi kertaa hieronut ja tiedettiin, että se on melko jäpäkkä muutamasta kohdasta. Lisäksi mä oon ite hieronut sitä kotona useammankin kerran ja on kaksi kohtaa, mistä en oo saanut selkää pehmeäksi JA musta sen vasen puoli on huonompi kuin oikea. Kerroin nämä Koirapeukalossa tänään ja tadaa: Molemmissa mun viisaamissa kohdissa oli nikamalukko ja vieläpä sellainen, että se kiersi Silaa vasemmalta. Joten selittää kaikki kolme diagnoosia. Onneksi lukot on nyt auki ja Siltsu nuori ja letkeä, sen kroppa antaa periksi ja homma niin sanotusti hoidossa. Elastikseksi sitä kehuttiin ja toivotaan, että sellaisena pysyy pitkään ja kauan. Nyt melkein voisi toivoa, että olispa sellainen omistaja, kuin koira. ;)