Korkealle ja kovaa

Ja huomasithan, otsikko ei ollut korkealta, vaan korkealle 😉

Meillä on ollut monta kotipäivää ja nyt tuli jo toinen treenipäivä putkeen. Tänään oli nimittäin agiliitoa. Tiesin, että tänään ei startata ryhmän alkupäässä, joten mentiin treeneihin autolla. Sila sai jäädä odottamaan jumppis päällä autoon, kun menin tekemään rataa. Rata saatiin valmiiksi, muilla oli kuulemma lämpätyt koirat, joten me saatiin lähtönumero neljä-enempää koiria ei tänään päässyt paikalle.

Lähdettiin kävelylle ja totesin, että taivaalta sataa alijäähtynytttä vesitihkua ja maa on IHAN HIRVEÄN liukas. Suunnattiin hiekkatielle ja metsätielle. Päästin Silan irti, sillä pelkäsin oikeasti, että vedetään todelliset lipat tuolla. Kun se saa liikkua itse ja omaan tahtiin, omaa reittiään, uskoin sillä olevan mahdollisuuksia. Kun oltiin kauimmaisessa mahdollisessa nurkassa, sammutettiin kasvihuoneilta valot ja jäätiin pilkkopimeään liukastelemaan.. Eikä mulla tietenkään lamppua mukana.

Ihme ja kumma, selvittiin hengissä ja kallot ehjinä hallille. Jumppis takaisin niskaan ja mentiin tallustelemaan melkein tyhjälle kolmoskentälle ja odottamaan omaa vuoroa- toisiksi viimeinen koira meni radalle juuri, kun tultiin halliin. Mä sitten hokasin, että tällä meidän kentällä oli kaksi hyppyä sopivasti viistossa ja hyvällä välillä - tehtiin viitisen kertaa takaakiertotreeni. Sila hakee sen jo hienosti melko kaukaakin, mutta ei, jos tullaan toisen hypyn kautta suoraan. Eli sitä pitää treenata. Jos joskus pääsisi yksin treenaamaan, niin voisi tulla tehtyä näitä "perus treenejä". Ryhmässä ei jotenkin raaski haaskata aikaa näihin, kun muut menee rataa jne. Vaikka tiedän. Se on se järjestys. Miten pitäisi edetä.

Tuossa meidän takaakierto. Ja se päättyy Silan rakkaimpaan aarteeseen. Näin kauan kesti, abaut kk sitten tajusin, mikä on paras palkka Silalle. Tuon nystyräpallon saalistaminen. Ja, koska se tuominen pitäisi olla mieluista, ostin toisen pallon ja kun tuo ekan mulle, saa jahdata vielä toisen ja kun tuo sen, vaihdetaan namiin. Ihan parasta ikinä, jos Silalta kysyy.

Sitten olikin jo meidän vuoro. Tein renkaan kolme kertaa itsekseni, yksittäisenä esteenä ja Sila meni sen joka kerta oikein 😳 Että joskus se valo nousee ylös, kun antaa vaan aikaa sulatella asiaa. Radalla oli myös kepit, jotka käytiin tekemässä alle muutaman kerran pelkästään. AIVAN SAIRAAN MAKEESTI meni 🤩 Kaaria otettiin keskeltä pois ja tadaa, ei ongelmia.

Siinä Sila sitten tajusi, keppien jälkeen kun vedettiin happea ja hymyilin leveästi ja typerästi, että viereisellä radalla viilettää pikkuinen sheltti, kauhealla vauhdilla ja todella äänekkäästi.. Ja bim, saalisvietti laukesi. Thänkkaad meidän välissä oli se sermikangas-aita ja ei Sila onneksi niin saalistaja ole, että sen läpi menisi. Tuli takaisin ja kolme kertaa mentiin rata niin, että naapuria ei enää ajateltu ollenkaan VAIKKA meteli oli siellä puolella melkoinen.

Ja nyt tulee se, miksi lennettiin korkealle. Meidän eka ratapätkä meni AIVAN KU ELOLUVISSA. Aivan sairaan hyvin. Kaikki kohdat, Sila haki, teki, kuunteli, eteni ja meni kovaa ❣️ jos olisin ollut yhtä hieno, olisin lopettanut siihen. Mutta tehtiin sama pätkä vielä toisen kerran. Se ei mennyt yhtä hyvin, muttei huonostikaan.

Meillä oli ekaa kertaa meidän toinen coach (ollaan menty ristiin aina) ja lämmitti, kun uusi ihminen näki silan menoa ensimmäistä kertaa ja sanat oli jotenkin näin: "wau! Siitä tulee aivan sairaan makee! Sairaan hieno!" ja Nii-i 😍

Ei me tätä voi lopettaa! Hästäg ilmoitin just taas seuraavalle kurssille meidät

Ullatuuus❣️

Joskus on mahtavaa yllättää kaikki, jopa itsensä 🤩 Ja oikeastaan eritoten itsensä.

Meillä oli tänään NE kisat. Rally. Mä olin ihan paniikissa koko aamun kotona. Ihan oikeasti. Kädet märkinä, syke vaikka ja mitä ja pinna miinuksella. Mua ahdisti. Tony sanoikin mulle, että älä mene! Kun katsoi sitä mun touhua. Mutta pirskules, mähän menin! Tietty!

Kisat oli reilun puoli Hoo myöhässä. Päätin, etten anna sen droppaa mun tunnelmaa. Ilmottauduttiin, vein Silan hetkeksi autoon ja täpisin. Kun Elisa ja Torsti tulivat paikalle, lähdettiin pienelle lenkille. Silalla "ihan vähän keuli". Se oli villinä ja kiskoi hihnassa. Koska luuli, että mennään agilityyn ja moodi oli kohdillaan. Minä nipotin sille, etenkin loppulenkistä. Mutta se ei ihan hirveästi mun nipotuksista välitä. JOSKIN veti vähemmän, kun sanoin asiasta tarpeeksi napakasti.

Panta oli uusi, neitsytmatkallaan, jonka "jouduin" lajin takia hankkia. Sila katkaisi keskiviikkona sen Demin ja Hiisin vanhan pannan, jolloin mun plan B, Hiisin vanha panta, lensi takaisin kaappiin. En uskalla jättää sen varaan, jos se muovi haperoitunut tms vuosien saatossa. Joten yksinkertaisinta oli hakea panta. Siitä taisi tulla meidän onnenkalu 😜

Lenkin jälkeen Sila mitattiin ylitoimitsijoiden toimesta. Yli 50 ja alle sen, mitä itse olen räpiköinyt. Siru oli tallella ja kaikki hyvin. Hetkeksi pompan kanssa autoon ja odottelemaan. Tuomari kuitenkin halusi testata luiksepäästävyyden ennenm rataantutustumista, joten mun suunnitelma muuttui lennossa. Pomppa pois ja tuomarin siliteltäväksi:

Yksi osa-alue, mitä mun ei onneksi tarvi jännittää. Sila kun rakastaa kaikkia. Mä en kuitenkaan enää halunnut pukea sitä ja juoksuttaa takas autoon, koska meillä oli starttivuoro kolmantena. Niin Sallamaria lupasi pitää Silaa tutustumisen ajan (se on rasittavasti mun perään, mikä hivelee tietty mua, mutta ei edesauta tolpaksi lupautunutta), mistä iso kiitos ❣️

Tuomari oli ihana, perehdytti meitä hyvin ja kierrettiin rata yhdessä. Vähän ahdisti tutustumisessa se, että meitä oli niin monta, että joka kyltillä piti jonottaa.. Mutta pääasia, että tuli olo siitä, että tiedän mitä missäkin tehdä. 

Tutustumisessa mulle vahvistui yksi kammo. Kädet. Ne ei saa mennä taskuun kehänauhojen sisällä ja maali oli siellä IHAN keskellä.. Tuomari sanoi, että koira ei saa maalin jälkeen purra tms palkkautua ohjaajasta. No daa. Meinasi siis sitä, että Sila ei saisi tietää meidän olevan maalissa ennen nauhan yli poistumista.. Ja toinen. Mun kädet meni jopa tutustumisessa automaattisesti taskuun, kun tulin maaliin.. Hitto. Se olis hylly. 

No. Mä otin Silan Sallamarialta ja kokeilin muutaman eteentulon ja takaakierron. Fiaskot. Molemmat. Keuli, puri ja tuli vinoon. Mä kokeilin muutamia kertoja ja ei tullut oloa, että handlattais ne. Niin mä sit päätin, että hitot. Mennään katsomaan, mitä meille sanotaan. 

Tunnelma hallissa oli ihmeellinen. Hiljaista ja todella rauhallista. Yksi ystävä, Agility ihminen, sanoikin myöhemmin, että ilmapiiri oli todella painostava. Mä en ehkä kokenut sitä niin, mutta sellainen "huopatossutehdasmainen". En tiedä oliko se se, mutta Sila oli kummallinen. Se oli innokas, iloinen JA RAUHALLINEN 😳 Me saatiin kakkoskyltiltä miinus yksi, koska se nappasi mua hihaan. Mutta se ei edes ollut paha. Luulin, että meidän eteenistumisen jälkeinen sivulletulo takaakiertäen oli susi, koska musta Sila ei tullut sivuun nätisti. Kerkesin miettiä, että vois uusia. Mutta en uusinut, koska en osaa uusia. Toinen mun mielestä huono kohta oli se eteen-istu ja peruuta niitä askelia. Siinä Sila keuli kerran ja puri mun hihaa, kun tuli sivuun. Nää meni molemmat tuomarin mielestä kuitenkin hyvin 😍 ei huomautettavaa siis. Eli me saatiin kaksi MIINUS YKKÖSTÄ 🤩 Se ihan alun puru ja kerran kiristyi hihna lopussa. Mikä oli ihan turha ja vahinko. Käännöksessä.

Mä tulin maaliin, kaivoin silalle pallon ja istuin kehumaan sitä. Tutut tulivat onnittelemaan ja mä kysyin, oliko se hylky. Koska oikeasti ajattelin niiden eteenistumisen takia 🙈 ja kun tuomari sihteerin lappu vilahti mun ohi ja näin, että kaksi virhettä, en mä tajunnut asiaa. Oiekasti. Että 98/100 olis tulos. Ei. Vasta, kun näin sen seinällä, uskalsin uskoa ❣️

Loppusijoitus oli 3/15 ja tuomari oli tosi kauniit huomiot laittanut meille. Mua itketti ja itkettää vieläkin ja sanoin Tonylle, ettei mun hymy lopu ollenkaan. Ja meidän radan oon katsonut ainakin kuus kertaa. Mun vauvva ❤️

Kiitos Sila. Kiitos meitä tsempanneet. Kiitos maailmankaikkeus. Kiitos kaikki. Tonyä siteeraten - mä taisin tarvita tämän 🙏

Ämpäritreeni

Mä oon hurahtanut hakuun. Se lienee aika ilmeisestä jo 🤪 No. Luin joku aika sitten artikkelia, missä tyhjien pistojen tekemiseen oli hyödynnetty sankoja. Koira lähetettiin kiertämään metsään sanko.

Siitä se ajatus sitten lähti. Ostin tänään Prismasta mahdollisimman näkyvänvärisen sangon ja kas, pinkki läks matkaan. No. Sanko maahan namit käteen. Sen verran olin tehnyt ajatus- ja konsultaatiotyötä, että käskysanaa en halunnut tähän ottaa. Sehän pitäisi olla "ukko", koska sillä lähtee piiloille. Joten seisoin muikut (Silan suuri rakkaus) kädessä ja odotin, mitä tekee sangon kanssa. Odotin siis, että kiertää sen vahingossa ja pääsen palkkaamaan. Vain yksi tassun paukautus sangon päälle ja, koska se ei johtanut mihinkään, tajusi alle minuutissa, mitä halusin. Lopuksi seisoin sangosta 2m päässä ja Sila kävi kiertämässä sangon sieltä.

Nyt sitten jatkokuviot. Ensin varmaan pihassa, sitten tuossa lähimetsässä jne. Mutta alanko mä missä vaiheessa sanoa siihen ukkoa? Vienkö aina niin, että Sila näkee mun vievän sangon? Koska se on siellä odottamassa?

Nyt tarvittaisiin aivoriihi. Help.

Ukonhaukku

Pikku hiljaa olis syytä ottaa haukkua mukaan hakutreeneihin. Me päästään Tonyn kanssa aniharvoin yhdessä lenkille ja muutakaan seuraa ei oo ollut tarjolla, joten lenkillä mun mahdollisuudet sitä treenata on olemattomat. Tänään mä muistelin, miten otin ekat haukut raunioilla itelleni ja tadaa, siitä se ajatus sitten lähti. Tää video on ekasta kerrasta. Tajusin, että mun käsky olis pitänyt olla "ukko" eikä "tule", koska ukko on hakutreenin sana. Toka kerta meni ihan persiilleen, onneksi siitä ei oo dokumenttia. Tein sen myöhemmin, Sila kuumui ja alkoi repiä ruohoa haukkumisen sijaan 🙈 mutta tässä eka. Ei ihan kauhean paha? 🤔 Mulle se tulee toki haukkumaan lähemmäs kuin vieraille, mutta ei tule tässäkään iholle/kengille.

Kenraalit

Mä oon sanonut tämän moooonta kertaa ja sanon taas. En tiedä, mitä mun päässä on liikkunut, kun olen ilmoittanut meidät rally-tokoKILPAILUIHIN. Tai siis eihän mun päässä ole liikkunut tietenkään mitään. Mullehan perin tyypillisesti mä usein toimin ensin ja ajattelen sitten. Mä muistan keväällä ajatelleeni, että siihen on niin pitkä aika ja Sila kyllä silloin osaa jo vaikka ja mitä JA että diipadaapa ja jiiänee.

Mä en ole nähnyt rallyn kylttejä miesmuistiin. Enkä nais- enkä norsunmuistiin. Mä oon treenannut ihan vääriä liikkeitä, jotka mun onneksi on olleet vaikeampia, kuin mitä alokasluokassa on. No, kuitenkin, Torstin ihana emäntä Elisa kutsui meidät heidän kanssa treenaamaan kylttejä ja niin sitä sitten, eilen, vihdoin mentiin. Valittiin joukosta ne kyltit, mitä en muistanut olevan olemassakaan ja muutama lisäksi. Totesin monta asiaa.

1. Silan elämän ensimmäinen rata ilman palkkausta, tulee ensi sunnuntaina. Ei aikaisemmin.

2. Sen vire agilityhallilla on erinomaisen lennokas.

3. Meillä ei ole rallyyn sopivaa pantaa. Sila katkaisi eilen hallilla yhden Demin ja Hiisin vanhan pannan: näemmä 15v vanha muovi joko haperoituu tai sitten uusi omistaja on huomattavan paljon riehakkaampi. (ihan kun en tietäisi)

4. Sila ei osaa mun takaakiertoa. Emme ole sitä treenanneet sen koommin, kun rallyn alkeiskurssi joskus kaaaaauan sitten lopetettiin. Mulla on muutama päivä aikaa fiksata se kuntoon.

5. Hihnan tiputtaminen oli taas läsnä. Kisoissa niin ei saa tehdä. Toivoisin, että alokasluokassa ei olis koko hihnaa..

6. Olen saanut Silalle mieluisimmaksi palkaksi maailmassa pallon. Mulla on kaksi pientä, kumista ja joustavaa nystyräpalloa taskuissa. Nakkaan toisen, Sila hakee sen, vaihdan ja heitän sen toiseen. Toimii sikahyvin. Nyt otin mukaan narullisen geelipallon vielä mukaan ja testasin sillä palkkausta. Toimi, loistavasti. Niin loistavasti, että kun se naru pilkotti mun liivin takapuolenpäällistaskusta, roikkui Sila yhtäkkiä mun roikkuvassa hännässä ja kiskoi palloa sieltä. Eli kisoissa ei kannata pitää narupalloa taskussa. Vinkkinä mulle.

7. Käsien puremisesta voi tulla sanomista by judge. Mä en ole halunnut kovistella Silaa siitä. Se tekee sitä kahdessa kohtaa elämässään. Jos on turhautunut (siitä välillä sanon kyllä. Esim, kun vien agilityssä lähtöön, saattaa tulla käsiä puremaan, koska turhautuu- haluaisi vaan  jatkaa rataa) ja kun meinaa mopo keulia: on vaan niin kivaa. Ja se on syy, miksi oon ollut näin pitkämielinen. Mä haluan pitää tuon ilon. En halua matkalaukkukoiraa, jota vedetään perässä. En halua alivirittynyttä koiraa. En halua motivointiongemia. Haluan iloa, riemua, pilkettä silmässä. Mua palvovaa ja tekemistä anovan koiran. Ja mä en saa sitä olemalla passiivinen, olemalla nipo, olemalla epäkiinnostava. Mä tajuan, että tässä on ropleema, mutta kadunko mä, etten oo reagoinut asiaan heti? En osaa sanoa. En ainakaan vielä, sillä onhan tuo nyt varsin iloinen treenikaveri. Mulle hyvää mieltä tuova. Mä luulen, että katuminen tulee siinä kohtaa, kun BH-kokeeseen ilmoittautumisen aika koittaa. Rallky-tokossa nyt vielä saa armoa (EHKÄ) ja riemu katsotaan postiivisena (EHKÄ). Mutta BH on sitten jo vakavampi paikka.

Joten, armaan mieheni sanoihin kietyttäen: julkinen nolaaminen tiedossa. Ei muuta lisättävää.

Paskan päivän pelastus

Joskus on vaan niitä päiviä, että on mustaa, harmaata ja mustempaa. Tänään oli sellainen päivä. Ei valoa missään. Ehkä marraskuu on näiden päivien potentiaalisin kaveri, mutta periaatteesta mua ärsyttää syyttää sitä, koska marraskuusta ei tykätä muutenkaan ja lähtökohtaisesti mä olen ihan sen kaveri. Joten mulla "nyt vaan oli sellainen päivä".

Meillä on ollut agilitystä taukoa muutamia viikkoja, koska Silalla on ollut vähän huonoa tuuria ja on paranneltu kroppaa sen valjakkoäksidentin jälkeen. No. Tauko antaa kaksi mahdollisuutta yleensä. Joko sen jälkeen on huvitusta enemmän tai vähemmän. Mua ei huvittanut lähteä treeneihin yhtään. Mutta, koska meillä taukoa takana ja tiedän Silan sitä rakastavan, mä pakkasin kassin ja suunnattiin hallille.

Me asutaan sen verran lähellä, että joudun vähän mutkittelemaan saadakseni Silalle tarpeeksi pitkän verryttelyn. Mutta onhan se hienoa, ettei tarvitse ajaa autolla mihinkään. Oltiin paikalla viisi minuuttia ennen treenien alkua. Kerkesin vetää Silalle jumppapompan päälle ja nostaa muutaman riman paikalleen, coach oli tehnyt radan muuten jo valmiiksi. Muita ei ollut vielä paikalla, joten saatiin kunnia aloittaa treenit, mikä sopi meille erinomaisen hyvin - olihan Sila verkattu valmiiksi. Ja tätä mä vähän ihmettelen. Että miten niitä koiria verkataan vai eikö verkata. Ja miksei. Ja millä oikeudella ollaan verkkaanatta. Vaikka ettei se asia mulle kuulu, näkyy vaan.

No. Me tehtiin helpotettua pätkää. Muutamaa hyppyä, suoraa putkea ja puomia. Puomia ei oo tehty ikuisuuteen, joten oli kiva saada mennä se ja vieläpä suoralta hypyltä, vauhdilla. Vein silan kanssa korkin alastulolle (nenäkosketus) ja sit matkaan. Ja aaw 🤩 mun päivä pelastettiin. Vaikkakin loikkasi puomin ylösmenon puoleenväliin saakka. Irtosi, haki, meni kovaa ja tökki nenällä korkkia. Mä tiedän, että kontaktit on turvallisuuden nimissä. Mutta muistuttakaa mua siitä, mikä turvallisuusnäkökulma on puomin ylösmenossa?

Toinen treenipätkä omistettiin vanhalle, kunnon takanaleikkaukselle. Mulla on uutena palkkauksen apuna kaksi nystyräpalloa. Sila saa palkaksi toisen ja sit saa saalistaa ja vaihtaa sen toiseen. Toimii 👌 ja tykkää. Ja ne mahtuu liivin taskuihin. Meidän ope Kati otti toisen pallon ja sijoittui niin, että saatiin leikkaukset onnistumaan. Treeni meni kivasti ja tuli onnistumisia. Lopuksi tehtiin lähdön treeniä takapalkka-henkisesti.

Ja tiiättekö. Mun päivä muuttui hyväksi, ihanaksi ja iloiseksi. Silan ilo tarttui muhun ja me hymyiltiin molemmat. Mä sain energiaa ja lähdin vielä asioille, Tony lähti silan kanssa vielä lenkille, kun käveltiin ensin kotiin.

Kati, meidän opettaja, ehdotti, ilmoittaisinko mut ja Silan Huotarin Peten koulutuspäivään joulukuulle. Mä oon rekisteröinyt tuon koulutuksen kyllä, mutta oon ajatellut, etten kehtaa. Meillä on Agility menneisyys, missä ollaan tunnettu ja liikuttu samoissa geimeissä. Ja nyt mä oon ihan tumpeloiden mestari. En mitään. "joo, ollaan me tätä ympyrää menty". Hehe. Mutta niin mä keräsin rohkeuteni ja Katin innoittamana sinne meidät ilmoitin. Jos vaikka saisin kontakteihin ideaa. Ne kun ei "ihan" toimi.

Vai mitä sanotte tästä? Kolmas, ja paras suoritus puomilta tänään :

Tehotytöt

Ja heillä viittaan muhun ja Silaan. Yhdeksi porhallettiin Lapualle hakutreeneihin. Meitä oli kuusi koirakkoa paikalla ja mukana taas meille uusi tuttavuus -koirakko, mikä on aina mukavaa. Järjestys tehtiin käännetyssä saapumisjärjestyksessä, joten kerrankin oli hyötyä olla ajoissa paikalla ja saatiin starttinumeroksi toiseksi viimeinen. Tosi mukavaa, koska yleensä ollaan aina alkupäässä. Nyt meillä oli hajuja metsässä reilusti.

Ja musta hienoa oli myös se, että mulla oli toive esittää treeneihin! Olin siis miettinyt. Joskin olin miettinyt niiden neljän meitä ennen menneen koiran aikana, kun makasin mättäiden takana ja odotin, että mut löydetään. Mutta kuitenkin. Miettimistä se on sielläkin ;) Halusin Silalle neljä piiloa (en enempää, koska metsä oli aika raskas juosta: lunta, joka tosi märkää ja upottavaa sekä ajankäytön kannalta). Hämärä hiipii jo aika aikaisessa vaiheessa. Kolmospiilolle halusin Silan lähtevän ilman äänimerkkiä, muille piiloille pyysin taputukset. Sila selvästi hakee helposti silmillä: tällä kertaa metsä oli mäntymetsää, joten näkyvyys oli kauas ja hyvä. Sila pomppi kenguruna ja haki silmillään selvästi ukkoa. Onneksi ukot olivat hyvissä piiloissa ja asemissa, joten nenällä ne kuitenkin taidettiin löytää. Kaikki neljä ukkoa löytyivät hyvin ja suurin ilonaihe mulle oli, että Sila lähti kolmannelle piilolle yhtä innokkaasti, ilman äänimerkkiä, kuin kaikille niillekin, missä taputettiin. Lisäksi saatiin Sirpalta hyviä vinkkejä, miten jatkossa vaikeuttaa asteittain treenejä. Tänään mä odotin taputuksen jälkeen muutaman sekunnin, ennen kuin lähetin Silan matkaan. Ensi kerralla voidaan vielä vaikeuttaa esim tekemällä pieni kävely-ympyrä tms ennen, kuin saa luvan lähteä metsään. Ja tehdä noita ilman taputuksia pistoja edelleen välillä. Oon tosi iloinen <3 Mä tykkään hirvesti lajista ja samaten Sila. Se lähtee innoissaan juoksemaan ja etsii tosi itsenäisesti ukot. Se syö ja sen jälkeen maalimies leikittää sitä. Se ei enää mua odottele, vaan selvästi jo luottaa siihen, että tulen mä. Kunhan kerkiän. Yksi haaste on saada se olemaan niin, ettei lähde ilman lupaa seuraavalle ukolle. Malttia siis. Mutta sitä varten mulla on sille hihna ja kytken Silan aina ukolla. Ihaillen katsoin näitä jo osaavia, joiden koirat oli tosi hyvässä hallinnassa. Onneksi on idoleita <3 Ja mikä parasta, miettikää, että saan treenata idolien kanssa :) Samalla on helpompi pitää omat tavoitteet mielessä.

Mulle on ihan hirveän tärkeää aina treeniseura. Oon mestari haistelemaan tunnelmia ja ihmisiä. Ja ihmissuhteita. Uutena meneminen johonkin porukkaan on aina aika stressaavaa.  Mun suurin paniikki treeneissä on, etten pilaa kenenkään toisen treenejä. Että oonhan oikeassa paikassa, montako haukkua pyydetään, miten ruoka ja lelu ja kaikki. Mitä tarkemmat ohjeet sen parempi. Suurin osa hakuharrastajista on onneksi ollut ihan äärettömän mukavia ja sellaisia, joiden kanssa saa olla just sellainen, kuin on. Ja koiraihmiset lähtökohtaisesti, ainakin harrastuspuolella, on aika samanhenkistä. Edes jossainmäärin. Tänään oli oikein kirsikka meidän treeniputkelle, kun metsätreeneistä ajettiin hallille, missä meidän kesän raunioporukalla oli tottistreenit. Ehdittiin 45 minuutiksi mukaan ja se oli kuulkaa, kuin kotiin olisi mennyt <3 Mua halattiin, mulle hymyiltiin ja toivotettiin tervetulleeksi. Mulla tuli ihana olo. Kiitos te ihqut <3!! Kyllä yksi ihmisen perustarpeita on kuulua johonkin yhteisöön/porukkaan. Tänään sain taas tuntea kuuluvani. Pus <3

No. Ne tottistreenit ei sitten menneetkään ihan yhtä mallikkaasti, kuin haku. Eka pätkä tehtiin yhtä aikaa Silan rakkaan tsekkiystävän Cocon kanssa. No. Meinasin välillä hävitä mielenkiinnossa Cocolle ja Suville. Onneksi vain hetkeksi ja vain välillä. Ja lähtökohtaisesti mä tykkään treenata häiriössä. Nyt heti huomasi, että tästä aiheesta ollut pitkä tauko. Kaikkialla tehty aina yksi koira kerrallaan. Tätä lisää siis.

Mutta sit. Mä en tajua, mitä oon ajatellut. En todennäköisesti mitään. Mutta oon ilmoittanut meidät Silan kanssa rally-tokokisoihin ensi viikon sunnuntaille. Eli tasan viikon päähän.. Mä kokeilin muutamaa rally-liikettä tuolla hallilla ja ei osattu yhtäkään. Tai no, makuussa kierto sujui. Mutta ei mikään muu. Tässä sitten mietin, millä verukkeella kehtaan perua kisat, koska minä olen se, joka suureen ääneen on selittänyt, miten alokasluokan liikkeistä selviää JOKAINEN joka on koiransa kanssa yhtään mitään treenannut. No, kuulkaa kaikki: se ei ole totta ja pyydän anteeksi, että olen noin alentavasti ikinä suustani mitään päästänyt. Perun puheeni. Pyhästi. Ja olen täysin eri mieltä.

KOTONA Sila osaa monta asiaa. Ja lenkillä. Oon treenannut montaakin liikettä. Ja nyt, hallilla, ei osannut niistä mitään. Paikallaseisomisessa, kun sitä kiersin, se liikkui. Ja muutkin. Ei oo paljon kuulkaa hurraamista. Mutta jos joku sujui, niin tehtiin lopussa kimppapaikallamakuu kolmen koiran voimin ja se meni hienosti. Sila makasi varsin mallikkaasti. Eli siitä iloisena. Ja hei, onhan meillä treeniaikaa vielä 6vrk. Että en mä ihan vielä oo perumassa kisaa. Sen ehtii tehdä lauantaina :D

Tottiskausi korkattu vakavalla naamalla

Mulla on ollut jo pidempään tottis-himo ja -kammo. Molemmat. Mä oon skipannut sen treeniä, koska en halua tehdä väärin, enkä oikein ole tiennyt, miten pitäisi tehdä. Tsekkileirillä Olli potkaisi mua persauksille kunnolla ja pääsin kiinni ideasta, mitä ja miten. Oli puhetta, että mennään Ollin oppeihin isommallakin porukalla, mutta sattumien, työvuorojen jne vuoksi se päivä on vasta tammikuussa ja SIIHEN on ikuisuus. Niin sitten tässä viikko takaperin päätin kääntää jokaisen kiven ja kannon sen selvittämiseksi, eikö täällä meilläpäin todellakaan ole ketään, joka opettaa tottista. Ja olihan täällä.


Meitä lähti viisi koirakkoa, neljä tsekkiä ja yksi aussi, kohti Kauhajokea Minna Pättikankaan oppeihin. Vanhin koira oli alle 2v, joten varsin hedelmällinen maaperä meillä on tarjolla.

Minnan tyyli oli tosi sopiva. Napakka, iloinen, ammattimainen. Hän uskalsi tarttua rohkeasti asioihin ja jokainen sai koppaansa ideoita ja asioita, mitä nyt hioa. Meille Silan kanssa oleellisimmat jutut olivat seuraamisen suhteen vahvistusta siihen, mitä Ollikin oli sanonut. Nyt sitten vielä lisää treeniä. Se on vain NIIN paljon helpompi treenata valvovan silmän alla ja niin, että itse ei niska kenossa tuijota koiraan, vaan saa katsoa eteenpäin ja "opettaja" sanoo, koska palkka- koska koira hyvin.

Toinen, mihin sain apuja, oli kapulan kanssa treenaaminen. Sila on kapulasta kohtuu innoissaan, nostelee sitä mieluusti, mutta pitoa en saa onnistumaan. Siinä sitten hilluttiin kapula suussa ja leikki sujui sillä niin hyvin, että kanniskelu tapahtui, kuin itsestään.

Tässä sitten pitäisi treenata samoja asioita nyt kotona, mutta mun rima on niin kauhean korkealla, varsinkin tuon seuraamisen kanssa. Ja sitten, minä urpo, olen nyt kahtena päivänä ottanut riskin, joka ei oo ollut kannattava. Eilen olin lähdössä Silan kanssa ulos ja se oli riemuissaan. Pyysin sen eteiseen istumaan, avasin oven, astuin ulos ja pyysin sivulle. Meille ihan normaalia rutiinia, joskaan en tee sitä joka kerta. No. Nyt erona se, että meillä ei ollut välissämme narua. Sila istui eteisessä hienosti, tuli ovesta kutsulla ja tuli mun viereen istumaan ulos. Sitten nostin rimaa. Ajattelin ottaa muutaman seuruu-askeleen, koska vire oli kupliva ja tiesin, että nyt se tekee sen hyvin. JOS tekee. Ja tadaa, Sila ampui kuin raketti vetämään hirveää paskarallia pitkin pihaa. Siis sitä, missä juoksee häntä mutkalla ympäri, ympäri ja ympäri. Minä mietin sekunnin, miten reagoin. Kutsulla EI tullut, kokeilin kerran. Niin mä käännyin ympäri ja ajattelin avata oven ja mennä takaisin sisälle. Sila kuitenkin vaihtoi rallin suuntaa ja juoksi takapihalle. Niin menin seisomaan siihen nurkalle ja sain käskytettyä maahan mun eteen; sain hihnaan. Hihnassa sitten seuruutin sen autolle saakka. Ja mietin, että ei -hyvä.

Tänään tein saman, mutta tilanteessa, että olin lenkillä, Sila hihnassa. Otin perusasentoon sivulle ja hihnan kaulasta. Ja ajattelin, että askel seuruuta riittää. No, ei tullut askelta, tuli rallatus. :P Mä oon niin surkea. Koska mun sydän nauraa tuon rallatuksille, vaikka suu ei naurakaan ja YRITÄN pysyä tuimana. Mutta onhan se ihanaa, että edes joku rakastaa elämää noin paljon?! Ja löytää siitä iloja, vaikka väkisin :D

No, meillä nyt kuitenkin on edes jonkinlainen suunnitelma, minkä mukaan edetä. Joulukuussa on uusi tsekkaus Kauhajoella ja tammikuussa Ollin luona. Josko se tästä.

Kehitystä

horisontissa!

Mä oon kuulunut Lapuan Koiraharrastajien hakuryhmän nimenhuutoon ainakin puoli vuotta, ellen pitkästi ylikin. Tänään kävin siellä ensimmäiset treenit. Aina on pikkuisen jännittävää mennä uuteen porukkaan, mutta kyllä mun pitäisi jo luottaa siihen, että täällä on hirwween ihanaa koiraporukkaa❣️

Tallattiin alue ja Sila korkkasi treenit. Meitä ennen oli samalla alueella treenannut jo kaksi koiraa ja tallaamassa oli mukana yksi koira = hajuja oli jo jätetty. Silalle tehtiin kuusi piiloa ja nyt tehtiin niinkin, että maalimies oli kokonaan kankaan alla piilossa. Ensimmäinen "ukko" oli nollassa ja syvyysluokka ehkä joku 25m. Sila oli tosi innoissaan, kun vain sen autosta. Veti keskilinjalle ja oli kovasti sen näköinen, että tietää, mitä on tulossa tekemään. Radiopuhelimella viestitettiin, että saa taputtaa ja kun Sila kuuli äänen ja lähetin sen ukolle, se meni aikamoista haipakkaa ja heti tosi syvälle. Ohi siis. Se kuitenkin teki koko ajan töitä, itsenäisesti, ja löysi ukon juoksukierroksensa päätteeksi. Ideaali tilannehan olis, eettei juoksisi ohi, mutta näin nyt kävi. Tyhjiä ei tietenkään vielä tehdä, mutta nyt Silalle tulee ja vahvistuu olo siitä, että niin kauan etsitään, että ukko löytyy. Koska sille saa tulla olo, että ei täällä ole ketään, äkkiä takaisin ja toiselle puolelle? 

Silalle annettiin ensin ruokapalkka ja sitten maalimies leikitti sitä. Saalistutti lelua ja veti sen kanssa. Mä näin, miten onnellinen Sila oli ❤️ 

Viisi seuraavaa ukkoa löytyi ilman suurempia ohijuoksuja ja Sila meni reippaasti myös kokonaan kankaan alla olevan ukon luokse, joskin oli ollut hieman ihmeissään siitä, mikä juttu oikein on. Mun on tosi vaikeaa edelleen olla hiljaa ja passiivinen, mutta yritän kovasti sitä oppia 🤷‍♀️😬

Haku on kyllä lajina hurmannut mut. Kesällä mun on miltei mahdotonta sitä treenata, sillä kärsin valtavasta käärmekammosta.. Nyt sen sijaan nautin. Sekä maalimiehen roolista että oman koiran kanssa. Kehitystä on kiva havaita ja oon tosi kiitollinen, että joka kerta olen saanut treenata itseäni huomattavan paljon viisaammassa seurassa. Ja oon saanut erinomaisen hyviä ohjeita. 

Ei sitä tiedä kuulkaa, miten tämä tästä lähtee kehittymään. Siivosin tänään keittiön pöytää ja paperipinon alta putkahti esiin pk-kisakirja. Hups. Onkohan olemassa sattumaa? 🤔😜

Ensi yö olisi aikaa miettiä, ilmoitanko silaa 24.11 rallykisaan. Oon uhonnut monta kertaa, miten sen aloluokan läpi pääsee kuka tahansa, joka on treenannut mitään koiransa kanssa. No, otan sanani takaisin. Ei se oo mikään läpihuutojuttu, todellakaan. Mutta jos ottaisin kolmen viikon treenit alle? Olisi se kivaa kokeilla, mitä siitä tulisi. Vaikkei oma laji olikaan. RtK1 olis kiva nimen edessä sekin? 🤔