Eihän tässä ole mitään järkeä

Tässä elämässä. Mulla on selvästi liikaa aikaa ajatella nyt sairaslomani aikana. Eilen mä ajattelin oikein urakalla. Tätä elämää. Että miten sä käytät elämäsi parhaat KYMMENET vuodet siihen, että herätyskello herättää sut aamulla kukonpierun aikaan, kiireellä aamupala, kiireellä jokainen lähtee johonkin, teet töitä koko päivän (sen ajan kun aurinko paistaa) äkkiä kotiin, ruokaa kaikille ja hups. Son ilta. Sitten, seitkytjotainveenä, valtio kiittää sua ja saat 1500€ kuussa kiitokseksi siitä, että annoit elämäsi parhaat vuodet. Ja samaan aikaan Maapallo voi huonommin kuin ikinä, kulutus lisääntyy, saateet lisääntyy, vaatimukset lisääntyy ja kauhealla kiireellä kulutetaan ja tuotetaan lisää. Että pysytään oravanpyörässä.

Niin mä kysyn vaan, että missä kohtaa tässä on se osuus, joka on järkevää? Mua joku tästä ajatuksesta kritisoi, että no miten muuten tän vois hoitaa? Mä heitän pallon sulle- mietipä sitä. Mulle tuli jo pari ideaa.

Ihan aikuisten oikeasti. Viimeisen kuudenkymmenen vuoden aikana on tapahtunut ihan kauhea muutos tässä elämässä. Eikä todellakaan pelkästään parempaan suuntaan. Nyt koen, että sekä meidän ikäpolvi että tulevat sukupolvet joutuvat pakotettuna miettimään näitä asioita. Mitä ihmettä voitaisiin ja pitäisi tehdä toisin? Millä tästä oravanpyörästä pääsisi pois? Mä luulen, että aika moni burnoutin läpikäynyt tunnistaa tän ajatuksen. Ja miettii näitä samoja juttuja. Joten kamaan, keksitääs tähän ratkaisu! Ny heti.

Tehokas maanantai

Aamulla heti kasilta kävin siellä sydänultrassa. Se oli, thänkkaad, poissulkemiskäynti, sillä kaikki oli hyvin. Normaalisti. Mun sykkeet on luontaisesti korkeat, mutta sei kuulemma haittaa mtn. On ominaispiirre. Mä muistan joskus nuorena, kun ajattelin, että jokaisella sydämellä on vakiomäärä lyöntejä olemassa ja jos sulla on nopea syke, ne kuluu nopeammin. Miten ahdistava ajatus. Ja jännä, että vaikka se on oman mielikuvituksen tuotetta ja ihan umpiskeidaa, se voi silti ahdistaa..

No, sit toinen keikka perään. Siltsulla oli elämänsä ensimmäinen hierontakäynti. Mä eilen katoin, kun sen keskiselkä teki sellasen nykäisyn ja Sila alkoi kirputtaa sitä. Joten oletus oli, että selkä jumittaa. Lantiota oon kanssa semisti jäykäksi diagnosoinut. Muu oli vähän mysteeri, sillä sanottakoon, että yksin Silan hierominen ei ole mikään suuri nautinto ja helppo nakki. Jos oli kaksinkaan.. Onneksi hieroja oli ammattilainen ja homma hoidettiin mun "pienellä avustuksella". Siitä kuva alempana. Sila käyttäytyi kuin lapsi, jonka on vaikea olla aloillaan. (johtuisko siitä, että a. son lapsi, b. sen oli vaikea olla aloillaan) No mutta. Maiprossa käytiin ja tyytyväisiä ollaan. Mulla oli kaksi vaihtoehtoa, joko Maipro tai coachimme Minna. Mut Minna ei ota päivisin, joten tänne suosituksien perusteella sit suuntasimme. Sila sai kehuja lihaskunnostaan. Selkä tuntui käteenkin siitä nykimiskohdasta lämpimältä ja siellä oli lihasjumi. Onneksi mitään mullistavaa ei löytynyt ja olemassa olevat jumit saatiin aukaistua. Iso huh. Tuohon vinttarikarttaan Marika piirsi kohdat, missä Silalla oli jäykkyyttä.

Sit tässä on näyte siitä, miten ratkiriemukas hetki meillä oli. Mä tiedän: mun OLIS PITÄNYT puuttua käsien puremiseen pentuna todella napakasti. Heti. Mutten hennonnut. Nyt tämä eläin kuvittelee, että son ok. Purra mua käsistä. Ja koska se on melko luupäinen, pieni "lainlukeminen" ei tehoa siihen yhtään. Enkä mä pysty ottamaan sitä niin rajusti, kuin nyt pitäisi, että asia menisi kerrasta kaaliin. Joten me tapellaan joka kerta vähän. Aina mä voitan ja aina tilanne etenee samalla lailla, mutta mun kädet, mun koira, mun valinta ja mun tyhmyys.

Ja tässä tämä elämäni valo puremassa "muka sallittua" eli naruaan. Ja kyllä. Senkin mä kielsin, kun alkoi poskihampaillaan sitä narskuttaa poikki.. On se. Ihanan rauhallinen koiranpentu. Nää kuvat muuten kertoo mun sairaan surkeasta puhelimen kamerasta kaiken. En saa tarkkoja kuvia ja oon todella pettynyt tähän kaikin puolin. Eli suosittele mulle puhelinta, jossa on HYVÄ kamera eikä se maksa paljon. Hyvää ja halpaa nääs ei ole, kerran vielä luulin niin. En luule enää. Tässä takkuaa myös kosketusnäyttö.. Mutta se tästä puhelimesta. Soittaa sillä kuitenkin toistaiseksi voi.

Näin. Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin tällä erää. Lähiaikana mä kerron teille CurlyHair metodista mun kohdalla. Son hyvin kuvaava tarina. Oinaksille :D

What a day

Meidän perheen miesväki lenkitti Silan aamulla. Tulivat kotiin ja menin eteiseen vastaan. Tony tuijottaa mua ja sanoo, että "tuo koira on AIVAN hullu!". Well. Mä tiedän. Mutta mitähän tällä kertaa.. No. Olivat käyneet lenkillä läheisen järven rannalla. Ja, bikoos kevät, on rannat sulaneet. Ja sieltä oli löytynyt simpukoita, tai lähinnä niiden kuoria. Miss umpihullu oli sitten syönyt sieltä simpukankuoren. Toki satavarmuutta asiasta ei ole, mutta todennäköisesti. En näe sitä rouskuttamassa kuorta rikki ja räkimässä palasia pitkin mäkeä. Mutta näen sen hopalehtimassa palaset kauhealla kiireellä alas kurkusta. Ja, bikoos olen neurottiisimpia koiranomistajia on the planet, sanoin Tonylle, että tankoparsakauppaan asap. Koska Tony koki asiasta osasyyllisyyttä, lähti hän mukisematta kauppaan. Lähin kauppa oli kiinni, seuraavaksi lähin auki. Googletus ja kavereiden kommentit paljastivat, että parsan pitää olla säilykeparsaa, ei tuoretta. Yritin soittaa perään, puhelin soi kotona. Eikun eteiseen vastalle parsamiestä ja oikein arvattu, kaupan viimeinen tuore nippu oli kaivettu esiin ja kuskattu meille. Pikainen neuvottelu ja Tony lähti takaisin kauppaan, meitsi lupasi sillä aikaa laittaa kaikkensa peliin ja loihtia sosekeittoa. Sitä ainoaa ruokaa, jonka luulen osaavani (paitsi viimeksi tein sen niin suureen määrään vettä, että Tony kysyi kyynisesti sitä lusikoidessaan, tuleeko siitä kauhea pissahätä heti). No. Tankoparsat saapuivat sosekeiton iloisesti poristessa ja minä HYVIN epäileväisenä kaivoin niitä purkista ja tarjoilin Silalle:

Sitten enää, semikauhunsekaisin tuntein, odoteltiin päivä. Koska Sila oli täysin normaali itsensä, menimme illalla agilitykurssille. Edessä alkeet, joten tiesin, että kauheaa hyppimistä ja revittämistä tuskin oli luvassa. Ja siksi uskalsimme kurssille lähteä. No, olin kätevänä emäntänä jättänyt eiliseltä reissulta nameja jääkaapiin valmiiksi ja ajattelin, että kyllä ne riittää. No, voin kertoa. Ei riittäneet. Ja Minna-opettaja sanoi heti alussa, että palkataan tänään nameilla, kun tehdään monta koiraa yhtä aikaa, niin ei tule vahinkoja.. ettei lelulla tänään. No minä koetin puolittaa niitä buffalonpalasia, mutta silti ne loppui kesken, koska tehtiin tarjoamisjuttuja ja siinä palkattiin paljon. Niin mä sitten puolisalaa otin patukan ja ajattelin muutaman toiston palkata sillä, koska Sila palkkautuu erinomaisen hienosti myös lelulla. No kuulkaa. Koira, joka on syönyt aamuruuan, purkillisen tankoparsaa ja pussillisen buffalonameja on aika täysi. Ja kun sellainen ilmapallo sitten tempoo patukkaa, voitte kuvitella, mitä tapahtuu. Jep. Se oksensi. Onneksi tunnollisella koiranomistajalla on aina mukana kakkapussi ja niin mä kätevänä nappasin ne pureskelemattomat namit talteen ja, TADAA, sain siitä eteenpäin taas palkata ihanan lämpöisillä ja limaisilla Buffaloilla. Joita ei oltu lainkaan pureskelemalla pilattu. Melko kätevää, ettenkö sanoisi.

Ja sitten palaan tohon alkuun. Umpihulluun. Mä otin toissapäivänä pienen videon Silasta, kun tultiin lähimetsästä kotipihaan. Mä lähetin sen meidän rotuyhdistykselle, että jos haluavat päivittää esittelyvideota tästä hienosta ja rauhallisesta koirarodusta, niin tätä saa vapaasti käyttää. Rotua näen usein kuvattavan mm. seuraavalla lauseella: "Reaktioiltaan nopea, mutta ei äkkipikainen. Melko rauhallinen, tarkkaavainen, helposti käsiteltävä ja mukautuvainen. " 

Niin ja sitten se materiaali. Vassokuu. Mukautuvaisuus ja rauhallisuus siinä ainakin näkyy kivasti. 

Huomenna onkin sit jännä päivä edessä. Se mun sydänultra, jonka oon saanut hienosti itselleni uskoteltua, että ihan vaan poissulkemista varten. Ja sit Siltsu käy hieronnassa elämänsä ensimmäistä kertaa. On varmaan helppo ja kiva hierottava, ukoisin. Ehehee. Tiedän, että jumeja on, lantion seudulla ja keskellä selkää. Olen yrittänyt sitä itekseni muutaman kerran hieroa, mutta.. No, sanottakoon, että se rauhallisuus ja mukautuvaisuus näkyy siinäkin. Onneksi on ammattilaisia sitä varten olemassa :)

Terapiassa

Mulla oli tänään aamulla neljän tunnin terapia. Maksoin siitä 8€ plus bensarahaa. Vietin laatuaikaa Silan kanssa. Terapian siitä tekee se, että sinä aikana, kun teen ja touhaan Silan kanssa, en pysty enkä kykene keskittymään muuhun. Lisäksi meidän tekeminen saa mulle aina iloisen ja hyvän mielen. Meillä on aina aikalailla hauskaa. Nytkin, jos Silaa kattoo tossa meidän videossa, niin näkee, miten hauskaa silläKIN on koko suorituksen ajan. Se nauraa. Koiranaurua. Toki mun pilkunviilaajapuoleni näkee jokaikisen virheen ja sen, miten epätäsmällinen jne Sila on. Mutta oon valinnut sen reitin. En halua vaatia siltä vielä täydellisyyttä. Uskon, että se tulee ajan kanssa, mutta toki voin olla väärässä. Ehkä mun elämäntilanteeseen sopii nyt tää lempeämpi ote.. En tiijä. Tuntuu siltä. 

Sit tää mun kisavietti..  kuvaavaa, että lähtiessäni tänään näihin EPÄVIRALLISIIN rallytokokisoihin Kauhavalle sanoin lapsille, että "tärkeintä ei sitten ole reilu peli, vaan voitto" . Lapset nauroi, minä virnistin. Voi, kun tietäisivät.. ;)  No. Vitsivitsi. Osittain ainakin. Harmittaa hemmetisti, että pisteitä lähti noin paljon, mutta ymmärrän, että tää on pelin henki. Tai ainakin osittain ymmärrän. Niinku vähän.  Mä sanoin jälkeenpäin, että tuo on ihan meidän näköinen suoritus. Siltsulla on hauskaa, osa liikkeistä on tosi sinnepäin, mutta osa menee mallikkaasti. Mutta sitten mua korpesi IHAN sikana meidän pisteet.. että kymmenen pistettä meni oikeasti siitä, että me kurvattiin liian loivasti yhden kyltin edestä.. en kestä. Siinä tulee mun kisaviettini pintaan. No, jotain kuitenkin. Tehtiin nopein tai tokaksinopein aika, en oo nyt siitä satavarma. Mutta hitaaksi meitä ei ainakaan voi syyttää ;D Coachimme Minna sanoi, että "ohjaajalla on taipumusta joskus värittää yli viivojen". Kyllä. Mä oon suuren pensselin nainen. ;)

Huomenna sit alkaa agiliito. Laji, mitä vannoin ettemme koskaan aloita. Mulla sieltä lajista liian monta muistoa, liian paljon menestystä, liian paljon oletuksia ja Silasta tuli ihan liian maksi. Mutta me nyt mennään "vaan kokeilemaan". Hehe. 

Tässä vielä tän päivän rata ja kisakaiffa/terapeutti. Itse suorituksen lataamisessa onkelmaa, mutta sen näkee facesta, ken tahtoo. Kokeilen kuitenkin vielä, koska perinteisesti oon huono antamaan periksi :P

Avautuminen

Mulla on ollut aikomus. Vakaa sellainen. Kirjoittaa säännöllisesti. Mutta. Mulla on syy, miksi niin ei ole tapahtunut. Elämä.

Tää elämä on välillä outoa. Kummallisia asioita tapahtuu ja välillä susta tuntuu, että sä seuraat näytelmää sivusta, vaikka elämä kertoo susta. Pääosassa olet sä itse. Ja silti susta tuntuu, että joku muu vie ja sä ite vikiset. Viime marraskuussa mä olin yrittäjä. Mutta hyvin väsynyt sellainen. Mä välillä kelaan vuosia taaksepäin ja kauheeta on, etten mä muista niistä asioita. Ne on menneet sumussa. Kaikki yrittäjävuosien kesälomat on menneet niin, että meitsi kaatuu loman ekana päivänä ja nousee viimeisenä. Ja loma oli ja meni, tuijotellessa kattoa ja keräillessä itseäni.

Yrittäjyys on hieno asia. Kun sen osaa tehdä oikein. Mei osattu. Tehtiin liikaa. Toisaalta oon sitä mieltä, että meistä ei olisi muuhun ollutkaan. Ei meistä kumpikaan, musta ja Laurasta, osaa tehdä asioita "vaan vähän". Se on kaikki tai ei ollenkaan. Mutta me opetellaan. Ja joskus opettelu pitää tehdä kantapään kautta. No. Elämä otti ohjat ja käsikirjoittaja vei. Joulukuun alussa sekä minä että yhtiökumppanini kaaduimme pitkälle sairaslomalle, joka päättyy työsuhteen päättymiseen toukokuun lopussa. Järkyttävää. Eikä tämän pitänyt mennä näin. Toisaalta olen kiitollinen mun keholleni. Se on viisas. Itse en olisi osannut ottaa aikaa itselleni tähän hetkeen. Levätä tarpeeksi. Niinpä kehoni järjesti keuhkokuumeen ja siitä toipuminen on ollut niin hidasta, ettei tätä voi normaali ihminen ymmärtää.. pienikin kävely saa, edelleen, mut kakomaan ja yökkimään, sykkeet kaakkoon ja hikoamaan ihan järkyttävän kovasti. Näiden kahden syyn vuoksi mun sydän ultrataan maanantaina, mutta uskon ja toivon, että se on ok. Ehkä tämä vain on näin hidasta.

Multa on kysytty, ihan liian monta kertaa, että mitä mä aion nyt seuraavaksi ryhtyä tekemään. Tämä kysymys saa mut ihan takajaloilleni. Koska MÄ EN TIEDÄ. Yhtään. Mä olen irtisanoutunut toukokuun loppuun ja siitä eteenpäin mun elämä on iso kysymysmerkki. Menenkö kouluun, menenkö töihin, jäänkö kotiin.. kaikki yhtä vahvoja ehdokkaita. Ja parasta, mun ei tarvitsekaan tietää tänään eikä huomenna. Ei ens viikolla, ens kuussa.. oon asettanut takarajan itselleni. Ensi vuoden syksynä, 2020, mun olis syytä olla jossain. Mieluusti jo aikaisemminkin, mutta silloin viimeistään. Joten, jos haluat mut kihisemään, kysy multa mun suunnitelmia TAI kerro mulle, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa :D Njoo. Hullun hommaa on hypätä tässä iässä ja elämäntilanteessa tyhjän päälle, mutta joskus on hienoa yllättää itsensäkin ja tehdä jotain, mikä saa jopa omat kulmakarvat kohoamaan. Tiedä sitten, mihin tää polku johtaa. Mutta jonnekin se mua vie. Tiedän sen.

Viimeiset kuukaudet on olleet aika synkkiä. Oon itkenyt enemmän, kuin monena aikana yhteensä. Sellaista aikuisen ihmisen lohdutonta itkua. Räkä poskella. Sydän pirstaleina. Mä en meinaa toipua siitä, että mun ratkaisua ei ymmärretä. Itse koen, ettei mulla ollut vaihtoehtoa. Mä en olisi selvinnyt jatkosta hengissä. Ja on se vähän niinkin, että kun on itse ollut oman työnsä herra kauan, perustanut oman firman, on hirveän vaikea enää taipua kenenkään omaksi. Talutettavaksi. Opetella uusia tapoja tehdä työtä, jonka olet itse kehittänyt. Ei se ole helppoa. Oikeasti. Mutta olin valmis sen opettelemaan ja tekemään. Koska rakastin työpaikkaani ja työkavereitani. Meidän perheitä ja lapsia. Ja sitä tunnetta, että mä osaan mun työn, saan siitä ja annan siitä jollekin. Siitä luopuminen on ollut mun tähänastisen elämäni vaikein päätös ja asia.

Viime kuukausina olen ollut kiitollinen muutamasta asiasta. Mun perheestäni. Normaali elämä on jatkunut meillä, vaikka äiti/puoliso on ollut "vähän poissa pelistä". Oon saanut tukea, mitä en ajatellut saavani. Mun äidistäni. Siitä on kuoriutunut ihan uusia puolia, on ollut isosti tukena. Ystävistä. Teistä on paljastunut ne, jotka on olleet olemassa, vaikkei mua ole ollut olemassa. Ja sit Sila. Tuo musta hirviöpentu, jonka ajoitusta mietiskeltiin aikanaan. Että onkohan meillä sille aikaa ja onkohan se liian vaativa tähän hetkeen. Niin jos joillakin asioilla on selkeä tarkoitus, niin tällä. Sila on pitänyt mut hengissä. Se on vienyt mua pentukurssilta tokoon, tokosta rallyyn, rallystä tottikseen ja kaikkeen muuhun mahdolliseen. Se on tuonut mun elämään uusia ihmisiä, joista osasta on tullut mulle tärkeitä. Se on purrut mua silloin, kun mikään ei naurattanut. Ja saanut mut nauramaan. Se jahtaa rusakoita ja saa mut pysymään lenkillä valppaana. Ja se löntystää mun tahtia, kun yritän sitä kävelyttää ja yökin välillä yskänpuuskan takia puskassa. Se saa mut tuntemaan, kun ajattelin, etten enää tunne mitään. Se kulkee mun perässä päivisin, kun ollaan kaksin kotona. Se kertoo mulle, että mä olen tärkeä. Joka päivä. Ja sen silmissä palaa rakkaus. Ihan niin, kuin munkin silmissä. Me ollaan me.

ps. jos luet näitä tekstejä taaksepäin, tulee siellä viittaus blogin nimeen. Joka ei ole enää se, mihin tekstissä viitataan. Mutta en poista sitä, siinä on asioita, jotka pätevät yhtä <3

Mutta Aurinko voi olla musta. Sila on mun aurinkoni. Ja son umpimusta. Ja joskus aurinkoa ei näe tai näet vaan mustaa. Ja tiiäks. Jos katot liian kauan aurinkoa, näet vaan mustaa. Joten sun can be Black you know :)

Niin ja yksi oleellinen lisäys. Tän blogin tarkoitus. Se on mun päiväkirja. Rakastan kirjoittamista. Se auttaa mua, mutta en ole pätkääkään päiväkirjaihminen. Tää on mun päiväkirja, jota pääsen kelaamaan ees ja taas. Mä uskon, että mun nousun on pakko alkaa nyt. Pienin askelin ylöspäin. Niin uskon myös, että näiden tekstien kautta mä näen sen mun nousun. Ja voimaannun siitä lisää. Ja samalla saan pidettyä treenipäiväkirjaa. Melko tehokasta ajankäyttöä? :)