Liika sopivaa

Niin. Liikaa, sopivaa- missä määrin sopiva muuttuu liiaksi? Tätä mä olen miettinyt. 

Sila on mun sudenkuoppani. Se rakastaa tekemistä. Kaikkea. Me kokeiltiin tällä viikolla maanantaina MeJää. Sekin sujui. Joskin ensimmäistä kertaa ikinäkoskaan mä näin Silan vähän varovaisena: se nuuski jälkeä erittäin huolellisesti ja välillä pysähtyi kuuntelemaan, missä se verinen hirviö on :D Mutta teki hienosti töitä loppuun saakka ja kantoi sorkkaa pienen hetsaamisen jälkeen polleana autolle. Opettajamme sanoi, että pitää olla tosi tyytyväinen ja että on kaikki edellytykset vaikka mihin! Miettikääs nyt! Taas uus laji, joka sujuu ja josta vois ottaa ohjelmistoon treenit. 

Keskiviikkona, eli eilen, korkattiin rauniotreenit. Ja Sila NIIN nauttii siitä puuhasta! Se on siellä niin elementissään. Ketterä, iloinen, itsenäinen.. Se etsii hyvällä intensiteetillä ihmisiä ja häntä heiluu koko ajan. Otettiin ensimmäiselle kierrokselle (kaksi piiloa) haukut: helpot piilot. Meni hyvin. Haukku tuli ja kivaa oli. Kakkoskierrokselle tehtiin yksi uusi elementti: alaspäin oleva piilo ja sinne haukku oli liian vaikea. Maalimiehen piti nousta seisomaan. Taas sain oppia: malttia! Onneksi viimeinen piilo oli Silalle yksi lemppari: pressun takana kulmakäytävä ja siellä maalimies. Jostain syystä se on Silan mielestä hauska paikka ja se käy usein sen tarkistamassa "huvikseen". Tosin usein siellä on jollekin piilo, joten ehkä se ei ihan huvia ole: haju siellä on, joten kannattaa se tarkistaa. 

Lopuksi kävin Silan kanssa katsomassa, mitä kettisesteitä oli paikalla ja muistaako se vielä, miten ne tehdään. Siellä oli tikapuusilta ja heiluva tynnyri-silta. Sinne se yritti karata molemmille, häntä heiluen ja NIIN tyytyväisenä itseensä. Jos oot mun facebookkikaveri, niin näet videot näistä. Eiks olekin tyytäväisen näköinen koira? :D 

Ja SE on se ongelma tässä. Se koiran tyytyväisyys, halu ja himo tehdä. Jos Sila näkee mun menevän kodinhoitohuoneeseen ja ottavan koirien vesipullon kaapista, sen häntä alkaa heilua. Se on merkki siitä, että me lähdetään johonkin, tekemään jotakin. Jos ja kun meillä on taukopäiviä, se sietää ne kyllä. Mutta pari, kolme taukopäivää on jo paljon. Ja tänään Sila sai aamulenkiksi abaut 5km maastopyöräilyä. Teitä ja metsää. Ja silti se kävi aamupäivällä kaluamassa mun käsiä ja kertomassa, että jotain voitaisiin tehdä.. Niin mä jossain kohtaa, kun se ei kalunnut käsiä ja oli "ihmisiksi", nappasin tyhjän talouspaperirullan ja neljä namia: istu, ota, irti ja JEE! Neljä onnistunutta toistoa. Eikä muuta. Illalla pienet tottistreenit ja päivä pulkkaan sillä. 

Mutta silti mä mietin. Että jos treenaa kolmena- neljänä päivänä viikossa jotain, onko se liikaa? Jos treeni kestää 10m-40min / päivä yhteensä. Sila on usein, ei aina, treenien jälkeen väsynyt. Onko se hyvä? Onko se tavoite? Sen sietokyky on selvästi kasvanut. Se ei ole enää yhtä väsynyt, kuin oli nuorempana. Se ei vaikuta stressaantuneelta koiralta. Se nukkuu nytkin mun vieressä uppokumossa. Sen hermot on edelleen oikein jees. Sen naama nauraa JOKA IKINEN kerta, kun meinaan tehdä mitä vain sen kanssa. Mutta kaivanko mä meille kuoppaa? 

Jos sen pentusuunnitelma toteutuu, meillä on tämä vuosi aikaa ja sitten tulee pitkä tauko. Mutta onhan vuosi pitkä aika hinkata, jos hinkkaamaan lähtee. Onko se, että mä teen paljon kaikkea eriä hyvä, vai huono? Mä olen ajatellut, että se on hyvä, että tekeminen on monipuolista: koira ei "puudu", koska kaikkeen voi puutua. Kivaankin. Mutta pitäisikö keskittyä yhteen, kahteen ja olla looginen? 

Tsekki on palveluskoira. Työkoira. Työkoirat on töissä viitenä päivänä viikossa? Joka päivä? Miksi mä sitten tätä kelaan? Emmä tiedä. Ehkä, koska pelkään, että mun into ja ilo sokeuttaa mun silmät. Sanoin jo, sanon uudelleen, että Sila on AINA innoissaan lähdössä. Se juoksee autolle häntä heiluen ja silmät palaen. 

Miksi mä sit mietin tätä? 

Hitokseen hyvä kysymys. 

Valinnan aika lähestyy

Onhan se hienoa omistaa koira, josta on kaikkeen. Me ollaan rallytokoiltu, agilitattu (miten tää sana taipuu 👀🤭), raunioiltu, tehty hakua, jälkeä.. Just name it. Ja kaikkeen siitä olisi. Kun vaan musta olisi.

Agilityn valitsi Sila. Se ei olisi ollut, menneisyyden painolastin vuoksi, mun valinta. Mutta hauskaa meillä on siellä ollut. Ja on varmaan vielä tulevaisuudessakin.

Rally ei ehkä jää valikoimaan. Sitä tehdään silloin ja tällöin, kyllä mä sen RTK1 haluan Silan nimen eteen saada. Mutta en yhtään tiedä koska. 1/3 vaatimuksista hankittu, joten hiljaa hyvä tulee. Taidetaan hioa ensin tuo tottispuoli kuntoon, niin ei mennä sössimään sitä.

Rauniot. Ne on aina talven tauolla ja kausi on vielä kokonaan edessäpäin. Mutta se on laji, mistä molemmat tykätään paljon. Minä siksi, että siellä mun on vaikea sössiä, koska koira hoitaa homman. Ja Sila siksi, että se saa tehdä itsenäisesti hommia, etsiä ukkoja, syödä herkkuja ja se tykkää liikkua ja kiipeillä. Lisäksi meillä on siellä mielettömän hyvä porukka koossa. Seuralla on todellakin väliä. Mutta ne tavoitteet. Tottahan mä haluaisin kisata sielläkin. Se tarkoittaisi vain sitä, että me tarvittaisiin sinne opettaja, joka kertoo miten edetä. Ja priorisointia. Ja paljon treeniä. Ja..

Jälki. Ennakkoajatus oli, ettei tehdä sitä lainkaan. Koska mä en halunnut. Tylsää, yksinäistä, kyyt jne. Löysin monta hyvää syytä. Nyt, kun kevät oli jotenkin pitkässä liemessä ja kaikki treenit tauolla, mä ajattelin kokeilla sitäkin. Sporttirakin jäsensivuilla oli todella hyvä luento aiheesta ja sen innoittamana homma alkoi. Ja kappas. Sila on siinä melko pätevä pikkukoira 🤩 Joten emmä nyt sitten enää sanoisi sillekään ei. Ja olishan se JK1 aika siistiä saada sinne nimen eteen..

Haku. Siinä on kauheasti kaikkea, mitä haluan harrastukselta. Siinä on haastetta, ehkä jopa liikaa. Siinä on vauhtia, monta osa-aluetta jne. Sila tykkää siitä ihan hirveästi - vetää aina metsään ihan into piukassa. Mutta mä en tiedä saadaanko me pakettia kasaan, koska se laji on niin älyttömän vaikea 🙈 Sila ei tuu ikinä juoksemaan tyhjiä pistoja, "koska mä pyydän". Se menee sinne, mistä haistaa ukon. Mutta toisaalta, niitähän siellä etsitään.

Että mä en osannut vastata, kun multa perjantaina kysyttiin, mikä on meidän päälaji. Kaikki ja ei mitään. 🙈 Tällä hetkellä päälaji on tottis, sillä BH on pakko tehdä, oli laji sitten jatkossa mikä tahansa. Joten se. Ja siihen saakka meillä ikään kuin on peliaikaa valita se tuleva laji. Jos olisi pakko veikata, sanoisin haku. Mutta jos saisin analysoida ja pohtia, voisin sanoa muuta.

Voinko lukita kaikki? Voinko kilauttaa kavereille? Vai otetaanko fifty-sixty ja annetaan koneen arpoa? 😜

Paljon kaikkea

on tullut viime viikkoina treenattua. Ollaan tehty jälkeä, ollaan tehty tottista ja eilen alkoi haku. Vaikeinta tässä on se nuoralla tanssimisen fiilis: että pysyt ihmisistä 2m päässä. Mietit, voitko treenata muiden kanssa, muistaako kaikki turvavälin, onko tämä eettisesti ja moraalisesti oikein ja onko vaakakupissa vaan oma etu kuitenkin, kaiken pohjalla.. Hirveästi pitää pohtia kaikkea. Ja silti tekee jollakin mittapuulla väärin kuitenkin.

Silti, kaiken tämän keskellä, olen sitä mieltä, että maailma tarvitsi Koronan. Pysähdyksen. Arvoihin katsomisen. Tarkennuksen siihen, mikä on tärkeää ja mihin uskoo. Mä mietin, onkohan melkein jokaisella jo tuttu, joka on sairastanut koronan? Meidän tuttavapiiristä löytyy jo useampikin. Ja kuulemani perusteella en ole vielä valmis oikeisiin lähikontakteihin. Koetetaan jaksaa, jokainen <3

Hirveästi treeneistä ei ole avattavaa. Sen verran raotan kantta, että kerron menneeni perse edellä puuhun. Mikä nyt sinänsä ei ole mikään kauhea yllätys kenellekään. Edes mulle itselleni. Oon tottiksessa lipsunut perusasennosta ja palkannut pelkästä aktiivisuudesta. Saaden taas itseni näyttämään Silan silmissä mitättömämmältä, kuin on suotavaa. Näin ollen pieni perseily (anteeksi kielenkäyttöni, en vaan keksi tälle korvaavaa sanaa) on jälleen mukana kuvioissa ja nyt saan, ihan kuin puutarhuri konsanaan, aloittaa sen (=rikkaruohojen) kitkemisen. Ne on sitkeitä, kasvaa aina uudelleen, mutta lopulta ne saa nujerrettua. Tähän haluan uskoa. Kiitos vaan taas coachille silmistä ja aivoista tänään <3

Jäljellä oon tehnyt saman. Rakentanut hurjaa keppirakkautta, saanut koiran, joka ne nostaa, muttei halua mun kanssa niillä juhlia ja oon ajatellut, että miten mä nostaisin niiden arvoa edelleen kuuntelematta sitä, mitä koira toivoo; töitä ja ilman isoja katkoksia. Tässä nyt sitten totean, että jäljestä pitäisi tehdä vaikeampi ja keppien arvo pitää korkeana, muttei pysähdyksen pakottavana juttuna. Samalla pitäisi vaikeuttaa ajallisesti jälkeä niin, että siitä tulee haastavampi. Yhden tällaisen vaikeamman kävin Tonyn kanssa tekemässä muutama viikko takaperin ja se päättyi siihen, että sekä maasto että jälki oli vaikeammat kuin koskaan ja Sila hukkasi ensimmäisen kepin jälkeen jäljen. No, kaiken kuulemani perusteella se oli silti hyvä treeni ja Sila lienee sen tyyppinen koira, että tarvitsee myös näitä hetkiä, missä se kadottaa jäljen ja treeni päättyy siihen. Mä en moittinut sitä, mutten myöskään antanut sen mennä etsimään jälkeä takaisinpäin ENKÄ antanut Tonyn tehdä helpompaa jälkeä lohdutukseksi. Mä luulen, että me Silan kanssa saatiin molemmat vähän nenillemme, ansaitusti.

Haku sen sijaan meni eilen mainiosti. Siitä onkin ollut pitkä tauko ja tuntui tosi kivalta päästä taas näihin kuvioihin mukaan! Silalle tehtiin viisi piiloa, joista ensimmäinen tehtiin näkölähtönä ja sinne otettiin haukku. Sila aloitti hakun ilman erillistä pyyntöä ja nopeasti. Oon TODELLA onnellinen! Neljä muuta piiloa tehtiin tosi haastavassa maastossa, erittäin kovassa tuulessa. Silalle tehtiin äänimerkki: kaksi taputusta maalimieheltä piilosta. Ukot olivat syvällä: molemmin puolin aika lähellä 50m takarajaa. Sila löysi kaikki neljä ukkoa: nämä tehtiin suoralla palkalla- treenattiin etsimistä, ei ilmaisua. Treenin jälkeen pohdittiin porukalla, miten tästä kannattaisi edetä. Ottaa haukkua mukaan joka kerta tms ja luulen, että olen taas kartalla siitä, miten tästä vaikeuttaa. Yhtä asiaa kuitenkin pitää aina treenata kerrallaan: ei voi vaikeuttaa montaa asiaa.

Tässä välissä on myös taidettu tulla ns. kaapista Silan sulhasen suhteen? Mä oon NIIN onnellinen! Tsekkiuroksen etsiminen on vaikeaa. Siis todella vaikeaa. Ensinnäkin ne omat kriteerit: ne on korkeat. Ja sitten siihen päälle tuo populaation määrä.. Ja se, että niitä ei joka maassa tutkita. Ja se, että sukutaulussa on kaikilla epileptikoita, joita et halua tuplata etkä päästää liian lähelle. Voin kertoa, ei ole helppoa. Ja sitten, kun löydät jonkun, joka vaikuttaa hyvältä ja alat tonkia lisää.. jännittää, mitä sieltä tulee vastaan ja toteat, että ei mitään, minkä suhteen et voisi tehdä kompromissia: VOI TÄTÄ RIEMUA! :D <3 Zeven on ruotsalainen koira, asuu lähellä Tanskan rajaa, eli mikään naapurin koira ei tämäkään ole :D Mutta matkustelu avartaa, kunhan joskus taas saa ja voi matkustaa..

Miinuksia on. Molemmat ovat isoja. Rotumääritelmän mukaan yli ihannekoon. Molempien takana, neljännessä polvessa ensimmäisen kerran, on epileptikkoja (mutta niin on kaikilla, jos joku muuta väittää, valehtelee tai ei tiedä). Molempien suvussa on allergiaa/yliherkkyyttä. Molempien luonne on vahva. Niin vahva, että rajoittaa potentiaalisia pennun ostajia. Molemmilla on erittäin kova saalisvietti. Kaikki pakenevat eläimet laukaisevat sen; linnut, jänikset.. You just name it.

Plussia on myös. Molemmat ovat terverakenteisia. Molempien luusto on terve. Molemmat ovat sopivia harrastuskoiria lajiin kuin lajiin. Molemmat ovat saaneet näyttelyistä sertiä: ovat hienoja koiria. Molemmilla on kaikki hampaat. Molemmat ovat vietikkäitä: niitä on helppo palkata leikillä, saaliilla jne. Molemmilla on taistelutahtoa: ne selviävät töistä itsenäisesti, eivätkä anna periksi. Ja molempien luonne on aivan älyttömän hieno <3 Sekä minä että Zevenin omistaja sanoimme toisillemme, että meillä on käsissämme jotain ainutlaatuista ja hienoa. Zeven on saanut luonnetestistä todella hienot pisteet ja arvostelut ja Sila toivottavasti läpäisee oman testinsä loppukesästä. Mä odotan näitä pentuja jo kovasti ja toivon, että ne pääsevät oikeanlaisiin koteihin <3

Muuten tässä mennään hetki kerrallaan. Mä olen muuttanut ruokavaliotani tammikuusta lähtien aika isosti ja huomaan muutoksia, jotka motivoi mua kovasti. Painoa on pudonnut paljon, jaksan paremmin, nukun vähemmän, mieliala on piristynyt. Se motivoi, jos joku! Kuitenkaan en usko ehdottomuuteen missään asiassa ja siksi mä teen pieniä hyvän mielen syrjähyppyjä viikottain. Koska mä voin ja koska mä haluan. Kunhan otan seuraamukset vastaan: keho muuttuu ruokavalion myötä niin, että palaute on aika jäätävää toisinaan.. Mutta elämä on.

Emmä tiedä muuta. Kaikkea hyvää kaikille! Pidetään itsestämme ja toisistamme huolta ja tehdään asioita, mistä tulee hyvä mieli - se mun peruste kaikelle treenaamiselle on. Saan siitä iloa ja kun olen iloinen ja onnellinen, olen parempi ihminen sekä itselleni että muille. Hugs! Just sulle!!