Karanteeniharrastuksia

Rehellisesti sanoen, en olisi uskonut muutama kk sitten, millaisessa maailmassa tätä hetkeä elämme. Lapset käyvät koulua kotona, kaikki treenit (ml omat koiratreenini) on seuroissa ja yhdistyksissä peruttu koronan takia. Ihmismassoja pitää välttää ja turhia tapaamisia olla sopimatta. Turha- ei välttämätön. Mikä on välttämätön, missä menee itsekkyyden ja oikean välinen raja? Jos koen itse olevani turvassa, pitääkö silti välttää sosiaalista elämää muiden vuoksi? Kuinka täydellisesti?

Näitä kysymyksiä tässä palloteltu viime aikoina itse kunkin päässä. Oma linjaukseni on, että lapset saavat leikkiä muutaman kaverin kanssa kerrallaan ja aina ulkona. Kiitos säiden haltijalle: aurinko on ollut esillä ja karmeat räntä- ja vesisateet pysyneet poissa. Helppoa ei tällä hetkellä ole elämä varmasti yhdessäkään taloudessa, mutta ehkä elämää ei ole helpoksi tehtykään?

Mä olen viimeisen viikon aikana ollut ylen onnellinen siitä, että mulla on täällä koira, jonka kanssa voi harrastaa niin monipuolisesti. Tottis ja agility on jäissä, se tietysti harmitti aluksi, mutta sittenhän mä hokasin, että metsät alkaa olla sulat; haku- ja jälkikausi voi alkaa. Lisäksi olen niin onnekas, että meidän lähellä asuu kaksi yhtä innokasta aloittelevaa (kuten mekin) palveluskoiraharrastajaa ja niin me ollaan Sallamarian ja auspai Revon sekä Elisan ja espves Torstin kanssa käyty nyt metsässä treenaamassa.

Mutta jos etenen lineaarisesti, aloitan viime viikosta, jolloin tämän kaiken oikeastaan älysin. Sporttirakin arkistossa on edelleen kuunneltavissa viime syksynä julkaistu luento metsäjälkikoiran kouluttamisesta. Siinä opetus rakennetaan oikeastaan juuri niin, miten itse ajattelen. Toki en ollut osannut ajatella asiaa noin yksityiskohtaisesti ja hienosti, mutta siitä näkökulmasta, mihin uskon. Mä olin vuosi sitten keväällä Silan kanssa Kantoluodon koulutuksessa ja sieltä jäi mieleeni, kun Jari sanoi jollekin ohjaajalle jälkikoulutuksesta: miten siinä yleensä sössitään niin, että kepeistä ei tule koiralle tarpeeksi kiinnostavia: jälki itsessään on liki kaikille koirille motivoiva ja mukava- kepeistä tulee "välttämätön paha" ja ne pysäyttävät kivan tekemisen. Siksi koiralle pitäisi olla keppien THE juttu, mitä on mahdollista jäljen avulla löytää. Mä muistelin menneisyydessä Narri-tervuani, jonka kanssa tein jälkeä jonkun verran. Makkaralla ja päässä oli vielä iso makkarakori. Keppejä se ei meinannut nostaa.. jännä juttu. :D Vaikka niin huolella jälkirakkautta tehtiinkin. Ja thäts it. Ei keppi- vaan jälkirakkautta. Ja siis kyllä silloinkin kepeistä sai extrapalkkaa ja niillä leikittiin. Mutta jäljestä tehtiin samalla tärkeämpi: se painoi vaa´assa enemmän.

Nyt sitten lähdettiin rakentamaan koko hommaa eri kautta. Kepit olisi se juttu. Me ollaan tehty keppirakkautta ihan liian vähän. Suomeksi: ei ollenkaan. Kuitenkin mä ajattelin, että mennään testaamaaan.. Niin me lähdettiin Sallamarian kanssa loppuviikosta metsään. Alettiin rakentamaan rakkautta siellä. Leikittiin omilla kepeillä, koira nosti niitä käteen, juhlittiin jne. Sitten kokeiltiin, mitä tapahtuu ihan tuoreella jäljellä. Ja hyvin siellä kävi. Keppejä nousi enemmän ja vähemmän. Mentiin tekemään sama homma seuraavana päivänä ja silloin Sila nosti ensimmäisellä pätkällä 2/3 keppiä ja toisella 3/3 keppiä. Sen mielestä jälki on ihan mielettömän hauskaa; tekee tosi innokkaana jälkeä ja aina, kun saa kepistä vainun, alkaa häntä heilua ja se tutkii, missä keppi on. Nostaa sen iloisena ja bileet pystyyn.

Oon tosi tyytyväinen tähän ja ymmärrän kyllä, että tämä vasta alkua ja työtä on isosti tehtävä. Jälkeä pitää vanhentaa, muiden hajuisia keppejä laittaa maastoon jne. Mutta silti. Oon älyttömän iloinen <3. Jälkeä tehtiin siis to ja pe. Lauantaina lepoiltiin ja su oli vuorossa Kickbike retki. Ystäväni Pia oli tullut Vaasasta ja tarkoituksena oli tehdä ensin lenkki huskyjen kanssa (kaksi kummankin pyörän eteen) ja sitten yhden koiran kanssa toinen retki: mulle Sila ja Pialle junioriuros Voodoo. No eikun tuumasta toimeen. Ja siis niin siistiä! Sää oli mahtava, koirat innoissaan ja muakaan ei alun metrien jälkeen enää jännittänyt. Nautin. Kuitenkin elämä aina välillä yllättää ja niin nytkin. Mun toiselle vetokoiralle tuli kakkahätä: löin jarrut pohjaan, etten aja päälle ja siinä se. Etujarru puri kiinni, lensin sarvien yli ja mursin käteni. Reippaana kuitenkin ajoin Pian kanssa koirat autolle takaisin: oltiin tasan puolessa välissä lenkkiä tuolloin. Soitin Tonyn paikalle Silan ja Pian kanssa kakkoskierrokselle ja kävelin päivystykseen: oltiin ihan vieressä parkissa. Ei siitä sen enempää. Sila oli kuulemma ollut kovasti tohkeissaan ja olishan se ihan sairaan siistiä, jos nyt olisi noussut valo ylös sen suhteen, että tämän pelin kanssa juostaan edessä <3 Josko kohta uskaltaisi kokeilla ilman veturia? Tony lupasi joku ilta mennä kokeilemaan: meitsi kun nyt hetkeen ei kickaile..

Mutta sitten eiliseen. Oltiin sovittu Elisan ja Sallamarian kanssa jälkitreenit, mutta koska mulla yksi käsi vaan käytössä, vaihdoin Silan osuudeksi ilmaisutreenin. Torsti teki elämänsä ensimmäiset jäljet ja vitsi se meni hyvin! Nosti toisella pätkällä jo useamman kepin <3 Meillä taitaa olla kohta Simunan oma seura pystyssä :D Ihan mahtavaa <3 Revo teki myös jälkeä ja jos jollain koiralla on intoa hommiin, niin tällä kyllä on. Kukaan, joka sitä seuraa, ei voi olla ymmärtämättä, miten siisti harrastus voi olla jäljestys.

Meille ei nyt siis tehty jälkeä, mutta puin (no Sallamaria ja Elisa pukivat) Silalle liivin päälle ja vaihdettiin uusi hakupanta kaulaan: sellainen leveä ja kirkas, missä roikkuu lyhyt minigrip-hihna kiinni koko ajan: saan kätevästi hallintaan siitä. Tallustettiin metsään ja kun aloin kaivaa purkkeja repusta ja naiset saivat ne käsiinsä, aloitti Sila jo haukun purkeille.. Se ihan selvästi tiesi, mitä tehdään. Hullua.

Meidän ilmaisut meni aivan sairaan hyvin. Muutaman kerran Sila oli koettanut raapia purkkia, mutta muuten se aloitti joka ikinen kerta (kaksi neljän piilon ilmaisua tehtiin) haukun ilman käskyä ja haukkui jokaiselle piilolle useamman haukun sinnikkäästi. Videoista (facessa) näkee, miten sen häntä heiluu ja Silalla on selvästi todella hauskaa. Ja jos Silalla on hauskaa, on mullakin useinmiten hauskaa. Niin se menee.

Mä oon taas niin kiitollinen tästä kaikesta. Silasta; se nyt vaan on niin mun terapeuttini, henkireikäni ja soulmateni. Seurasta: Sallamaria ja Elisa, ei teidänlaisia kasva joka puussa <3

Thänks maailma, että oot antanut meidän löytää toisemme ja mahdollistat tämän kaiken. Toivottavasti metsätreenejä ei kielletä. Jos joskus joku on ollut henkireikänä, niin nyt tämä todella sitä on..

Koiran virka

Mä oon viime aikoina miettinyt koiran virkaa. Mikä se kenellekin on.

Joku haluaa näyttelykoiran. Sellaisen, joka on ulkomuodollisesti kaikkea sitä, mitä omistaja toivoo. Ja mielellään vielä monta tuomariakin ajattelisi niin. Luonne ja terveys olisi kivaa bonusta. Mutta kunhan olisi kaunis. Sen kanssa kierretään Suomea ja valloitetaan maailma. Siitä pidetään hyvää huolta. Koska se on arvokas. 

Joku haluaa täydellistä jalostuskoiraa. Sellaista, jota olisi ilo viedä näyttelyyn, mutta joka saa pikkuvirheitä anteeksi. Kun olisi hyvää sukua ja paperilla mieluusti lähellä täydellistä. Luonne olisi syytä olla hyvä, mutta siitä voidaan tinkiä. Koska unelma pentueesta elää. Siitäkin täytyy pitää hyvää huolta. Koska hyvinvoiva jalostuskoira saa hyvinvoivia pentuja. 

Joku haluaa täydellisen agilitykoiran. Ruma saa olla. Ja pikkuvirheet saa tietenkin anteeksi. Kunhan menee kovaa ja haluaa tehdä agilityä. Luonne olisi kiva olla kohdillaan, mutta työmoottorin alle saa joskus hukutettua huonoja hermoja. Sitä hierotaan, sitä huolletaan. Sen ravinnosta huolehditaan. Koska sen kanssa on tavoitteita.  

Joku taas etsii muuta harrastuskoiraa. Listan kanssa soitellaan kasvattajia läpi ja luetellaan, millainen pennun pitäisi olla. Voi olla, että luu jää käteen monta kertaa, mutta vielä löytyy se, jolle on tärkeää saada pentu tavoitteelliseen kotiin. Listan kanssa soittaville. Pentuun satsataan, sen kanssa käydään kursseja. Koska tulevaisuus on heidän. 

Sitten on kotikoiraa etsivät. Ne, joille ei millään ole mitään väliä, kunhan koira olisi koira. Sellainen, jota voi lenkittää, mutta ei ole pakko urheilla. Joka olisi kotona vastassa, kun tulee töistä. Ja ettei lapsienkaan tarvitsisi tulla koulusta tyhjään kotiin. Kunhan koira olisi kiltti. Ja helppo. Ja söpökin se voisi olla. Mutta ei mitään vaatimuksia kasvattajalle sen kummemmin. Jos löytyy läheltä, plussaa. 

Virkakoirat. Tärkeitä, niin arvokkaita. Pelastavat henkiä, parantavat maailmaa. Tuovat turvallisuutta. Kriteerit ovat kovat ja saappaat suuret. Ja silti löytyy koiria, jotka ne täyttävät.

Metsästyskoirat. Niitä, joita kannetaan pentuna ulos pihaan ja katsotaan, kenen napanuora venyy eniten. Niitä, joiden tehtävä on teroittaa kuulonsa ja terästää nenänsä, jotta omistaja saa ampua riistan. Jos nenä ei toimi, jalat ei kanna tai pää ei kestä, loppuu ymmärrys monen pyssyn päästä. Sielulle ei ole käyttöä, nenälle vain. Mutta poikkeus vahvistaa säännön. Välillä ahavoittunut käsi hapuilee tuttua korvaa ja rapsuttaa sitä. Välillä kippuran hännän vetää suoraksi pienen ihmisen käsi ja kikattaa perään, kun se rullautuu takaisin. Jossain on taloja, missä rankan metsästysreissun jälkeen huokaistaan syvään takkatulen ääressä kahteen ääneen. Toisella kädessä snapsilasi, toisella edessä mehevä luu. Mutta yhdessä. Pitkän päivän päätteeksi. 

Kaikki ovat oikeassa. Kaikille löytyy sopiva. Ja se on hyvä niin. Parasta, jos kauppaan kuuluu vielä rakkautta. Melkein täydellistä. 

Mutta mä toivon, että vielä on myös niitä, jotka etsivät sielua. Ystävää. Kumppania. Niitä, joiden sydämeen koskee hyvällä tavalla, kun katsovat koiran kanssa toisiaan pienissä hetkissä silmiin. Niitä, joille juttu on siinä, kun koira tulee täyttämään pesukonetta kanssasi ja joiden koira lämmittää usein varpaita. Niitä, joille yhteiset retket ja yhteinen aika on se juttu. Niitä, ketkä tietävät, että koira kävelisi läpi tulen, jos omistaja menisi edellä tai olisi sitä vailla. Niitä, joiden sydän pysähtyy heikkojen jäiden edessä ja he miettivät, miten soittavat palokunnan paikalle ja kertovat vedestä löytyvästä koirasta ja omistajasta. Ja menevät empimättä jäiden sekaan koiransa perään, jos tilanne sitä vaatisi. Niitä, jotka uskovat sielunkumppanuuteen. Niitä, joille koira on kaikkea vain olemalla siinä hetkessä, ihmistään varten. Niitä, keiden käsi tavoittelee tuttuja korvia, karvatupsua tai kuonoa, ohimennen. Vain tunteakseen sen toisen siinä. Niitä, jotka itkevät surujaan tuttuun turkkiin ja joiden iloon yhtyy usein heiluva häntä. Niitä, jotka jakavat elämänsä koiransa kanssa. 

Agilitykoira, näyttelykoira, metsästyskoira, harrastuskoira, kotikoira, jalostuskoira, virkakoira. Kaikki voivat olla onnellisia virassaan. Mutta uskon, että täydellinen onni koiralle tulee vasta, kun sielu solmii liiton sielun kanssa. Se on koiran virka.