Upside down

on taas menty, enemmän ja vähemmän. Saatiin tiistaina vihdoin "vanha Sila" takaisin.. eli ei enää
maksettu hintaa niitä perseilyistä, vaan saatiin paikkamakuutkin taas toimimaan entiseen malliin. Mä kuitenkin huomaan, että paikallaolemiset on meille TOSI työläitä. Esim. eilen agilityssä ei millään meinannut malttaa jäädä lähtöön. Ja tiedän, pitäisi tehdä töitä, töitä ja töitä. Ja kyllä, me tehdään. Lupaan. Mulle itselleni.

Tottiksesta oikeastaan haluan sanoa vaan yleisesti sen, että mä niin tykkään siitä lajista! En olisi I K I N Ä uskonut. Ikinä. Koskaan. Vaan niin on käynyt. Mä en ota mitään credittiä siitä iselleni, vaan kiitän kyllä Jessicaa täysin. Ilman Silan hienoa tulkintaa ja ymmärrystä siitä, mitä ja miten, hakattaisiin me edelleen päätä seinään ja minä kävelisin nakki kädessä maanitellen sitä pysymään mukana.. Mulla on vahva taipumus taantua käveleväksi namiautomaatiksi ja siinä on ihanaa, että joku sanoo mulle mitä ja miten.

Haussa meidän haukku takkuaa. Rauniolla se meni toissakeskiviikkona oikein mallikkaasti, metsässä perjantaina taas työn takana. Eli sitä oikeaa virettä pitäisi saada siirrettyä metsään. Molemmissa tehtiin nyt niin, että maalimiehet lähtivät piiloon Silan saavuttua jo paikalle; himo päästä matkaan oli suuri. Siksikin mä petyin siihen, että haukku vaati duunia. Höh. Aina kovasti tekemistä, mikä toisaalta on lajien suola. Ettei se ole liian helppoa ja yksinkertaista. Koska sittenhän se olisi liian helppoa.. Ukoille irtoamiset meni hyvin. Lisäksi mulle väännettiin rautalangasta sitä omaa liikkumista, ymmärrän taas paremmin.

Muuten on kaikki kääntynytkin taas ylösalaisin.. Silan sulhanen meni lennosta uusiksi *huutoitkuemoji*. Maailmasta putkahti taas uusi epilepsia-dg ja riskit kasvoivat liian isoiksi minun ja uroksen omistajan silmissä. Vastuullista, moraalista ja ihan syvältä *taas se sama emoji*. Sila aloitti nyt maanantaina juoksun, monta viikkoa etuajassa, ja seuraava juoksu on "the". Ja jos sen väli menee nyt tällä nykyisellä aikataululla, on se abauttiarallaa lokakuussa. Eli tosi pian. Ja nyt, kun homma piti ikään kuin aloittaa alusta, on koronan takia rajat kiinni ihmisiltä jne, voin kertoa, että hetken aikaa harmitti todella isosti ja paljon. Onneksi mulla on tapana olla vaipumatta epätoivoon ja niin mä hetken vellonnan jälkeen keräsin voimani ja aloin muistella, mistä me aikanaan lähdettiin liikkeelle.  Nyt sitten pitää pitää peukkuja pystyssä. Ja hengittää. Se pitää aina muistaa. Hengitä Miira. Rauhassa. Sä selviät, kaikki on ihan hyvin <3

Mietinnät sikseen

Ja bäk tu normaali. Vaikken mä mietintää ole kokonaan lopettanut. Mietin edelleen tuota "sopivaa" käsitettä. Mutta muiden kanssa keskusteluani olen tullut siihen tulokseen, että näen kyllä, jos meille on liikaa treeniä. Toki on olemassa mahdollisuus, että olen itse niin syvällä asiassa, että en sitä näe. Ja toinen mahdollisuus, että Sila kaatuisi suorilta jaloilta ennen, kuin "ei haluaisi treenata". Mutta jotenkin mä luotan myös siihen, että mä olen aina ollut aika herkkä ja tarkka siitä, miten paljon treenaan ja uskon, että osaan lukea Silaa. Toivon olevani oikeassa.

Me pidettiin kuitenkin viiden päivän totaalinen tauko kaikesta treenaamisesta. Lenkkeiltiin ja käytiin koko perheen voimin parissa kansallispuistossa, saman päivän aikana. Lapsetkin jaksoi kävellä melkein 8km, Silasta nyt puhumattakaan. Sen kanssa ei vaan ollut millään tavalla rentoa kävellä; nyt on se aika ja varsinkin kansallispuistoissa, että koira pitää olla kiinni. Mentiin Katikankanjoniin ja siellä on melko jytäkkää nousua ja laskua: Sila oli narussa ja se on, paimenkoiramaisesti, kovin huolissaan aina siitä, tuleeko jonon viimeinen ja kaikki muut varmasti ja.. Tony otti yhden ylämäen kohdalla Silan ja totesi, että ehkä hänen on viisainta sitä viedä ja EHKÄ ensi kerralla emme ota Silaa mukaan.. Noh, onneksi aika kultaa muistot ja onneksi tehtiin tuo kanjonin reitti ensiksi ja seuraava reitti oli ihanaa pitkospuureittiä: heti sujui huomattavan paljon iisimmin :) Mun ja Silan suhde on lienee solmittu jossain "svääreissä", sillä meitä yhdistää hulluuden, elämästä nauttimisen, häröilyn ja treenaamisen ilon lisäksi jäätävän kova suorakkaus. Mä voimaannun suolla, nautin niistä maisemista ja siitä tuoksusta. Ja Siltsu. Se syttyy siellä aivan uusiin ulottuvuuksiin ja juoksee häntä mutkalla kaikki lutakot ja niitähän siellä riittää.. :D Me molemmat lovetetaan suota. Ainut iso miinus, että mä kuuklettelin tässä päivänä eräänä kyitä ja suota ja mun illuusio siitä, että se on turvallinen paikka, romuttui. Kyyt elävät suolla. KYYNEL. Mietin, onkohan se niin, että ne elää soiden laitamilla, mutta ei kai ne siellä oikein märillä soilla voi elää: nehän kohmettuu siitä kylmästä suovedestä? Eikö ne tarvi kuivaa ja lämmintä kivikkoa? Sanokaa joku niin ;P

Mutta kattokaas nyt tätä maisemaa, voiko olla ihanampaa?

Suoretkien jälkeen meillä oli vielä pari päivää taukoilua, mutta keskiviikkona suunnattiin toisiin raunitreeneihin. Ja mä se en opi. Mulle on valjennut, että haukkua treenataan nyt HELPOTTAMALLA koiralle niitä piiloja. No. Meitä oli paikalla vain kolme ihmistä, joten kahden piilon taktiikalla mentiin. Ykköskierrokselle mä otin järjen kaveriksi ja tehtiin helpohkot piilot, jolloin haukku olisi helpompi saada mukaan. Ne meni ookoosti, muistelen, että toiselle teki itse haukut ja toiselle oli pitänyt pyytää, mutta sinnekin saatiin. Kun taas kakkoskierros.. Mä keksin, että alaspäinhaukku on meille hankala, joten "sitä varmaan pitäisi treenata". No just joo. Sila teki älyttömän hienoa työtä, etsi molemmat ukot, mutta ei haukkunut alaspäin. Yllätys. Ja mitä opin? No sen, että HELPOTA niitä piiloja ja treenaa sellaisia, mitä se osaa; saa varmuutta. Yritä saada onnistumisia ja niistä sitä flowta. Nosta rimaa VASTA KUN helpot sujuu pomminvarmasti. Näiden viisauksien jälkeen Silalle tehtiin yksi peräänjuoksu ja haukutus ja se meni ihan älyttömän hyvin. Siis niin, että maalimies hetsasi Silaa purkilla ja lähti juoksemaan kiven taakse piiloon. Sila perään ja kivellä haukut. Toimi. Niitä siis lisää. Toistaiseksi vaikka ihan joka kerta.

Tämä kuva jotenkin puhuttelee mua. Silan ilme on niin iloinen; silmät tuikkii ja häntä on tötteröllä. Se on todella onnellinen aina raunioilla. Suorastaan tohkeissaan <3

Keskiviikkona siis raunioiltiin, torstaina tottisteltiin. Meillä oli Jessican kanssa treenit ja ne kyllä meni ihan älyttömän hienosti! Joskus tuntuu, että valo nousee tunneliin, kun ei treenaa ollenkaan sitä "vaikeaa asiaa" ja meillä kapulan pito on tällainen. Se edistyy meillä, vaikkei ole sitä treenattu. Paikkamakuu on onneksi myös edistynyt, samaten seuruu. Kaikkein, KAIKKEIN, iloisin mä olen kuitenkin siitä, miten Silan asenne ja aktiivisuus on lisääntynyt. Se, mistä mä olen haaveillut. Toiset saa sen "ilmaiseksi tai ainakin halvemmalla", meille se on vaatinut ihmisen, joka osaa sanoa, mitä tehdä. Uutena asiana tehtiin hyppyä. Annettiin Silan oivaltaa itse asiaa ja sehän oivalsi :D Emmä tiedä. Tottiksesta on tullut tosi mukava laji treenata. Se seura vaan tekee kauheasti. Etenkin se, että on joku sanomassa, mitä ja kuinka. Mä tykkään kyllä tehdä, kun vaan tiedän mitä. Etenkin Silan kanssa on korostunut se, etten "uskalla" tehdä, etten tee väärin. Ihan, kuin se olisi joku maailmanloppu.

Tässä Sporttirakin ottama kuva meistä: on tuo Silan aktiivisuus ja perusasento muuttunut paljon, kun ajattelee, että mun vasemmassa kädessä ei ole mitään namia houkuttimena jne. Nämä kuvaukset oli kyllä yksi episodi sinänsä, mutta kerron niistä kohta. Tää kuva vaan sopii tähän. Tottikseen.

Pe oli lepoa, mutta la aamuna suunnattiin Lapualle hakutreeneihin. Haettiin mun hyvä ystävä Essi kyytiin: Essillä on tulevaisuudessa rodun vaihto ja hän on suuntaamassa pk-kentille- pääsee tässä etukäteen tutustumaan eri lajeihin, mikä toivottavasti auttaa isossa pohdinnassa. Meille tehtiin neljä piiloa; koska me sitä haukkua treenataan edelleen, niin mä halusin Silalle kaksi ukkoa "lähemmäs" ja kaksi ukkoa perälle: täyteen syvyyteen. Kaukana olevat ukot antoivat äänimerkin (=taputus) ja nämä lähiukot Sila etsi ilman ääniapuja. Ja tässä taas pohdintaa; onko parempi, että ukot on aina perällä: Silalle vahvistuisi olo siitä, että sinne pitää aina juosta, VAI onko hyvä, että nämä ilman ääniapuja olevat ukot ovat lähellä- helppo löytää? Ma en taas tieda ja tämä taas aiheuttaa mulle pienen ahdistuksen, kun en haluaisi tehdä väärin. Joten kansa, help me. Kummin? Kolmas vaihtoehtohan olisi laittaa ukot perälle, mutta lähettää Sila keskilinjan sisäpuolelta. Joskin mietin, miten se eroaa siitä, että ukot on lähempänä? Ensimmäinen ukko oli Silalle umpparissa ekaa kertaa metsässä koskaan. Etuseinä jätettiin Silalle auki. Ihmeteltiin keskilinjalla, kun se ei mene piilon lähelle, eikä tietenkään kuulu myöskään haukkua. Treenikaveri ehdotti, josko se pelkää piiloa ja mä jopa harkitsin, että olisiko mahdollista. Vaikea oli uskoa. Lähdin kuitenkin kohti piiloa ja sillä sekunnilla alkoi kuulua haukku: maalimies oli kurkannut piilosta ja nähnyt, että Sila oli kietoutunut pk-liiviinsä: se oli auennut ja kiertynyt Silan jalkoihin niin, ettei se päässyt liikkumaan mihinkään.. Oli käynyt nappaamassa liivin veks ja homma alkoi toimia. Nyt pitäisi sitten keksiä joku patentti tuohon liiviin, ettei enää pääse aukeamaan tuolla lailla.

Iloisena ja innolla Sila tätäkin hommaa tekee. Ja JOS tänään pitäisi tehdä valinta meidän lajista, mä valitsisin tämän. Haun. Jälkeä voidaan harrastella silloin tällöin, kumpaakin versiota siis (mejä ja pk), raunioilla käydään viikottain koko kausi, jos vaan joka kerta päästään. Agilityä voitaisiin treenailla talvikaudella, kun metsälajit on poissa kuvioista. Ja tottis kuuluu automaattisesti pk-lajeihin, eli sitä pitää tehdä anyway. Mutta tuo haku. Siinä on tarpeeksi (=paljon) haastetta, nautin sen sosiaalisuudesta kuitenkin (vs jälki) ja siinä on sitä jotain. Emmä tiedä mitä. Onneksi mun ei tarvi tänään päättää mitään.

Lauantaina, hakutreenien jälkeen, me lähdettiin myöhemmin vielä illalla Sporttirakin mainoskuvauksiin. Heidi ja Harri ottivat Sporttirakin käyttöön kuvia, joista kiitokseksi osallistujat saivat myös omaan käyttöönsä kuvia. Ja nämä mä sössin. Mä en tajunnut ottaa mukaan OIKEITA nameja, vaan otin eteisen hattuhyllyltä meidän "arkinameja", joita pidän lenkillä mukana. Siis ihan jotain kaupan "herkkuja". No, Sila kyllä tykkää niistä, mutta sei todellakaan himoitse niitä. Se oli ennättänyt jo lepäämään aamun hakutreenien jälkeen (Sila ei muuten ole kauhean väsynyt hakutreenien jälkeen: siinä kuitenkin juoksua tulee vain joitakin satoja metrejä ja suoritus on lyhyt, nytkin Sila oli ensimmäisenä vuorossa ja ehti levätä jo pari tuntia siellä treenipaikalla autossa). No, mulle selvisi hyvin nopeasti kuvauspaikalla, omaa vuoroa odotellessa, että mulla on mukana puolivallaton ja hyvin kuriton tsekinpaimenkoira. Mä siinä mietin, että thänkkaad ollaan viimeisenä vuorossa ja ajattelin, että "nämä muut" ehtii jo lähteä paikalta ja vain Heidi ja Harri näkevät totuuden.. No, ihan niin se ei mennyt, mutta suurin osa oli kuitenkin jo poistunut paikalta. 

Ensimmäinen kuvaus piti olla "paikkamakuussa" niin, että jätän Silan ja kävelen (en ollut kyllä ikinä jättänyt sitä niin kauas, selitykseni olkoon tämä totuus) kuvaajan vieren. No, arvannette. Sila ei jäänyt. Se nousi, hiippaili, nousi, hiippaili ja nousi, ryömi ja hiippaili. Aivan tolkuttoman monta kertaa ja kun menin sitä palauttamaan lähtöruutuun, se pomppi ja poukkoili aivan pilke silmissä ja sen näköisenä, kuin koiranpentu voisi asian tehdä. Ja mä selitän Harrille, että "kun mä sitä vielä pennuksi kutsunkin" ja ajattelen, että älä vaan kysy sen ikää, etten joudu kertomaan sen täyttävän ensi kuussa kaksi vee.. Onneksi Harri suhtautui asiaan huumorilla ja pilkkeellä silmissään. 

Heidin pisteellä ei mennyt yhtään sen paremmin, mutta niin vain nämä kaksi saivat loihdittua Silasta upeita kuvia. Ehdotin myös, että otetaan parit ilmaisukuvat ja nää on musta aivan kauhean hienoja <3 

Kiitos upeat kuvaajat! Näistä kuvista olen ylen onnellinen <3 Eikä se näissä näytä niin kurittomalta kakaralta? Ehkä :D Turkki vaan läks kokonaan ennen kuvia, mutta on niitä bikinimalleja ennenkin kuvattu, ihan ihmispuolellakin ;) 

Sunnuntaina oli äitienpäivä ja se pyhitettiin kyllä ihan oleiluun. Shena kävi kylässä, syötiin paljon ja hyvin ja iltapäivä relattiin vaan. Illalla kuitenkin esitin pienen toiveen VIELÄ yhdestä äitienpäivälahjasta ja niin Tony lähti jänöksi mulle ja Silalle kickbiken eteen, vesisateeseen. Kierrettiin noin 4km lenkki ja meni kyllä sairaan hienosti! Mä jopa mietin, että ehkä uskallan käydä seuraavan kerran kokeilemassa ilman jänistä edessä. Nytkään Tony ei enää mene siellä edessä, vaan Sila juoksee Tonyn pyörän vieressä. Mutta tämä on kyllä fyysisesti raskas laji. Vaikka me pidettiin pari pientä taukoa ja käveltiin välillä. Ja, tietenkin, mä myös potkuttelin paluumatkan. Sila oli IHAN kuitti koko loppuillan. Nukkui sohvalla meidän kaikkien keskellä ja jalat ihan nytkyi unien tahdissa. Joten tässä pitää pitää maltti ja järki: tuo 4km on ihan maksimi tällä hetkellä ja tällä kunnolla. Meille molemmille... ;)

Tänään jatkuu tottistelut, keskiviikkona rauniot. Muuten melko leppoisaa viikkoa vietellään. Lapsilla alkaa torstaina koulu ja se tekee omat muuvinsa seuraavaan viikkon myös. Eikä välttämättä huonoja muuveja :D

Muoks. Terveisiä Assholen emännältä. Mun veikkaus osui oikeaan, mutta potenssiin neljäsataa. Eli Sila perseili PALJON enemmän, kuin pelkäsin ja vain ja ainoastaan siksi, että sai niskaotteen kuvauksissa. Se ei enää halunnut pysyä paikkamakuussa lainkaan, omi lelunsa, irrotus takkusi ja Sila puri mun käsiä huomattavasti enemmän, kuin piiiiiitkään aikaan. Thänkkaad meillä oli Jessican treenit 🙏❣️ En ollut yksin. Ja thänkkaad näissä treeneissä oli onnellinen loppu. Ja kapulatreeni meni hyvin. Samoin jäävät. Että löydettiin taas se hopeareunus. Mutta silti 🙈 Mä sain taas opetuksen. Ja oikein hyvän sellaisen. Älä KOSKAAN anna tilanteen viedä. Vaan pysy aina sen (ml Silan) herrana.