Missä Hulda ja ukot luuraa

Tänään oli taas yksi niitä "lempipäiviä" = raunioharkat. Hulda on jo useamman viikon halunnut lähteä mukaan ja tänään oli päivä, että se saatiin järjestymään. Niin lähdettiin Lapualle kolmen naisin voimin - minä, Hulda ja Sila.

Oltiin ensimmäisellä paikan päällä ja päätin kokeilla muutaman kettistelineen aikamme kuluksi. Kuinka ollakaan, oli paikalle ilmestynyt uutukainen teline - sellainen keinuva lauta. Mulla ei ole mitään käryä siitä, miten este tulisi suorittaa - pysähdyksiä tms, mutta ajattelin, että tehdään se muutaman kerran. Sila oli, tyylilleen uskollisena, menossa suin ja päin. Se ei, tietenkään, voinut tietää, että alusta heijaa, joten päätin palkata sen ensin vain siitä, että seisoo etujalat heijauslaudalla. Homma selvä. Seuraavalla kerralla paineli jo koko laudan. Palkkasin lelulla ja se oli nyt tänään bueno homma! Hulda otti kahdesta seuraavasta kerrasta videon. Musta tuntui, että tehtiin se ihan maltilla, mutta video puhuu toista kieltä 🙈

Täytyy varmaan tutkia niitä sääntöjä ennen seuraavaa kaahailua 🙈 Mulla villi veikkaus, että tohon kuuluu joku pysäytys tms.

Sit päästiin hommiin. Coco aloitti kierroksen, seuraavana Sila ja tsekkiduon perään tuli rotikkatrio. Viisi koiraa siis paikalla.

Koskaan aikaisemmin ei ole Sila oman perheen väkeä etsinyt ja se kieltämättä toi oman twistin etsintään. Kaksi kierrosta tehtiin Silan kanssa ja molemmilla kerroilla Sila haki Huldan ensin. En usko, että oli sattumaa.

Sen työskentely ja nenän käyttö on parantunut kerta kerralta. Tosi itsenäisesti ja varmasti tekee töitä. Korkeintaan vilkaisee välillä mua. Mutta. Mä mietin, pitäiskö mun olla siellä jotenkin "ohjaajamaisempi" ja huolehtia siitä, että edetään loogisissa osissa rataa 🤔 Nyt mä päästän Silan etsimään ja luotan sen nenään ja harpon perässä. Eikä mennä aina loogisesti, vaan välillä palataan taaksepäin paikkoihin, joiden ohi menty. Sila menee niin varmalla fiiliksellä ja hakee hajuja hyvin. Mä en tierä 😭

Tänään palkkasin kaikkien ukkojen löydyttyä sen vielä lelulla, kun vein Silaa autolle. Se oli kiva juttu- Silaa ei ikinä huvita tulla tuolta pois. Nyt oli jotenkin selkeä viesti sillekin. Että kiitos, hyvin vedetty ja nyt autoon.

Sit toi haukku. Suvi sai Silan haukkumaan lopuksi parkkipaikalla, neljäkin eri kertaa. Mutta kun Juha meni istumaan kaivon renkaalle vähän matkan päähän, ei puhettakaan. Haisteli vaan, mistä saisi vainua piilossaolijoista.. Mulle paha rasti tää, että pitää olla malttia ja treenata jotakin asiaa perusteellisesti ja rauhassa. Ei meinaa kyetä.

Kiitos Suville ja Timolle mun uudesta kypärästä- son bueno ja hieno ja hyvä! Ja kuvissa mun innokas pikku-ukkoni, joka teki muutaman ihan itsenäisen piilon, jopa vieraalle koiralle 😍

Hästäg mutsi on ylpee

Kiva fiilis: porukka ja laji on molemmat just hyvät. Ei se muuta tarvikaan ❣️

Miss Bikinin puuhapäivät

Oi juoksuaika ja sen ihanuus. Sila on vuotanut nyt 2,5-viikkoa. Aika kauan, sanoisin. Meillä alkoi eilen Lagun riveissä, takaisin juurille meiningillä, agilitytreenit ja mä laitoin ryhmän omaan faceryhmään viestiä, että silloin 29. päivä varmaan juoksu jo loppumassa. No, ei ole. Housut jalassa kuulkaa mentiin ja aika haipakkaa mentiinkin. Mutta ensin sunnuntaihin. Pihtiputaalle.

Alkuperäinen idea oli tehdä Pihtiputaan keikasta sellainen ”äiti-tytär-Sila”-reissu, sillä äiti asuu lähellä Pihtipudasta ja on syntyjään sieltä. Aina ei kuitenkaan suunnitelmat toteudu ja reissusta oli tulossa mun ja Silan ”kaksin aina kaunihimpi”-henkinen keikka. Äiti kuitenkin esitti toiveen, että ajettaisiin heidän kautta synttärikaffeille (äidin sp) ja niin tehtiin. Päivä oli, tottakai, se kesän kuumin päivä... yli 30 astetta varjolämpötilana… Paarmojen mielestä muhun kannattaa satsata ja istuin Silan kanssa puuliiterin vieressä, hirveässä helteessä, pannulappu kädessä ja valmiina tappamaan jokaisen, joka mua maistaa. Ei hirveästi naurattanut… Siinä aikamme höpöteltiin ja odoteltiin lisää vieraita: äidin miehen lapsi oli perheineen tulossa kotimaastaan Italiasta heille kylään. Mukana oli perheen pojat (8v ja 4v), joista Sila tietenkin ilahtui- tämä rodun lapsirakkaus on kyllä jotensakin liikuttavaa. Synttärikahvien jälkeen mä päätin jättää paarmalandian taakseni ja suunnata Silan kanssa ”hotelliin/motelliin”, josta olin meille huoneen varannut. Sijainti oli täydellinen: näyttely järjestettiin kyseisen hotellin/huoltoaseman takapihalla. Mulla oli PIENI epäilys siitä, millainen huone meitä odotti. Onneksi oli: en tippunut korkealta. Kyseessä oli huoltoaseman pihassa, erillinen MUSTA, kaksikerroksinen rakennus. Meidän huone, tottakai, sijaitsi ilta-auringon puolella ja aurinko oli porottanut sinne hyvin monta tuntia. Huoneessa ei, tietenkään, ollut viilennystä EIKÄ edes tuulentinta. Kävin huoltoaseman ”respasta” sellaista kyselemässä, mutta sellaista ei luonnollisestikaan ollut. (huomasithan lukea nämä ironisella äänensävyllä?) Yö oli juuri niin hirveä, kuin voit kuvitella. Thänkkaad olen hyvä nukkumaan ja sain nukuttua muutamia tunteja, hikitunnelmasta huolimatta. Jos tuo on sellainen ”seksisuhdemotelli”, niin vannon, että kukaan ei harrastanut sinä yönä mitään. Olisi kuollut nestevajaukseen suorituksen aikana. Myös pikaisen.


Aamulla heräsin ennen kellonsoittoa ja SE on ihme. Paitsi jos huone on sauna. Aamupalan jälkeen pesin Silan byysakarvat, vaihdoin vaatteet, pakkaus ja kamat autoon. Auton sain ajettua suhteellisen lähelle kehiä ja vielä varjoon. Bueno. Otin kuitenkin Silan häkin autosta ja ajattelin laittaa yksiön pystyyn kehän vierelle. Siinä yksi porukka pystytti juuri isoa telttaa ja kysyin, voinko parkkeerata heidän teltan taakse: varjoon. Sain luvan ja kehotuksen siirtää sitten häkkiä aina auringon mukaan niin, että pysyttäisin koko päivä varjossa <3 Teltan vieressä oli toinen teltta jo pystyssä- kiinni toisissaan, ja oletin heidän olevan samaa seuruetta… Selvisi, ettei ollut :P Menin Silan kanssa kuitenkin autolle vielä hetkeksi, sillä siellä oli varjo ja Silalla on autossa hyvä häkki. Enkä mä kehdannut siinä kuunnella tän seurueen jutteluja. Mun viereisen pakun taakse jää nainen kahden collien kanssa puhumaan puhelimeen: ”joku on jumalauta parkkeerannut häkkinsä meidän teltan viereen ja mä en viitsinyt käskeä sen painua helevettiin” puhisi tämä ihana lady sinne puhelimeen. ”kyllä mä nyt ymmärrän toki, että se siinä on tällä helteellä ja kun ei täällä ole varjoja! ” hän jatkoi. Meitsi tutki puhelinta hyvin ”keskittyneenä” ja ajattelin, että terve. Sama nainen kiroaa seuraavaksi, että täällä on salettiin paikalla jollakin juoksunarttu, koska hänen koirat on niin kiihkeinä… Päätin, että en vie Silaa häkkiin, ollaan ja pysytään autolla, jos se säilyy varjossa...

No, säilyi se ja odoteltiin siellä, että kehän arvostelut alkoi. Meitä ennen oli muutama rotu alla ja laskeskelin kohdan, missä Sila pitäisi ottaa ”supsutukseen”. Märkää pyyhettä pidin sen lantion päällä: siellä oli karvat pahasti kikkuralla neljän pesun (hehe) jälkeen.. Kun sitten otin Silaa autosta, tuli mun juttuihin nainen, joka oli rodusta kiinnostunut. Hetken herpaantuminen ja Sila sukaisee itsensä irti ja juoksee kymmenen metrin päähän tervehtimään toista tsekkiä.. Hieman nolotti.. Ihanasti hallussa oma koira. Pyytelin anteeksi ja kannoin Silan takaisin autolle. Kerroin rodusta ja toivottavasti painotin tarpeeksi sitä, että kyseessä on pk-koira: Sila ei pärjäisi päivääkään pelkkänä lemmikkinä. Se todella vaatii tekemistä. Paitsi nyt, juoksuaikana, on ihmeellisen rauhallinen. Siinä koetin saada olemattomia kaula- ja housukarvoja edes vähän ylöspäin ja suuntasin sitten kohti kehää. Hinasin meidän häkin ihan rehdisti kauemmas ja seurailtiin sieltä kehän menoa. Juttelin siinä tovin toisen tsekkijunnunartun omistajan kanssa ja hän ystävällisesti antoi mulle hakaneulan: päivittelin, että saan juosta numero kädessä, kun unohdin nipsun kotiin. Onneksi on ystävällisiä ihmisiä olemassa, vieläpä ”kilpakumppaneissa”. Tsekkejä oli ilmoitettu neljä, kaikki narttuja. Kolme junnua ja yksi nuori. Sila oli aakkosissa ensimmäisenä, mikä oli mun pelastus... Sila ei nimittäin esiintynyt YHTÄÄN. Ei edes vähän. Se haisteli maata ja oli ihan kauhea. Ei seissyt (mikä on aina ollut sen bravuuri) eikä tehnyt mitään muutakaan. Sen mieli oli ihan muualla... kaksi muutakaan junnuladyä ei ollut tänään ihan parhaimmassa esiintymismoodissaan ja mun suureksi ihmeekseni (oikeasti) Sila voitti junnuluokan ja sai SA:n. Tuomari ei maininnut karvasta mitään :D Nuorten luokan narttu voitti kuitenkin PN-kilpailun ja sai sertin. Sila sai ensimmäisen varasertinsä ollen PN2. Oon tosi tyytyväinen, meille oikein hyvä sijoitus tässä moodissa ja kelissä: kuuma oli edelleen.

Päästiin kotimatkalle ihmisten ajalla. Pieni mutka tuli toki matkaan, sillä mä eksyn aina. Ihan aina. Nyt mä ajoin Seinäjoen-liittymän ohi. Mä väitän kaikille edelleen ja yhä, että sellaista liittymää ei siellä ollut, mutta mua ei uskota. Joka tapauksessa löysin itseni Ylistarosta ja ajoin parikymmentä kilometriä ehkä turhaan. No, samapa tuo, tuli nähtyä uusia maisemia. En ollut koskaan ajanut tätä tietä. Mm paikkakunta Raamattu oli mulle ihan vieras. Tiesiksä, että meidän lähellä pääsee Raamattuun? Mietin siinä, että onkohan Raamatussa testamentit, evankeliumit tms katujen niminä? Olis melkein tehnyt mieli ajaa katsomaan. Kerro, jos tiedät!

Kotona mä toteutin mun yhden fantasiani ja vetelin Silan uudella pohjavillan irrottajalla (Andis-merkkinen) ja härregyyd, kun siitä lähti karvaa. Myös sitä päällykarvaa, jota jäi kylläkin jo ihan silittämällä käsiin… Mä harjasin kaiken, mitä jaksoin ja raaskin ja sitten pesin Silan, kyllä, taas. Pesuhuoneen lattialle irtosi myös jäätävä määrä villaa… Seuraavana päivänä vetelin Andiksella vielä ”ihan vaan katsoakseni irtoaako lisää”. No, saldo oli sellainen määrä karvaa, että enää en voi kokeilla. Muuten jää jäljelle pelkkä nahka. 

Mutta kaljuna pääsee kuulkaa kovaa agilityä! Se selvisi maanantai- iltana, kun meillä alkoi ”paluu juurilla”-agility. Mä olen aikanani ollut perustamassa LAGU:a (Lakeuden agilityurheulijat ry) ja nyt mä palasin sinne, möllikursille. Tottakai taas mukana pientä säätöä: olin katsonut aloitusajan väärin ja mulla oli Sila verkattuna (40 min, eli huolella) puoli tuntia liian aikaisin.. Menin halliin vaihtamaan kenkiä ja ihmettelin, että kukaan muu ei näytä olevan tulossa treenaamaan.. tarkistin ajan ja kappas, saatiin lisää verkka-aikaa 30min. Epäilen, että oli yksi pisimmistä verkoista ikinä :D Onneksi Sila ei väsy pienestä ja sillä oli kyllä virtaa treenata. Oma kuntoni sen sijaan.. No, juoksin mäkin reippaasti kaikki treenit 😉


Meitä oli viisi koirakkoa paikalla, yksi oli poissa. Kaikki koirat olivat narttuja, joten sain pitää Silaa hallissa, mikä oli iso juttu mulle: tykkään liikuttaa koiraa koko ajan- ei tarvitse murehtia sen lämpimänä pysymistä. Tuula-ope oli tehnyt meille ympyrätreenin, jossa sai aluksi kirmata kovaa ja loogisesti. Sen jälkeen samassa ympyrässä tehtiin leikkauksia, sokkareita, niistoja ja valsseja. Ne meni ihan hiveästi ja olin todella TODELLA surkea. Myöhässä jne. Mun ainut puolustus on, että ei osata näitä vielä yhtään hyvin. Lopuksi tajusin ennen valssia sihistä Silalle ja sain sen hidastamaan vauhtia: onnistumaan edes yhden valssin. Mä ehkä jatkossa joudun pilkkomaan näitä pidempiä treenjä paloihin: saadaan joku kohta onnistumaan. Pitää tuumata. Sillä aikaa, kun minit treenasivat, kävelin mä Silan kanssa viereisellä, tyhjällä kentällä. Naksuttelin siellä sille kontaktin purkinkantta (ilman kontakteja siis) ja se menee kyllä hyvin. MUTTA mun pitää tehdä sitä seinän vieressä, ettei käänny katsomaan mua. Olisko tähän joku idea, vai onko se pyllynkääntämisen estäminen ainut tie? Tein myös yhdellä hypyllä takaakiertoa (mulla fantasia, että Sila osaa sen joskus niin hyvin, että tekee sen kovasta vauhdista ja itsenäisesti ”takaa”- käskyllä) ja sekin meni hienosti! Jo parin metrin päästä. Ainut, mikä mua pikkuisen ahdisti, oli se, että jos nami tippuu tuolla maahan, tulee mukana kumirouhetta Silan suuhun ja mä en todellakaan haluaisi, että se syö moisen määrän autonrenkaan paloja viikottain.. Yritän saada namit sen suuhun suoraan, mutta se rajoittaa taas osaltaan mun ideoita. Ärsyttävää. Pitää tätäkin miettiä.


Tuula-opea lainatakseni : ”on mulla käsissä siinä melkoinen menijä”. On mulla. Toivokaamme, etten sitä pilaa. Mä en mitään toivo tältä lajilta enempää kuin sitä, että meillä säilyy ilo ja into. Se olis superia.

Hästäg kattokaa ja tuntekaa myötähäpeää

paitsi että. En saa jostain syystä näitä videoita pyörimään. Kokeilen myöhemmin lisätä niitä puhelimella. 

pps. Kiitos vielä eräälle edellisen ryhmän treenaajalle: Sila pissasi housuihinsa (jep) ja sen side oli tulvillaan. Huikkasin, että "eihän teistä kummallakaan sattumalta ole menkkoja ja lainata sidettä" ja toisella oli <3 Kiitos siitä! Saatiin vetää treenit loppuun *pus*

Treeniviikon saldoa

Reissun jälkeen alkaa aina arki. Yleensä rätti lätsähtää naamalle melko nopeasti, pyykkivuori on yleensä valloituksessa heti kärjessä, mutta myös muu "tavallisuus". Ja tavallisuus on välillä tosi jees. Enemmänkin kuin jees.

Meille Silan kanssa tavallisuuteen kuuluu kahdet treenit viikossa. Plus ne, mitkä tulee ex-tempore päälle. Nuo Silan juoksut tässä vähän sekoittaa pakkaa- se on todella outo. Rauhallinen. Sisällä se ei yhtään säädä 😳 tuntuu yhtäkkiä ihan aikuiselta. Mietin, miten mahtaa treeneissä näkyä.

Vastaus. Ei mitenkään.

Keskiviikkona meillä oli rauniot. Oli lämmin ja oli juoksut. Mä olin etukäteen arvellut, että saadaan vuoronumeroksi viimeinen--ei häiritä muiden menoa sotkemalla hajuja raunioille. Mutta osaa ei haitannut asia, vaan ottivat extratreeninä. Mentiin neljäntenä. Eikä Silasta huomannut yhtään, että olisi joku. Eikä ehkä näin juoksun alussa olekaan, paitsi jotain mahdollisia "menkkakipuja"? Anyway, ukot ja akat löytyi ja moodi oli hyvä. Muutaman kerran, ennen viimeistä ja vaikeinta (?) piiloa pysähtyi ja katsoi mua, kysyi selvästi apua, mutta mä vaan tuijottelin pilviä.. Niin se tuhahti ja totesi, että itse pitää kaikki aina tehdä ja etsi viimeisen piilon 😂 olin enemmän kuin tyytyväinen. Sen työmoodi on tosi hyvä, eikä se lakkaa yrittämästä. Etsii itse aktiivisesti hajuja. Rauniot on niin sen juttu.

Semisti harmittaa vieläkin, että viime sunnuntaina, reissulta kotiinajopäivänä, olisi Lapualla ollut pelastusporukkaan "karsintakoe", mihin ei nyt sit päästy. Se olis ollut ikään kuin mun unelma. Tavoitteellinen pelastustreenaaminen ja siihen rinkiin pääsy 💔 No. Ens vuonna uusi mahdollisuus.. Ja toisekseen, meillä on aivan sairaan hyvä porukka tuossa omassa treeniryhmässä. Siellä on kiva treenata ♥️

Sit tuli torstai ja käytiin koko perhe hikoilemassa miljoonativolissa. Huhheijaa. Sen perään olin enemmän kuin valmis Silan kanssa metsään-ensimmäinen metsäjälki luvassa. Mun agilitymenneisyyden treenikaveri on nykyään ihan pro pk-harrastaja ja lupasi vetää meille ensitreenit. Hästäg ikuisesti kiitollinen❣️

Mäkin pääsin töihin. Tallasin Annen Helka-aussille 300m lenkin ja Anne teki Silalle, veikkaan noin 100m jäjen. Mä oon viimeksi ollut jäljellä ysärillä, tervuni Narrin kanssa. Silloin aloitettiin makkarajanalla ja perään kauhea kasa samaa makkaraa. Ja muurahaisilla oli mukavaa 🙈 nyt meininki oli ihan toinen. Mulla oli mukana Silan rauniopurkit (matalimmat pakasterasiat) ja purkkiruokaa. Anne otti purkit ja ruuat metsään, käveli lyhyin askelin reitin ja jätti matkalle palkaksi purkkeja. Jälki vanheni puoli tuntia ja sit mentiin.

Lähdettiin kävelemään hiekkatietä sinne päin, mistä Anne oli metsään mennyt. Ja ette usko! Siitä, mistä jälki lähti metsään, ponkaisi Sila sinne! Se meni, kuin tietäisi mitä haetaan, jäljelle ja sitä pitkin ensimmäiselle purkille. Hihkuin ja kehuin, kansi auki, ruoka hetulaan ja tyyppi jatkoi jälkeä 😳 Sama joka purkilla ja viimeisellä pidettiin leikkibileet- mulla oli patukka taskussa mukana. Yhden purkin ohi meni huomaamattaan ja jumankekka! Se teki jäljen 😍 Eikä sitä tarvinnut opettaa tms. Oli ihan luontainen homma. Tää oli noin miljoonakertaa mukavempaa, kuin se peltojälkiyritys, minkä oon kahdesti tehnyt, ja missä silaa koko ajan jarrutan ja "pakotan" syömään joka namin. Että thx Anne! Saat (hehe) meistä treeneiseuraa toistekin. Kiva oli nähdä myös konkarin menoa Silan jälkeen 👌

Ja viikon viimeinen treeni on aina perjantaisin, agility. Meitä oli paikalla kolme kovaa treenaajaa ja siellä sovittiin, että Sila on, pikkuhousuineen, viimeisenä. Agilityssä pitää olla juoksunartuilla housut, mikä on varsin ymmärrettävää, keinonurmialustalla. Onneksi Silan moodia ei housut haitanneet, siitäkään kun ei ollut tietoa eipä kokemusta.. Mentiin rataa pätkissä ja olin kyllä tosi positiivisesti yllättynyt! Kepit meni (kaarien kanssa toki) aivan sairaan hyvin, puomilla tökki kantta nenällään, haki hypyt, teki pakkovalssit.. Sila tekee kaiken, mihin sen vien ja mitä pyydän. Se on ihan ihmeellinen koira. Se ei säädä, ei soosaa..se on NIIN töissä kun on töissä. Sitä ei samaksi koirasi tunnista.. Kotona säätää koko ajan 😂 paitsi nyt, kun valmistautuu henkisesti äitiyteen kroppansa kehoituksesta. Raukka. Ei koe sitä riemua vielä toviin. 🙈

Sit mä tässä jo viime yönä näin unta. Sila on ilmoitettu ensi viikonlopulle näyttelyyn. Se on IHAN karvaton. Todella kauhea 😬 Kaulassa on enää hapsut.. Näin viime yönä unta, että kaksi oli perunut tulonsa ja yksi oli ihan epämuodostunut tsekiksi, joten Sila oli Roppi 😂😂 (aikataulussa neljä Tsekkiä) Haha. Jospa uni olis enne. Tai no. Jospa uni olis vaan tsemppausta tässä kohtaa.

Takana siis mukava viikko. Tästä on kiva suunnata katse seuraavaan viikkoon. Luvassa jäätävät helteet (voiko helle olla jäätävä?), joten ohjelmassa luultavasti ainakin uimista. Kai juoksussa voi uida? Ettei oo mitään tulehdusriskejä?

Norjan reissuraportti

Mä kirjoitin tätä tekstiä eilen tunnin. Kokokaisen tunnin siis. Ja sitten, puff, kaikki katosi. Ihana, hirveä, maailman ärsyttävin Blogger. Huvittavinta tässä on se, että Blogger tekee koko ajan, kun kirjoitat, ”tallennuksia”, mutta minne? Ei ainanaan luonnoksiin.. Onneksi välissä oli yö, mun paineet ehtivät tasaantua ja hei, käteenkin on tatuoituna teksti: never give up. Siispä tässä, olkaapa hyvät. Meidän matkaraportti uusiksi.

******

Mulla on ollut päivityksissä nyt pientä taukoa ja syy on mun mielestä oikein mainio: Olemme olleet reissussa. Ja oikeastaan pitäisi sanoa Reissussa, isolla ärrällä. Ollaan nimittäin toteutettu yksi pitkä ja iso haave: kävimme autolla Pohjois-Norjassa. Minä, Tony ja Sila. Lapset jäivät viikoksi äitini hellään huomaan, sillä matka oli aivan liian pitkä ”koska ollaan perillä”-ikäisille lapsille. Reilu 1000km per siivu.


Pohjois-Nojahaave alkoi elää oikeastaan jo useampi vuosi sitten. Tonyn sisko Marika on asunut jo pidemmän aikaa osan vuodesta siellä, tehden siellä töitä. Tony on usein sanonut, että olisi kiva käydä kylässä. Matka tuntui vain NIIN pitkältä ja lapset olivat niin pieniä. Nyt sitten, kun lapsille on tullut ikää sopivasti: pärjäävät jo viikon verran ilman meitä, alkoi ajatus ”aikuisten kesken lomasta” elää. Tony ehdotteli Kreikkaa, Italiaa.. kaikkia ihania, lämpimiä maita. Helppoa ja rentoa lomaa. Mutta mulla oli mielessä ”jotain ihan muuta” ja kuukkeloin ahkerasti Lofootteja ja erilaisia matkablogeja, joissa kerrottiin Pohjois-Norjasta. Ne maisemat.. <3 Tosi nopeasti mulle kuitenkin valkeni, että Lofotteille ei mennä yhteen paikkaan.. Siellä reissataan ja vaihdetaan yöpaikkaa: siellä on niin paljon nähtävää ja monta eri kohdetta, joissa ”on pakko käydä”. Viikko Lofooteille on aivan liian lyhyt aika. Sitten selvisi, että Marika ja Kari olisivat meidän loman aikaan Lyngenissä, Norjan Alpeiksi kutsutussa paikassa.. Siitä se sitten lähti. Koska meillä olisi Sila mukana, jäi majoitusvaihtoehdoiksi ”lomasesonkiaikaan” yllättävän vähän paikkoja. Osa oli jo buukattu täyteen ja tosi moneen paikkaan ei saanut viedä koiraa. Yllättävää, mun mielestä. Mutta tiedättehän, että ”ei ole olemassa sattumaa”. Meille löytyi maailman ihanin ja täydellisin majoituspaikka: Koppangen Brygger.








Meidän huone oli tuolla oikeassa reunassa, alakerrassa. Meidän huoneen ALLA oli jäämeri ja ikkunasta näkyi ehkä jylhimmät vuoret ever. Mä oon kaksi kertaa saanut nukkua tolppien varassa, meren päällä seisovassa huoneistossa ja molemmat kerrat on olleet yhtä hienoja. Se ääni illalla viimeisenä ja aamulla ensimmäisenä.. Se meren kosteus ja tuoksu. Mä taidan, kuitenkin, pikkiriikkisen rakastaa merta. Vaikka se enemmän onkin mussa suurta kunnioitusta herättävä..


Me valittiin matkareitiksi käsivarsi, Kilpisjärvi. Ruotsissa on ollut joskus löydös ekinokokkoositartunnasta, muistelen ketulla, joten jos koira käykin Ruotsin puolella, on sille annettava madotus eläinlääkärissä ekinokokkoosia vastaan. Mä en halunnut sitä showta, enkä ylimääräisiä kuluja, joten me valittiin suora reitti Suomesta Norjaan. Matka oli vaan niin tolkuttoman pitkä, että yövyttiin ensimmäinen yö Muoniossa. Ennen Muoniota alkoi näkyä ensimmäisiä poroja. Ne ei kyllä, anteeksi vaan, vaikuta hurjan älykkäiltä eläimiltä. Lönköttävät keskellä tietä, eivät tajua YHTÄÄN väistää autoja.



                                         



Niillä oli jännästi vaaleanpunainen iho ja varsinkin sarvissa. Luulen, että liittyy jotenkin siihen sarvien nahan vaihtoon ja olisko toi kesälookki sitten niin ohutkarvaista, että vaaleanpunainen iho kuultaa läpi? Jotenkin semisti naurettavia ja liikuttavia :D Muoniossa kävi niin, että perille päästyämme mä olin puolikuollut, maha pallona (mun IBD äityy joka ikinen kerta, kun istun autossa useamman tunnin.. oon, kuin viimeisilläni raskaana..) ja ihan kanttuvei. Tony sen sijaan puhkui innosta Lappimaisemissa ja olisi välttämättä halunnut heti tuntureille *pallosilmähymiö*. No, mä vedin pidemmän korren ja tehtiin pieni iltakävely vain. Kuitenkin sen verran hyvin tunnen tuon miekkosen, että niin tiesin, mitä aamulla tulee tapahtumaan. Kun mä heräsin, ajeli Tony vessassa juuri partaansa ja toivotti hyvät huomenet. Sila läähätti ja makoili lattialla. Kysyin, mille tunturille olivat kiivenneet ja moneltako heränneet. Pallaksen olivat valloittaneet ja siellä olivat kohdanneet kaksi tunturien sarvipäätä. Silan ensikohtaaminen porojen kanssa. Sila oli luonnollisesti kiinni, mutta toinen poro oli silti sitä mieltä, että parempi ottaa hatkat. Toinen sen sijaan oli sitä mieltä, että tunturi oli hänen ja jos joku väistää, se ei ole hän. Ihmeen hyvin kuulkaa koira osaa puhua poroa. Varmasti ne eleet ja habitus on aika ”kansainvälistä kieltä”. Tony sanoi, että Silaa oli kiinnostanut ihan kauheasti ja oli selvästi hakenut sitä rajaa, miten lähelle voi mennä. Oli kuitenkin osannut olla sopivasti varuillaan ja sen näkee musta tästä kuvastakin.


                                        


No, aamupalan jälkeen matka jatkui Muonioista Kilpisjärvelle ja sieltä rajan yli Norjaan. Ei tarvinnut ajaa montaakaan kilometriä, kun maisema muuttui ihan tyystin. Suomen puolella oli jotenkin ”karua” ja no, ”lappimaista”. Mutta Norjan puolella maisema oli todella jylhää ja lumihuiput alkoivat näkyä kaikkialla. Korkeuksissa liiteli kotka/haukka ja hirveän pitkästi ei tarvinnut ajella, kun tie alkoi kulkea vuonon viertä. Ja siis se näky. Vuonon toisella puolella siinsi jylhät vuoret ja välissä oli sinisen ja turkoosin väreissä välkkyvä vuono. Se oli upeaa. Meidän ”kotikylä” oli nimeltään Lyngseidet. Pieni kylä, jossa oli kaksi ruokakauppaa (Spar ja joku paikallinen) ja muutama muu kauppa. Siinä se. Kun jatkoi Sparilta tietä eteenpäin, muuttui se varsin klumppuiseksi ja ”ei niin hyväksi”, mutta edelleen se oli asfalttipäällysteinen ja parempi, kuin luulimme. Tie päättyi sinne meidän majoituspaikalle: suuren vuoren juurelle. Mulle majoituksessa on ihan hirveän tärkeää siisteys. (Suihkuverho on mun inhokkilistalla ihan kärjessä :D ) Mutta kiteytettynä: emme olisi voineet löytää täydellisempää majoituspaikkaa. Paitsi ehkä siten, että keittiö olisi ollut avoinna ja aamupala olisi ollut valmiina. Mutta huoneistossa oli todella siisti ja hyvä valmistuskeittiö: saimme ruuat näppärästi tehtyä. Tai no, Tony sai :P


Koska Muoniosta ajoi tänne kohtuu nopeasti, oli vasta alkuiltapäivä, kun olimme perillä. Marika pääsi kahdelta töistä ja sovimme, että tehdään pieni ja helppo kävely jo heti samalle päivälle. Mun maha oli ihan hirveässä kunnossa ja muutenkin, kun istuu puolitoista vuorokautta autossa, ei välttämättä ole ihan se ”vuorenvalloitusfiilis”. Marikalla ja Karilla oli mukanaan 13-viikkoinen lyhytkarvainen bordercollie Stella, jonka ristin oitis ”Sukkikseksi”, sillä tyyppi oli ihan kuin sukkahousuissa <3 Stellalla ja mulla synkkasi heti ja se pennun tuoksu, tiedättehän... miljoona sydäntä tähän. Meidät vietiin läheiselle vesiputoukselle. Reitti oli kohtuu helppo, kyllä, mutta oli siinäkin nousua... Mietinkin siellä kiivetessäni, että jos tämä on ”lastenreitti” ja iisi, niin mä en tule selviämään tästä reissusta. Olen se riippakivi, joka pilaa kaikkien reissun ja se, joka ei pääse perille... Toipuminen on ollut todella hidasta ja olen vasta reilun kuukauden saanut liikuttua abaut normaalisti. Ihan ei vuorien valloittaminen tällä kunnolla tulisi onnistumaan. Ja sitä olinkin etukäteen murehtinut, ihan riittävästi. Tällä reissulla mulle selvisi myös se, että



a. vuorilla on paljon lampaita vapaana. Kaikki olivat äitejä, joiden kaulassa keikkui jäätävä kello, joka kilkatti jokaisella askeleella. Lammasraukka. Ei liene ihanaa kävellä niin, että koko ajan kuuluu jäätävä kalkatus ja nukkuessa ei paljon parane vaihtaa asentoa.. Sama oli aikanaan Itävallassa lehmillä. Ja lienee sama syykin. Kun näitä eläimiä lähdetään syksyllä vuorilta etsimään, ne löytyvät hieman helpommin? En tiedä, veikkaan. Jokaisella lammaksella (ihana sana :D) oli mukanaan kaksoskaritsat. Joka ikisellä. Siellä ne juoksentelivat vapaana ja nauttivat elämästään. Ja siinä oli syy, miksi koirilla oli kiinnipitopakko. Ja miksi noudatimme sitä tarkasti, paitsi puurajojen yläpuolella, missä näkyvyys oli ihan toista luokkaa.



b. Vuoripurojen vesi oli juomakelpoista, kristallinkirkasta ja jääkylmää. Mä rakastuin niihin. Ja niin rakastui Silakin. Se kävi joka ikisessä vuoripurossa juomassa ja lutraamassa. Mahtoi tuntua ihanan viileältä, kun kiivetessä tuli kuuma.



Perillä oli upeaa. Putous oli kaunis, sen jylinä oli kunnioitusta herättävä ja olo siitä, että olimme valinneet matkakohteen oikein, vahvistui.

Patikoinnin päätteeksi suunniteltiin seuraavan päivän reissu ja suunnattiin nukkumaan. Ja uni tuli, itse asiassa joka ikinen ilta, nopeasti. Fyysinen rasitus, puhdas ilma.. ei ihminen muuta tarvitse hyvään uneen 😊


Seuraavana aamuna suunnattiin hakemaan Marika, Kari ja Sukkis ja ajettiin, eväät repussa, läheisen vuoren juurelle parkkipaikalle. Ja nyt tulee pieni mainospuhe, josta en saa provikkaa tai muutakaan hyötyä. Ajatus on vilpitön: jos joku miettinyt näitä, niin yksi kokemus täältä. Mulla oli Silalle ja mulle mukana Zero DC:n setti. Silalla Short-mallin valjaat, mulla jalkalenkillinen vyö ja meidän välissä napanuorana (Tonyn keksimä, hehe) saman firman joustonaru, se pidempi 1,9m muistelen. Ja oon aivan älyttömän tyytyväinen näihin. Valjaat on tosi hyvin istuvat, se mun vyö pysyi hyvin paikallaan ja jätti kädet vapaiksi ja joustonaru oli ihan must. Meidän oli puhe mennä ylöspäin ja jäädä ”hytelle” siksi aikaa, että miehet huiputtavat yhden vuoren. No, me kiivettiin ja pinnistelin ajatuksella, että ”tälle hytelle kiipeävät lapset”. :D Ja kun pääsimme perille, oli kaikki se hiki ja hiertynyt rakko unohtunutta: maisema oli häikäisevä <3

Mulla tosiaan oli jalassa useamman vuoden vanhat, nahkaiset vaelluskengät, eikä mulla käynyt mielessäkään, että ne voisivat hiertää.. No, voi ne. Onneksi Marikalla oli mukana rakkolaastaria. Matka kuitenkin jatkui, tuolla meille selvisi, että olemme vasta puolessa välissä.. :D Toinen hytte oli ylhäällä ja sinne oli tarkoitus jäädä naisväen, ml kaksi tyttökoiraa, odottamaan huiputtajia. Niin mä purin hammasta ja matka jatkui. Eikä mennyt kauaa, kun pääsimme puurajan yli ja näkyvyys oli pitkä. Sila sai olla välillä, kun kellon kalkatusta ei kuulunut, vapaana. Matkalta löytyi myös ensimmäiset lumet ja voi sitä Silan iloa ja riemua :D Se piehtaroi, kaivoi, kieri.. Voitte kuvitella. Ja lopulta pääsimme perille.

Jotenkin superliikuttavaa, miten kauniit mökit nämä kumpikin olivat. Sisällä oli vähintään yhtä suloista, kun mökit antoivat ymmärtää.

Siinä syötiin eväitä, lepuutettiin hetki ja lähetettiin miehet vuorelle. Aikaimoista.. Mä en olisi kiivennyt sinne mistään hinnasta. Toiselle puolelle oli jyrkkä pudotus ja kiipeäminen oli ”irtokiviä” pitkin. Ja kyllä, ihan virallinen reitti se oli.. Koirille oli joka päivä eväänä siankorvat ja siitä saivat vähän energiaa nekin kotimatkalle. Meillä oli myös aikaa, tottakai, valokuvata koiria ja onhan nämä maisemat aikamoiset..

Siinä miehiä odotellessa ehdittiin rupatella ja koirat saivat nukkua hetken. Sila rauhoittui, ensimmäistä kertaa ikinä, mun syliin nukkumaan <3

Jossain kohtaa mulla petti usko ja soitin Tonylle: ei erotettu miehiä mistään ja ehdin jo kelata.. tiedättehän. No, onneksi miehet löytyi ja saatiin laittaa Marikan dronekin matkaan. Drone kuvasi miehet huipulla ja Tony sai valtavan hienon kokemuksen! Sellaisen, mitä en olisi ikinä voinut itse tarjota, mutta jota oli mahtavaa olla todistamassa. Alastuloreitiksi nämä kaksi pösilöä valitsivat lumipinnat ja tulivat ”lasketellen” osan matkaa. Koirien riemu oli suurta, kun herrat pääsivät perille. Tällä reissulla myös konkretisoitui se, miten hirveä tuo Silan ”laumavietti” on. Sille on tosi vaikeaa, jos lauma hajoaa. Kun se meni edellä, piti sen koko ajan pysähdellä ja vilkaista, että kaikki kasassa. Jos joku jäi vähän kauemmas taakse, juoksi se väliä. Paimenkoirien tuska, tiedätte varmaan. Mutta yksikään meidän sheltti ei ole kyllä näin ”paha” sen suhteen ollut.

Jos kiipeäminen on kovaa puuhaa, niin sitä on myös alaspäin meneminen. Kaikkein jyrkimmissä kohdissa mun oli pakko päästää Sila vapaaksi: ihan turvallisuuden nimissä. Saatiin molemmat etsiä oma reittimme ja jalansijamme. Olin IHAN kuitti, kun päästiin mökkiin. Suihku, ruoka ja koisimaan. Ja sama suunnitelma päti meihin kaikkiin kolmeen. Painoin maisemat visusti mieleeni ja muistojeni arkkuun. Oon todella kiitollinen, että tuo reissu tuli tehtyä ja siitä selvittiin, jopa mun kunnolla.

Seuraavana aamuna oli suunta vuonon toiselle puolelle. Napattiin perhe Salmi kyytiin ja suunnattiin lossilla yli vuonon. Maisemat oli taas jotain aivan käsittämätöntä.. sieltä vuonolta käsin. Mun yksi toive oli tehdä bunkkerivaellus: vähän helpompi ja tasaisempi retki ja siellä piti olla saksalaisten toisen maailmansodan aikaisia bunkkereita. Kiinnostus toiseen maailmansotaan heräsi mun sisällä, kun kävimme ystäväni Essin kanssa Auschwitzissa.


Valitettavasti osa täällä olevista reiteistä on merkattu joko huonosti tai ei ollenkaan. Emme löytäneet tätä reittiä ja bunkkerit jäivät näkemättä. Sen sijaan teimme pienen aamukävelyn ja koirat löysivät henkisesti toisensa. Oon aina ajatellut, että Sila on liian raju leikkijä monelle koiralle. Että se ei osaa mitoittaa leikkiään muille, vaan leikkii aina sitä rajua, omaa juttuaan. Ja täällä sain todeta, että olen väärässä. Siihen tarvittiin Sukkis, joka sanoi muutaman kerran Silalle, ettei tykkää tästä, ja niin sitä mentiin. 

Pidetiin evästauko, koirat leikkivät hetken ja lähdettiin ajamaan kohde beelle. ”Yhdelle hienolle sillalle”. Marika kyllä varoitti mua etukäteen: tää voi olla sulle vähän paha, jos sulla se korkeanpaikankammo.. No. Voitte arvata. Koska mulla oli jaloissa ne hyytävät rakot ja olin aikalailla vieläkin kaikkeni antanut, päätettiin ajaa auto mahdollisimman lähelle: kävelyä tulisi vain sopivan vähän. Jessus. Tie oli sellainen serpentiinitie ja matkalla mentiin yhden rotkon yli siltaa pitkin.. :D Mun käsketiin pitää silmiä kiinni, mutta enhän mä nyt NIIN raukka ollut :P Vaikka ehkä olis kannattanut. Autosta kun lähdettiin, alkoi kävely, vuoren rinnettä pitkin tehtyä polkua pitkin. Mennessä en väistänyt, vaan vastaantulijat saivat väistää ”pudotuksen puolelta”, mutta tullessa olin jo ihan konkari 😊 Hassua, miten sitä ihminen tottuu kaikkeen. Perille päästyä jätin Silan Tonylle ja menin, ihan vaan katsomaan, sitä siltaa. Ja OU MAI KAAD.

Se oli ihan hirveä. Kauhean rotkon päällä oli silta, josta varmasti olisi ollut upeat näköalat. Sinne tuli suuri vesiputous, jonka jylinä oli huumaavaa. Mutta en voinut edes harkita, että menisin sillalle. Mulle riitti tuo välimatka, mistä otin kuvan. Siellä oli pikkulapsia, koira, ihmisiä.. mutten vaan voinut. Muut sinne menivät, tietenkin, ja minä istuin koirien kanssa sen aikaa tukevasti maan kamaralla. Sillasta selvittyämme käveltiin palan matkaa takaisin, grillauspaikalle, ja syötiin kaupasta ostetut eväät. Koirat taas leikkivät ja me muut nautittiin maisemasta, ruuasta ja kahvista. Aijjettä. Niitä elämän pieniä hetkiä, jotka toivot muistavasi iäti. Loppumatka meni mukavasti, kuten aikaisemmin sanoin, kaikkeen näemmä tottuu. Hirvitti vähemmän 😊 

Viimeinen retkipäivä oli sitten erilainen. Miehet lähti fillareilla ja naiset koirien kanssa patikoiden. Mua kiinnosti esitteissä esitelty ja ”monen matkablogin kuvauskohde” blåisvannet. Marika tosin sanoi, että sinne on aika hirveä se reitti, kivinen, mutta päätetiin kokeilla. Sovittiin, että käännytään pois, jos koirille liikaa. Mä ajattelin ensimmäisten metrien aikana, sepelillä päällystetyllä polulla, että voi kun se ei olisi tätä koko matka. No, eipä ollut. Jossain kohtaa ajattelin, että voi kun olisi ollut. Sepelin jälkeen tuli maapohjaa, jossa oli isoja kiviä seassa. Taas ajattelin, että voi kun ei olisi tätä koko matkaa. Ja taas ajattelin myöhemmin, että voi kun olisi ollut.. Sitten alkoi kiviosuus. Niitä oli PALJON. Pelkkää kiveä. Mua ei haitannut muu, kuin se, että mietin koko ajan Silan tassuja. Mulla on itsellä yliliikkuvat nivelet ja mun nilkat teki ainakin tuhat nuljahdusta, mutta onneksi ne palautuu aina takaisin. :P Silan oli kaikkein helpointa liikkua taas vapaana: tällä ei ollut yhtään lampaitakaan. Muita kulkijoita sen sijaan oli ja vapaanapito onnistuikin aina hetkittäin ja pätkittäin. Sukkis oli pahimmat kohdat aina Marikalla laukussa: sille maasto olis ollut liian haastavaa pätkittäin. Vieressä virtasi melkeinpä koko matkan taas sellainen kirkas vuoripuro, jossa käytiin välillä täyttämässä pulloa ja pesemässä hikiä silmistä. Perille oli pitkä ja kivinen tie, todellakin, ja kun mä näin ne viimeiset, isot lohkareet, ajattelin, että son siinä. Marika arvasi mun ajatukset ja virnisti sanoessaan, että ”ei, tuo ei ole vain yksi ylitys”. Isoja lohkareita oli myös pitkästi, mutta päästiin vain perille! Ja en tiedä montaakaan paikkaa maailmassa, joka olisi ollut kauniimpaa. 

Päivä oli tosi lämmin. Aurinko helotti kirkkaalta taivaalta. Jäämeren läsnäolo tekee toki sen, että pieni tuulenvire, joka kävi, oli viileä ja piti olon siedettävänä. Silti Silalla oli niin kuuma, että makasi tuolla jääkylmässä järvessä. Vuonojen vesi oli neljäasteista, veikkaan, että vuoripurot ja nämä vuorien järvet olivat ihan samaa luokkaa. Toisia se ei haitannut 😉 Hetki taas perillä huilattiin, syötiin eväitä, koirille perinteiset korvat, kuvailtiin ja vedettiin happea. Sitten paluumatkalle ja autolla niemenkärkeen, missä miehet odottivat meitä. Olivat käyneet UIMASSA vuonossa :O Huh. Mä ajattelin, etten kävele enää metriäkään tuon kivireissun jälkeen. Mun rakot huusi kilpaa ja olin kohtuu poikki. Mutta silti mä kävelin, niemen kärkeen sen muutaman sata metriä :D Sila sai miehistä vainun jo kaukaa ja juoksi tervehtimään miehiä. Olivat polkeneet reilun 50km hulppeissa maisemissa ja Tony vaikutti ylen onnelliselta. Oli ollut varmasti hauskaa ja ehkä päivä ilman vaimoa teki hyvää :D



Kotimatkasta kerron vielä sen, että Torniossa yövyttiin kotimatkalla Park Hotellissa ja koiramaksu oli 35€!! En ikinä oo maksanut koirasta sellaista summaa! Enkä jatkossakaan aio maksaa. Toivottavasti asia muuttuu tuollakin.. jätin sivuilleen asiasta maininnan ja toivon, että jokainen koiran kanssa matkaaja sen huomaa.. mur.



Kauas oli pitkä, kotiin oli pitkä ja ihanaa oli sekä reissussa että palata kotiin. Lapsia oli ikävä, lapsilla oli ikävä ja arki on taas ihan jees. Silalla alkoi ensimmäinen juoksu reissussa ja tässä seuraillaan, millainen siitä tulee nyt, aikuisena. hehe. Sen sanon, että olin niin ylpeä siitä tuolla reissussa, monta kertaa. Se meni hatarat sillat, kivikot, totteli, matkusti kuin ajatus. Se on täynnä energiaa ja virtaa, mutta sillä on järki päässä. Sen kanssa voin helposti reissata toistekin. Ja treenattu ollaan nyt juoksun aikana, yhdet rauniotreenit ja elämämme ensimmäinen metsäjälki. Laitan niistä tässä joku päivä omat postaukset. Pikaisesti vain, että en huomannut juoksun sotkevan Silan työmoottoria, ainakaan näin alkuvaiheessa. Iso Huh.



Loppuun vielä kaneetti. Jos olet miettinyt Norjaa reissukohteena, Pohjoista eritoten, laita Lyngen korvan taakse. Täydellinen kohde. Toki säät vaikuttavat varmasti tähän paljon: meillä oli mieletön tuuri niiden suhteen. Jos olisi satanut ja ollut pilvistä, ei maisemat olisi olleet yhtään niin häikäiseviä. Ja JOS menet heinäkuussa, osta Suomesta pikiöljyä: kärpäset olivat heränneet 2vrk ennen, kuin saavuimme perille. Ne ovat kuulemma kaksi viikkoa siellä hereillä ja niitä oli PALJON. Eihän kärpäsistä onneksi ole muuta haittaa, kuin että ne ärsyttävät. Mieluummin silti ne, kuin paarmat tai mäkäräiset. Mutta pikiöljy auttaa niihinkin. Meillä haistaan nykyään harva se päivä ihan tervalta. Myös Silan päässä on edelleen hento tervan tuoksu 😊 Luonnontuotteena se sopii myös eläimille ja heppanainen meille sen vinkkasikin.

Bikinejä ja treenailua

Luulen, että meillä tehdään ensimmäisiä juoksuja. Melkein jopa toivon sitä, bikoos Sila on totaalisen ja tyystin naked. Mä pesin sen viikko sitten epiksien perään ja tänään teen sen uudelleen.. Oltiin just agilityharkoissa ja Minnan hallinlattialle vaan "ropisi" tupsuja.. Hästäg en kestä. Pahinta tässä kaikessa on se, että olen ilmoittanut tän pohjavillattoman koiran näyttelyihin kolmen viikon päähän. Tsekki ei KÄSITTÄÄKSENI ole turkkirotu, mutta kamaan.. 🙈 Joku raja ehkä silläkin armolla. Ehkä hän kokee olevansa niin järjettömän hyvässä kunnossa, että aikoo esiintyä bikineissä. Ja mikäs siinä. Kiva, että edes toinen meistä on rantakunnossa 🤷‍♀️

Keskiviikkona oltiin raunioilla. Mä pyysin, ettei oltaisi tapamme mukaan ekana vuorossa-saataisiin testattua, haittaako edellä olleiden koirien hajujäljet ja "vanhat" piilot Silaa. Ei haitanneet. Niin hienosti se tekee töitä koko ajan. Jotenkin Bitter sweet, miten vähän se siellä mua tarvii. Joo, kiva, ja niin sen kuuluukin, mutta vois se nyt välillä edes käydä mun luona eikä vaan vilkaista välillä, että "enks vedäkin makeesti?" Onneksi tekee edes sen. Vilkaisun. Piilojen jälkeen mä haukutin Silaa ja juteltiin porukalla hetki siitä, miten tästä edetä. Ihan lopuksi jäätiin Suvin kanssa tekemään Silalle yksi haukku niin, että mä olin korkealla, mihin ei pääse, ja pyysin haukkua sinne ylös. Ja saatiin se 💪 Kyllä se tästä.

Viikon aikana ollaan sit treenailtu kotona keskenämme vähän noutokapulan pitoa ja siinäpä sitä onkin sitten seuraavaa haastetta. Selvästi häiritsee just viime viikolla treenattu jälkikapulan ilmaisu alla- kokeilee maata tässäkin aluksi. Ehkä mun kannattaisi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, eikä räpeltää vähän kaikkea? Harkitsen.

Tänään sit oli agilitypäivä. Rataa tehtiin, me tokikin pätkissä, ja Sila teki keinua erikseen. Vielä vähän jarrutetaan sen alasmenoa, mutta onnessaan Sila sinne keinulle joka kerta meni. Olen tosi tyytyväinen. Ratatreeni meni hienosti. Sila on vaan niin onnellinen, ihan sama mitä tehdään, aina ja kaikki on kivaa. Sen kanssa on kyllä kiva treenata. Vielä, kun saisi jotkut nahkahihat itelle, sen pureminen on yhä ja edelleen olemassaoleva asia. Minä kun en pysty olla sössimättä ja aiheuttamatta turhautumista.. Mutta pääasia, että mulla on iloinen ja innokas treenikaveri, jonka kanssa on ilo kasvaa "meiksi"

Paimennus vol kolme

Tänään käytiin paimentamassa kolmatta kertaa tälle vuotta. Mä olin päättänyt, että tää kerta on ratkaiseva. Jatketaanko tätä lajia or not. Ja nyt, kun se on takana, en oo hullua hurskaampi (mistä TÄÄ sanonta muuten tulee?!)

Silan mielestä lampaat on ihania. Mutta ei ihania sillä tavalla, mitä mä ja muut ihmiset halutaan sen ajattelevan. Mutta. Vaikka sen haave olis pölläyttää, jahdata ja haukata, se ei ole päässyt mitään näistä tekemään. Vaan se on liinassa JA mulla on paimensauva (=keppi) JA Silalla on jo joku perustottelevaisuus olemassa. Se ei voi enää esittää "en ymmärrä" korttiaan. Joten siltä vaaditaan.

Ensin mentiin pyöröön. Treenattiin kiertoa, kaartoa, seis-käskyä ja hidasta/hallittua lähestymistä. Yksi kunnon sauvan läsäytys Silan eteen sai sen muuttamaan himonsa hallituksi ja kaartoon tuli ravi. Pyörössä kivaa on se, että lampaat "saa olla". Niitä ei liikuteta, vaan koira liikkuu ympärillä ja mä blokkaan, jos sille tarve. Jos. Hehe. Ironisesti.

Toinen suoritus mentiin pellolla liinassa. Sila ei suostu olemaan takana yksin, puskee silloin liikaa voimaa lampaisiin, joten emme tee sitä. Mennään yhdessä takana ja treenataan ravilla liikkumista, suuntia, seis-käskyä jne. Ja pirkule, se meni tosi hyvin. Yksi kepin lasautus maahan sai korvat kuntoon. Mä en nyt sitten edelleenkään tiedä, mitä ajatella. Jatkosta siis. Ehkä jätän tän kohtalon käsiin. Yksi aika meille on vielä varattuna heinäkuulle. Mutta we'll see.