Monenlaista haukkua

 Mahtui viime viikkoon. Me ei ehditty treenaamaan ollenkaan arkipäivinä, mutta lauantaina päästiin hakumetsään. Menin vähän turhan suurin odotuksin: viime treenit on menneet niin hyvin. Siinä suuressa viisaudessani päätin sitten nostaa rimaa niin, että ykköspiilolle jätettiin ääniapu kokonaan pois, kakkospiilolla maalimies oli pahvilaatikossa (päälliosa auki, mutta muuten maalimies kokonaan laatikossa) ja kolmospiilo perinteinen normi. Kakkos ja kolmospiilolle sentäs älysin sopia ääniavut: Silan nimen. 

No. Sila lähti ykköspiilolle reippaasti, mutta noin puolen välin jälkeen sen vauhti hetkeksi hiipui. Mä olin jo menossa apuun (koska se on mun vavva), mutta Sila päätti lähteä itse etsimään ja käytti tosi hienosti nenäänsä. Tuuli taisi painaa hajua ohi, sillä kävi tekemässä melko reippaan lenkin, päätyen kuitenkin hienosti maalimiehelle ilman kenenkään apuja! Mutta. Haukku ei ollut niin hyvä, kuin se on nyt ollut pidemmän aikaa. Haukkui, ei tarvinnut apuja, mutta haukku ei ollut vahvaa ja rytmikästä. Hitto. Olis pitänyt pitää se ääniapu mukana! Mutta kun äkkiäkaikkitännejaheti-minä en millään malttanut pysyä viisaana.. 

Kakkospiilolle sai ääniavun ja sinne tulikin sitten hieno, kumea haukku! Olin sanonut, että vain muutama haukahdus, sillä "umppari" ja metsä niin uutta. Sila oli noussut laatikon reunaa vasten seisomaan, joten ei se laatikko onneksi ainakaan jännittänyt :D 

Kolmospiilo oli perinteinen "metsäpiilo" ääniavulla, mutta silti haukku oli vaatimaton. Näin ollen ensi kerralla meidän hakutreenit menee taas askeleen taaksepäin ja otetaan helpotuksia käyttöön. Tää haku on kuulkaa yksi tanssi. Kaksi eteen, yksi taa.. jne. Ja kaipa se suola sitten osittain siinä onkin. Ettei ole vahingossakaan liian helppoa, vaan vaatii töitä. Etenkin päässä :D 

No. Seuraava aamu oli sitten sunnuntai ja mua kyllä vähän hermostutti.. Oli nimittäin Silan luonnetestipäivä! Tsekeillä on PEVISAssa LT tai MH ja mä olen kyllä vähän luonnetesti-ihmisiä. Ehkä siksi, että MH on mulle niin vieras. En oo koskaan sitä livenä nähnyt. Luonnetestissä meiltä on ennenkin käynyt koiria (Narri ja Hiisi), joten sinne oli tutumpaa mennä. Lisäksi olin kuullut näistä tuomareista hyvää, joten sinne vei tiemme. Mä en ollut yhtään tajunnut lukea aikataulua ajatuksella ja tajusin vasta liian myöhään, että juuri ennen meitä oli tuomareilla aikataulun mukaan tauko.. Tarkoitti sitä, että mä en ehtinyt nähdä yhtään testiä ennen meitä eikä Sila ehtinyt kuulla yhtään laukausta ennen meitä.. Joten me mentiin todellakin "sellaisina kuin olemme". 

Ja se meni.. No, yllätyin ja en. Sanotaan näin. Mä olin etukäteen sanonut, että Sila ei pidä ihmistä uhkana, eikä hauku/puolusta. Ja niin se pitkälti menikin. Vasta ihan viime metreillä se haukkui, mutta siitä näki, että se ei ollut sille "helppo juttu". Kelkka meni oikeastaan aika niin, kuin ajattelinkin. Siihenkin otti kantaa vasta aika myöhään ja uskalsi tulla haistelemaan. Sateenvarjo meni juuri, kuten ajattelin: säikähti ja palautui heti. Tynnyriä ei säikähtänyt lainkaan, ampumisesta multa kysyi joku "katsojista", että kuuleeko se varmasti :D Ei siis reaktiota. Mutta pimeä huone. Se mut yllätti. Mä ajattelin, että Sila tulee sinne ja etsii mut sekunneissa. Se liikku raunioilla, pimeissä konteissa, säkkipimeissä putkissa ja haukkuu siellä maalimiehet: kykenee toimimaan. Mutta ei. Tuomarien mukaan se ei ollut hoksannut, että huoneen perällä on vielä yksi huone, missä minä istuin ja odotin. Se oli hengannut siellä etuosassa ja jopa tarjonnut kaksi kertaa parvelle vieviä rappusia. Mutta ei tullut mun luokse ennen, kuin kutsuin sitä muutaman kerran. Ja siksi kovuus, mitä Sila osoitti tynnyrillä ja sateenvarjolla, muttui pehmeydeksi ja toimintakyky, mitä osoitti kelkalla, muuttui pieneksi. Mä olin ensin tosi pettynyt, enkä mä oikein ymmärrä edes, että miksi. Mutta kotona jo illemmalla, kun Tonyn kanssa videot katsottiin, mä ymmärsin, mikä aarre meillä onkaan <3 Se ei lähtökohtaisesti pidä ihmistä uhkana, ei osoita terävyyttä isosti, palautuu kaikesta nopeasti, kykenee toimimaan, on rauhallinen näissä tilanteissa. Ihan täydellinen meille <3 Ja lisäksi meidän suhde on tosi hyvä! Tuomari kysyi multa virnuillen, miten Sila pärjää päivät kotona, kun mä oon töissä. Onneksi, so far, hyvin. Eikä sille pitkiä päiviä yksin tulekaan: lapsien koulupäivät eivät ole vielä niin pitkiä. 

Mutta tällaista tänään. Paitsi vielä se, että kävimme peko-treeneissä tämän viikon sunnuntaina ja Sila loukkasi siellä anturansa.. ontuu nyt toista etujalkaa, mistä THÄNKKAAD löysin viiltohaavan. Sitä nyt hoidellaan ja koetetaan päästä kuntoon. Nyt sitten pieniä lenkkejä, ei treenejä.. Oh no :D 

Pikaista paranemista meille, toivon mä ;)

Joskus, kun MELKEIN kaikki vaan toimii

Sen ääneen sanominen on pelottavaa: manaanko mä nyt epäonnistumisen esiin, oonko mä nyt ylpeä, ahdistaako muita se, että mä hypetän.. Miksi ihmeessä ja mistä, nämä ajatukset kumpuaa ja kertoo?! Mä koetan vakavissani ja tosissani lytytä ne ajatukset nyt syvälle piiloon ja pois. Ja olla ihan äärettömän onnellinen onnistuneista treeneistä eilen! 

Meillä oli siis pelastusporukan hakutreenit. Tallattiin "ihan perinteinen" PK-hakualue, 150m pitkä ja normileveä. Sila oli kolmantena koirana vuorossa ja halusin sille neljä piiloa ja siis neljä eri "ukkoa". Toivoin, että ukot eivät makaa pitkulana, mutta voivat istua tai makoilla osittain: Silalle on se kokonaan makaavan maalimiehen haukkuminen vielä työläämpää, kuin istuvan ja tänään halusin, että keskitytään muuhun, kuin haukkuun. 

Viime hakutreeneissä me tehtiin Silalle piilot "haamuilla" ja nyt toivoin, että otetaan pelkkä ääniapu niin, että maalimies huutaa Silaa nimeltä. Kuitenkin niin, että eivät ole lähellä keskilinjaa, vaan melko syvälle, jopa perälle, toivoin maalimiesten menevän. 

Hain Silan autosta, kun kakkoskoira suoritti partiointia alueella ja käytiin vähän käppäilemässä. Siellä jo huomasin, että Silan vire oli oikein erinomainen! Se oli tärpäntikkelinä ja oli kovasti korvat tötteröllä menossa kohti hakualuetta. Siitä jopa näki, että se pettyi, kun vein sen tallustelemaan hiekkatielle. 

No, pettymys jäi lyhyenlännäksi, sillä kohta päästiin hakuilemaan. Mä en ole VIELÄ ottanut sitä hallintaan, kun mennään alueelle, sillä tykkään tuosta sen asenteesta, ilosta ja palosta. Vielä. :D Mä niin näen itseni vuoden päästä kiroamassa sitä, miten olisi heti alussa pitänyt keskittyä tähänKIN :D 

Lyhyesti ja ytimekkäästi: Sila sai jokaiselta maalimieheltä ääniavun, jonka jälkeen se lähti todella lujaa etsimään maalimiestä. Ongelma edellisillä kerroilla on ollut "kengurunloikat", mitä se harrasti nähdäkseen maalimiehet: nyt ei sitä ongelmaa ollut, koska ei tiennyt sijaintia- meni nenällä. Ja tästä kiitollisuuspisteitä ropisi näille treeneille lisää <3 

Kaikki neljä ukkoa löytyi nopeasti ja jokaiselle tuli hienot haukut! Yhden kohdalla haukkui kerran ja piti pienen tauon- kokeili, saisiko purkin auki sillä, mutta jatkoi, kun kansi ei auennut. Ensimmäistä maalimiestä oli tallonut, joskin tämän sijainti oli hankala, jos koira halusi lähelle haukkumaan: miten Sila yleensä tekee. Mutta tätä pitää, tottakai miettiä jatkoa ajatellen. Vielä en haluaisi siihen puuttua, koska nyt saatu haukku sujumaan ja hommassa on iloa. Tästä kuitenkin se MELKEIN tuohon otsikkoon.

Hirveän iloinen mieli sekä haukuista että siitä, miten lähti maalimiehille ja käytti nenää! Lisäiloa siitä, että mä muistin joka pistolla edetä ja Sila pysyi maalimiehillä siihen saakka, että ehdin paikalle. Ja tässäkään kohtaa mä en vielä keskittynyt hallintaan, vaan otin sen hihnaan ja tullaan "raamit kaulassa" keskilinjalle. Mitä varmasti taas kadun vuoden päästä.. 

Hyvä, ihana, iloinen mieli! Ja alla mun uljas hakukoirani: 

Tunkeutuminen

oli eilisen rauniotreenin teemana. Oli tosi jännää ja mielenkiintoista! Ideana oli siis se, että yhden betoniputken suuaukko tukittiin naruista roikkuvilla tavaroilla: pulloja, pusseja, tölkkejä ja lisäksi maahan laitettiin styroxlevystä kappaleita:

Sitten sinne peruutti maalimies piiloon:

Jokainen koira tuli paikalle yksitellen. Koiralle ravisteltiin pientä purkkia (jossa oli kiviä, mutta sitä koira ei tiennyt :D), purkki heitettiin tuon "verhon" läpi maalimiehelle, joka salamana vaihtoi sen koiran omaan purkkiin ja sitten koira päästettiin irti: toiveena oli, että se menisi "pullot kaulassa" hakemaan eväänsä. Syvempi idea siis, että koira menisi rohkeasti kaikenlaisiin putkiin, myös inhottaviin. Mun pikainen tulkinta oli, että tässä testattiin koiran rohkeuden lisäksi sen taistelutahtoa. 

Mulla oli vahva luotto Silaan. Ajattelin, että tämä ei välttämättä ole sille niin kauhea, kuin voisi kuvitella. Ja intuitio puhui totta. Sinne se sujahti. Ei tokikaan pullot kaulassa, mutta hirveän tomerana ja reippaana:

Huvittavinta mun mielestä oli se, että tehtiin tämä Silalle kolme kertaa ja JOKA kerta, kun se tuli tulta ulos, se oli lähdössä raunioille "oikeisiin hommiin". Tämä oli sille, luulisin, liian helppo ja tuli ensimmäisellä kerralla "nähdyksi". Siinä muuten kiteytyy meidän ongelma tottiksessa: treenit pitää pitää joka kerta yllätyksellisenä ja rutiineja ei saa tulla- muuten tulee tämä sama ilmiö esiin.. 

No, anyway, olinhan mä tosi iloinen ja taas tunsin suurta kiitollisuutta koirajumalaa kohtaan siitä, että on meidät kaksi saattanut yhteen <3 

Sila sai myös lopuksi kaksi "oikeaa" etsintää- niihinkin tehtiin nyt uusi haaste: radalle laitettiin häiriöhenkilö, joka kolkutteli kepillä raunioilla- teki "raivaustöitä", kuten kokeessa on kuulemma. Samalla juteltiin siitä, että jatkossa Silalle voisi nostaa rimaa siinäkin, etten mä enää kulje niin sen mukana, vaan joutuu oikeasti etsimään vielä enemmän yksin. En mä ihan sen housukarvoissa nytkään kulje, mutta tunnustan, että kuljen mä sen perässä.. Kisanomaisiin treeneihin siis alamme siirtyä, koska... IIK! Olishan se sairaan siistiä! Mutta minä vuonna? ;P 

Nämä etsinnät meni hyvin. Ensimmäisenä vastassa oli "häiriö ihminen: raivaaja". Se käytiin nuuskaisemanssa ja sitten lähdettiin etsimään. Siitä mä olin kanssa etukäteen melko varma, että se menee näin. Meillä on aikaisemmin raunioilla ollut aina ihmisiä "käytävillä"; ei koskaan vielä kasojen päällä, mutta Sila ei ole näistä "merkityksettömistä" ihmisistä välittänyt oikeastaan yhtään mitään. Joten oli tosi kiva, että tämä meni näin mutkattomasti, ainakin ensimmäisellä kerralla. Saas nähdä, kun hommiin ruvetaan ottamaan moottorisahaa, kirvestä jne.. Jaiks. 

Etsintähommissa Sila löysi ensin "kakkosmiehen", joka laitettiin sille siltä varalta, että tarvii etsiä vielä toinen- jos ottaa vaikka häiriötä "raivaajasta". Onneksi sillä ei ollut nyt merkitystä. Hyvät haukut ja jee-fiilis! Sitten jouduttiin vähän auttamaan: kiipeämään perässä kasan päälle- ei tuullut juurikaan ja sää oli vaikeahko. Kasan päällä oli kuopassa selinmakuulla toinen maalimies ja se on Silalle aina ollut vaikea asento haukkua. Onneksi kuitenkin saatiin pari hienoa haukkua ja pari haukkua olikin kriteerinä: oikeastaan haukun aloitus. Siitä mulla on video instassa: jos kiinnostuttaa :) 

Hyvä treeni, parempi mieli! Jälleen ja taas. 

Tänään treenataan tottista, siitäkin tullut niin kivaa, että oikein odotan taas iltaa! :)

Tutkimus

Tein Silan kanssa tieteellisen kokeen. Maanantaina olimme rauniotreeneissä. Tiistaina lähdimme mun äidin luokse, missä ei siis todellakaan treenattu, mutta elämä oli kaikkea muuta, kuin tasaista - viisi lasta ja kaksi koiraa. Sila nukkui pääasiassa öisin, mutta silloinkin huonommin, kuin normaalisti. Sieltä saavuimme torstaina kotiin. Pe ja ei tehty mitään muuta, kuin ainaiset kaksi lenkkiä päivässä. Ja tänään Silalla kiehui yli. Eli aika monta päivää meni, joskin veikkaan, että ti - to ajanjaksoa ei voi laskea seesteiseen elämään.

Tänään aamulenkillä Sila oli alun ihan normaali. Lönkytteli mun vieressä/vähän edellä tai takana. Yhden talon pihassa usein huutaa koira, joka juoksee siihen ihan ojan viereen räyhäämään ja siinä Sila aina vähän "ahdistelee", joten siinä tehtiin pieni peruutuspätkä ja se meni ihan älyttömän hyvin. No, matka jatkui ja kaikki normaalisti. Päästin sen jossain kohtaa irti, Sila kävi ryteikössä asioillaan ja jatkoimme matkaa. Kunnes saavuimme pienelle kentälle. Sila lähti mun edelle ja samassa se lähti häntä mutkalla vetämään kahdeksikkoa ja pomppi ilmaan 😂 Mä tietysti repesin, minkä seurauksena Sila sai vettä myllyyn ja juoksi mun luo ja koetti iskeä nilkkoihin, kuten silloin moooooonta kk sitten sillä oli tapana, viime vuoden puolella. 

No. Nykyään mulla on eväät asiaan ja sain siitä Silan perusasentoon, sairaan hienon seuruun ja ehkä meidän parhaat-ikinä liikkeestä maahanmenot ilman käsiapuja! Jee 💗 Kun sitten jatkoimme lenkkiä, vaikutti Sila jo "normaali malta", kunnes. Mä kuulen ihan valtavaa jyrinää kauempaa- ukkonen lähestyy. Tein uukäännöksen, mistä Sila riemastuu ja käy pölläytyämässä joidenkin kymmenien metrien päästä pikkulintunipun. Seuraavaksi se bongaa kauempana fasaanikukon ja käy jahtaamassa sen lentoon 🙈

Mun tutkimuksen tulos on, että tsekinpaimenkoiralle ei riitä kahden lenkin-taktiikka, ilman treeniä, montaakaan päivää. Ainakaan kaikille. Muuten lyö läpi käytös, jota me ei toivota. Jollakin se on häiriöiden bongailu, jollakin räyhäämistä, tekemisen keksimistä tms. Onneksi huomenna taas treenataan 😁 Tänään on lasten sukulaissynttärit, joten vieraita luvassa ja sitä kautta muutosta normiin. 

Sitten miehiin. Jos shelttiuroksen miettiminen on vaikeaa (väri, koko, terveys, luonne, sukutaulu), niin voin kertoa, että helppoa ei ole meilläkään. Populaation määrä on pieni, PEVISA on tiukka (pullauttaa nuoret urokset pois) ja sukutaulussa on paljon koiria, mitä haluat karttaa. Siihen päälle terveys ja luonne, niin jep. Ei ole helppoa. Silan ensimmäinen uros Zeven vaikutti hyvältä, kunnes saimme tietää, että Silan isoisällä on kahdessa pentueessa epilepsiaa ja Zevenin isoäidin siskon kautta sama riski. Totesimme Ingelan kanssa, että liian iso riski. Seuraava uros oli tsekeissä. Ihana, kaunis, terve, hyvä jälkeläisnäyttö ja Sila sai vihreää. Mutta tuli korona ja minä sanoin, etten matkusta loppuvuodesta ulkomaille astuttamaan- tämän uroksen omistaja ei suostunut pakasteeseen. Uros nro kolme oli kaunis, rohkea, sopivan matkan päässä ja myös jo sen ikäinen, että mahdollisen epilepsian voisi olettaa jo puhjenneen. Mutta taas löytyi epilepsiariskiä meidän makuun liian läheltä, kun nämä kaksi olisi saattanut yhteen. Melkein iski jo epätoivo, mutta annoin itseni masentua tunnin. Sitten taas mentiin. 

Neljäs uros on hieno. Myös jo sen ikäinen, ettemme enää pelkää epilepsiaa samoin, luin nuoren uroksen kanssa voisi pelätä. Harrastaa suojelua ja tokoa. Terve. Kaksi pentuetta maailmassa. Ei liian iso. Tummia ovat Silan kanssa molemmat, mutta se on listallamme viimeisenä huolena. Asuu tsekeissä. Uros on perjantaina käynyt klinikalla ja siemenet nukkuvat nyt typessä. Niistä pieni osa herätetään kk päästä ja jos siellä on sen jälkeen riittävää elämää, lentävät ne Suomeen ja Silan mies on VIHDOIN totta ❤️ Juoksua odotan lokakuulle, joten marraskuussa lienee sitten siemennys, jos kaikki menee, miten toivomme 🙏 

Saa peukuttaa.