Leirillä

Hejsanhopsan! Niin se kuulkaa aika kiitää, kun elämä vie ja kuljettaa. On opiskeltu, reissattu, tehty töitä jiiänee. Silan kanssa on tehty ihan hirveän vähän mitään muuta, kuin perus- elämää. Raunioista on ollut pari viikkoa kokonaan taukoa: keskiviikoille sattunut kahtena viikkona lasten menoja, vanhempainiltaa jne. Ja agility jäi tältä viikolta myös väliin: Tjäreborgin tilanne nosti verenpainetta ja tarvitsin metsälenkin siihen iltaan. Kiitos vaan Essille vielä seurasta. Oli mielenkiintoista huomata, että hirvikoira on hirvikoira, vaikka seura oliskin erinomaisen ihanaa :D Onneksi Paju löytyi ja loppu hyvin kaikki hyvin.

Nyt tosiaan eilen ajoin pimeässä kotiin Loimaalta Sila takaluukussa. Mentiin tsekkileirille yhdeksi yöksi ja kyllä se reppu vaan taas täyttyi jos ja vaikka kuinka. Olin etukäteen valinnut meille lajeiksi leikityksen, metsäjäljen, tottiksen ja haun. Ja jep, kaksi päivää aikaa. Ja kerrottakoon vielä, että ekana iltana lajeista oli vain leikitys, joten miettikääs meidän eilistä :O Ja selvittiin.

Perjantai aloitettiin kuitenkin kimppalenkillä. Meitä oli paikalla vajaa 10 tyyppiä ja tehtiin porukalla pieni lenkki. Se on harva rotu, jonka voi tällä lailla laskea vapaaksi niin, että yksikään koira ei tunne toistaan etukäteen. Sheltti oli sellainen, joskin siellä alkoi nousevassa määrin olla aina mukana riidanhaastajia ja pullistelijoita. Perjantain lenkki saatiin tehdä ilman pullistelijoita ja Sila nautti täysin rinnoin. PARASTA kuitenkin mulle oli huomata, että se piti mua ihan koko ajan silmällä. Kävi noin 50-100 metrin välein katsomassa, että tulen ihmislaumassa mukana. Oli hienoa. Puoli vuotta sitten se höntsäili kimppalenkeillä ilman pienintäkään käryä siitä, missä olin ja menin.

Lenkin perään oli illan ohjelmassa tosiaan leikitys ja sen veti Ylöjärveltä saapunut Olli Holmberg. Olli on maalimies ja kouluttaja ja sen kyllä huomasi: koiranlukutaito oli ihan mieletöntä. Siinä kun seuraili, niin jokainen koira sai itselleen räätälöidyn leikin. Sila ei tarjonnut mulle yllätyksiä. Tai no, ehkä pienen: se päästi pienen turhautuma haukahduksen muutaman kerran, mikä on uutta. Haukku on muutenkin tullut elämäämme eri tavalla sen jälkeen, kun se opeteltiin. Kaikissa tilanteissa, missä nykyään turhautuu, tulee ääni. Ennen siitä ei saanut ääntä ulos millään, missään, eikä koskaan. Mä en oo ihan varma, mitä asiasta ajattelen. Ratkaisu: älä ajattele asiaa. Sila siis saalisti, puri, ravisti rättiä. Positiivista oli, että irrotti tällä kertaa "puolivahingossa" rätin niin, etten joutunut heti ensimmäisenä iltana totaali nolatuksi. Tai no, ehkä se huipennus tuli siinä, kun lähdin viemään Silaa autoon. Se nappasi mua pohkeesta kiinni siinä kentän reunalla, kun tajusi, että mennään pois. Muhun on hirveän helppoa purkaa turhautumista ja se pitää saada loppumaan nyt. Asap.

Seuraavana aamuna kävin Silan kanssa aamulenkin kaksin. Paitsi että montaa sataa metriä ei tarvinnut kävellä, kun metsäpolulta putkahti teille toinen tsekkinarttu emäntänsä kanssa ja tehtiin loppulenkki kimpassa. Koirat juoksivat ja leikkivät koko lenkin täydessä ja sulassa yhteisymmärryksessä. Juteltiin siitä, miten näillä on niin omintaikeinen tyyli leikkiä. Ärinää, takapuolella tuuppimista, hampaiden irvimistä, melko rajua touhua. Ja silti näki, miten kumpikin koira nautti ja leikki oli koko ajan leikkiä. Eikä kumpikaan vinkunut tms. Silan onnenpäivät oli nämä kaksi päivää.

Treenit aloitettiin jälkitreeneillä. Mun olis kannattanut valita peltojälki sen tarkkuuden nimissä, mutta yritin olla itselleni armollinen ja valitsin siksi metsän. Kaikille metsäryhmäläisille tehtiin alkuun ruutu. Se abaut 1m x 1m ja sinne nameja. Sila teki sen tosi rauhassa ja tarkasti. Seuraavaksi tehtiin sitten esineilmaisua muutamalla eri tavalla. Silalle tehtiin nurmella kepin ilmaisua ja toi se kaikki kepit mulle, vaikka "jouduinkin" sitä melkoisesti hypettämään jokaisesta nostosta ja tuonnista. Mutta mulle pääasia, että se toi ne. Eli hyvästi makuuilmaisu. Olen haudannut sinut.

Seuraavana sitten tehtiin taas kimppalenkkiä koko jälkiporukan kanssa. Reilu kymmenen koiraa taisi siinä kimpassa kirmaloida. Sila on jotensakin hassu. Se valikoi aina yhden koiran, jonka kanssa hilluu ja painii koko lenkin. Tällä kertaa valitsi nuoren uroksen, jonka kanssa peuhasivat ihan äärettömän onnellisina. Ja SILTI Sila kävi mua välillä kurkkimassa. Haa, olen ehkä onnistunut jossakin. Ehkä ;)

Lenkin perään syötiin ja sitten taas treenattiin. Nyt aloitettiin tottiksella. Kerroin, että haluan meidän keskittyvän vireeseen ja mun palvomiseen. No. Sitten mentiinkin ytimeen ja kovaa. Mulla on ongelma. Iso ja paha, mutta työstän asiaa ja nyt, kun ongelma on ääneen sanottu ja väritetty, uskon, että pääsen siitä, edes jossain määrin. Kuitenkin sen verran jäi vielä opittavaa, että uutta koulutussessiota asian tiimoilta suunnitellaan. Mutta jo tämän oivalluksen takia mun kannatti ajaa Loimaalle. Puhumattakaan nyt seurasta jne. Mun iso oivallus oli, että mä ostan Silalta rakkautta ja palkkaan sitä ihan äärettömän tyhmästi. Mä en ole kiinnostava tottiksessa ja tottis on boring. Ja nämä asiat me muutettiin. Ihan ei vielä sujunut niin, miten Olli olisi mun halunnut tekevän, mutta aivoissa nytkähti. :P

Tottiksesta me Juhanin kanssa karattiin vähän aikaisemmin suoraan hakuun. Ja haussa kaikki muut olivat osuutensa jo tehneet: Sila pääsi suoraan metsään. Mä olin kuvitellut, että se tehdään jäniksen tai vähintään aaveen kautta. Mutta ehei, sinne Sila lähetettiin haahuilemaan kylmiltään. Kaikki kolme maalimiestä toki löytyi ja jokaiselle tuli myös haukahdus. Silti mä jäin miettimään, pitäisikö tässäkin lajissa keskittyä heti myös vireeseen vai riitääkö se, että koira löytää ja haistelee? Mua saa taas neuvoa.

Loppuun tuli vielä pieni leikityskierros ja Sila oli kyllä jo ihan tööt. Jännä juttu. (ironisesti). Saalis- ja laumavietti löydettiin tällä leirillä ja niitä mä nyt sitten yritän hommissani käyttää. Toivottavasti en niitä tai punaista lankaa hukkaa. Kiitos mukana olleille ja opettajille. Taas on, millä jatkaa.

Lopppun vielä meidän leiriviikonlopun kiteyttävä kuva. Vain yksi: muut löytyy facesta. Mutta tässä kiteytyy kaikki: Sila polleana, minä kuutamolla, meidän yhteinen buugi ja pieni oivalluksen hetki.

She is almost back

Fantasiapennut lienevät maailmassa, sillä Sila alkaa olla entisensä. Thänkkaad sei hoida leluja eikä kantele mitään suussaan. On oma itsensä, joskin kaipaa ihan hirveästi rapsuttelua ja silittelyä. Kesy puolensa ehkä? ;)

Agility on taas rullannut, mutta ei enää samalla lailla, kun niissä videoissa, mitä tänne latasin. Missä kirmaa puomin ja etenee wautsisti. Jotain on muuttunut. Ja jotain on munkin mielestä muuttunut. Agility lajina. Moni siitä mulle on sanonut jo etukäteen ja kertonut, että on jättänyt sen siksi repertuaarista kokonaan pois. Mä oon halunnut tehdä sitä silti, ”koska sydän sanoo niin”. Mutta mun sydämen ääni alkaa olla aikamoista piipitystä. Mä en tiedä, mitä mun pitäis ajatella. Treenit on olleet ihan jees, koira on jees, minä oon kohtuu jees, leikitään, palkataan.. ja silti jollain lailla on tyhjä olo. Mä pelkään, että tämä on sitä, että mun pitäis olla taas heti hyvä. Että jos joku on vaikeaa, mulle iskee pienen lapsen olo siitä, että ”ei tästä mitään tuu ja en tee enää”. Ja silti mä haluaisin ajatella, että oon aikuinen ja fiksu ja tajuan, että ollaan treenattu vasta hetken aikaa ja edetty tosi nopsaan. Ja että tapu tapu siihen omallekin poskelle vaan ja hyvä te. Sila menee hallille innokkaana, vetää suorastaan. Se pyrkii varastamaan lähdössä, nykii siellä ja on malttamaton. Ja silti sen eteneminen ei ole sitä, mitä mä haluaisin. Ja nyt, kun mä tätä kirjoitan, musta tuntuu ihan naurettavalta. Mikä mua vaivaa!?! Mutta, koska olen aikuinen ja yritän olla siis järkevä ja ajatteleva, olen ilmoittanut meidät myös seuraaville kursseille ja toivon, että mun hiillos iskee vielä kipinää. Ellei, en halua pitää sitä hiillosta väkisin hengissä. Mutta seuraavat kuukaudet kertovat, kuinka meidän käy.

Onneksi sentään joku sujuu. Rauniot. Käytiin ekaa kertaa ikinä viime sunnuntaina treenaamassa koko perheen voimin, mukana vielä lisävahvistuksena Huldan paras ystävä. Sila teki kaksi neljän piilon sarjaa. Seitsemälle tuli haukku ja työskentely oli tosi hyvää. Olin toooosi iloinen! Lopuksi näytin vielä Tonylle ja lapsille kettikset ja ne Sila teki taas kaikki. On se eri epeli <3 Ke oli sitten taas oman ryhmän treenit raunioilla ja tehtiin yksi neljän piilon sarja. Kolmelle tuli haukku ja Silan työskentely oli kyllä oikeasti hienoa! Se tekee koko ajan töitä, etsii ja jaksaa. Välillä voi pysähtyä ja katsoa, että oonko messissä ja sit taas menee. Oon hirveän tyytyväinen mun pieneen rauniokoiraan. Mietin eilen, että ajatella, ollaan aloitettu tää harrastus vasta tänä loppukeväänä. Mutta ehkä se kertoo siitä, että ollaan edetty sopivasti: kiitos Tiina, että laitoit meidät etenemään kohtuu nopeasti, eikä jääty junnaamaan samoja juttuja liian pitkäksi aikaa!


Mutta koska rauniot on pk-lajina sellainen, missä on vaikea kisata jne, on meidän katseltava vähän muuallekin. Tottis kuuluu jokaiseen peekoohon olennaisena mukaan ja sitä oon ajatellut, että aletaan nyt pikku hiljaa treenata enemmän ja tavoitteellisemmin. Koska Sila on ”jo” 15kk ja nyt voin alkaa olettaa, että se tajuaa ja osaa jo. Tähän saakka ollaan pääasiassa vauvailtu noita tokopuolen juttuja. Niin mä ilmoitin meidät LaTon tottisporukkaan ja lauantaina oli ekat treenit. Meitä oli paikalla kaksi belgiä ja Siltsu. Tehtiin kukin vuorollamme, vähän kuka mitäkin. Ja vinkattiin toisillemme omia ajatuksia. Mä oon ihan kauhean kova tunneihminen ja mulle on aina niin ääritärkeää se, millaisia muut on ja miten ne mut ottaa ja onko ookoo, että ollaan tultu porukkaan ja ja ja.. Ja siksi oli iso helpotus, että tuonne solahdettiin mukaan niin mukavasti. Huh ja kiitos <3 Silalla on hassu taipumus: kun se leikkii toisten koirien kanssa, se aivastelee välillä. Oon luullut, että johtuu siitä, että rypistää nenäänsä. Mutta se aivastelee myös seuruussa *rollreyes*. Mä kysyin siitä Katiskassa ja ilmeni, että on aika tyypillistä monellekin koiralle. Joko innostusta, ylivirettä, paineistumista.. mitä kelläkin. Silan kohdalla onkin mielenkiintoinen juttu. Koska jos on ylivirettä, olisi se kohtuu tragikoomista, sillä virettä oon just kokeillut nostaa siihen seuruuseen. Ja jos on innostusta, on sekin vähän hassua. Koska mun on vaikea kuvitella Silan olevan niin innoissaan seuruusta :P Ja paineistumiseen en usko hetkeäkään, koska son Sila. Joten tutkin edelleen asiaa.


Sitten noista muista peekoolajeista ja ihmisistä. Mä en oo uskaltanut treenata missään porukassa hakua, sillä mä en kehtaa mennä sinne haaskaamaan muiden aikaa, koska me ei osata yhtään. Ei olla ikinä tehty. Eilen raunioilla mä sain niin ihania kannustuksia ja mukaan kutsuja, että saatan hyvinkin uskaltaa kiikuttaa meidät joku kerta joihinkin treeneihin. Mulla on jotenkin kutina, että haku olisi Silan juttu. Silti mä en jälkeä aio kokonaan unohtaa, vaan pidetään se repertuaarissa mukana, ainakin jossakin määrin. Sitä olis niin helppo treenata keskenään versus nämä muut lajit..

Vielä loppuun, että mä oon löytänyt aivan ihanan ”sponsorin” mulle ja Silalle <3 Yksi ihminen jakoi pois vanhoja peekookamojaan, osasta pyysi muutamaa euroa ja osaa jakoi ilmaiseksi. Satuin oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan ja saatiin sieltä vaikka ja mitä. Nyt sain vielä viestiä, että kamoja oli löytynyt lisää. Eilen hain laatikollisen esineruutuesineitä ja tunnarikapuloita. Tunnaria me ei tehdä koemielessä ehkä koskaan, sillä se on EVL-liike, mutta tunnari treeninä ja ajankuluna on varmasti mitä mainioin <3 Joten kiitos sinä ihana! Meillä on nyt nahkapatukkaa, pk-liiviä, ketjupantaa, hihnaa, liinaa, kapuloita jne. Pus <3

Sorisorisori

Tauosta. Mulla on ollut välissä "muuta elämää", huonoa moodia, motivaatiopulaa jiiänee. Mutta ollaan me jotain kuitenkin treenattukin :)
Ke ei päästy raunioille: mulla alkoi koulu Vaasassa ja ei vaan tunnit riittäneet siirtymisiin jne. Harmitti, mutta tätä on elo välillä. Torstaina sitten suuntasin kuitenkin tottistelemaan Kennelkerhon treeneihin. Meitä ei ollut aluksi paikalla kuin kaksi koirakkoa. Mä sitten avauduin ja pyysin taas apua. Mutta Silan vire oli parempi, kuin edellisviikolla. Mä sain ihanaa ruotimista ja pohdittiin yhdessä, miten sairaan vaikeaa tuo tottistelu on. Ja miten sitä aina sössii. Että vaikka kuinka yrität ja mietit etukäteen, tekee virheitä kuitenkin. Vaikka teet kaikkesi, ettet niitä tekisi. Harmi. Ja niin inhimillistä. Treenien jälkeen, mun siis, jäin katsomaan maalimiehen kahden koiran leikittämistä. On se kuulkaa kovaa touhua. Aivan alkoi jännittämään, miten Silan leikitys tsekkileirillä tulee menemään. Oon nimittäin ilmoittanut sen leikitykseen. Ja tottikseen. Ja metsäjälkeen :P Tottiskärpänen on purrut mua sen verran, että ilmoitin meidät myös LaTon tottisporukkaan, viikonlopputreeneille. Ajatuksella, että jos kävisi kerran viikossa treenamassa, on se sitten siellä tai täällä.

No agilitystä sitten. On ollut outoja aikoja. Viikko sitten maanantaina oli agitreenit, missä oli iloa ja intoa ja eritoten paloa. No. Viime lauantaina meillä oli seuran sisäinen koulutuspäivä, missä saatiin treenata Viitasen Maijan opissa ja nimenomaan möllitasoiset koirakot. Olin into piukassa paikan päällä ja aivan hekumoin sillä ololla, että on ihana esitellä tsekki, joka syttyy agilitystä ja menee tukka (jos sillä olis sellainen: edelleen nakulook on vallalla) putkella. Vaan kuinkas kävi. Tony toi Silan paikan päälle perässä: me oltiin vasta kakkosryhmässä ja mä menin aamulla jo paikalle rakentamaan rataa. Tulivat fillarilla (asutaan noin kilometrin päässä) ja Tony sanoi, että ”oli kuin olisin lehmää tuonut narussa”: EVVVK oli ollut Silan moodi.. ja sama näkyi treeneissä. Mä tunsin heti ekalla suoralla, että ei lähde. Ja sama tuntuma oli koko treenien ajan. Me ei treenattu ihan kaikkia kuvioita ja juttuja edes: ei mitään järkeä, kun koira ei ole yhtään oma itsensä. Siinä sitten mietittiin Tonyn kanssa, mistä kiikastaa ja sitten tajuttiin.. Valeraskaus. Sila on kotona ihan laamana; Hulda kysyi tässä joku päivä takaperin, että ”miksi Sila ei ole yhtään Sila”? Se vaan nukkuu. Nisät on suuret (maitoa ei tullut viikko sitten, nyt en ole puristellut) ja ruokahalu oli samaten viikko, kaksi sitten kokonaan kateissa. Tuon katastrofaalisen treenin jälkeen mä tiputin Silan ruuan puoleen ja lisättiin reipasta liikuntaa. Yritys, että energia ei riitä maidon tuottamiseen. Eilen alkoi tuntua, että EHKÄ hän herää horroksestaan. Alkaa olla taas pieni ”pirunpilke” silmissä. Laskeskelin kalenterista aamulla, että ensi viikolla on juoksun ALUSTA 60vrk, joten seuraavien viikkojen aikana toivon, että helpottaa. Olin jo unohtanut tän narttukoiran elämän toisen puolen.. :/

No. Nyt on mennyt päiviä aikaa toipua tuosta täydellisestä masennuksen alhosta, minkä lauantai sai aikaan. Ollaan vaan luettu kirjaa ja käyty lenkillä. Tänään mä sitten kaivoin fiiliksen naftaliinista ja treenasin kotipihassa muutamaa juttua. Kapulan (650g) nostoa, luokse- ja sivulletulo ja ”kaukkarit”. Treenasin ehkä joku 5min yhteensä. Mutta. Mä oon todella TODELLA sössinyt alkuvaihessa muutaman kerran kunnolla. Yksi mun isoimpia virheitä on ollut vapauttaa Sila palkalla: kun tekee liikkeen, palkka suuhun ja ”hyvä” tms sanalla samalla oon vapauttanut sen. Nyt, kun Sila saa palkan vaikka seuruussa, vierelle tulossa tms, se alkaa välittömästi palkan saatuaan nuuskia maata: tippuiko jotain ja sen vire ja keskittyminen katoaa. Kunnes taas katsoo, että jatkuuko. Voi beba!! Mä oon pulassa. Help!! Laitan tähän videon, mistä näette ongelman. Laittakaa mulle paljon vinkkejä, ideoita ja ajatuksia. I need you <3