Ja takapakkeja

Keskiviikkona oli rauniopäivä, se, mitä aina odottelen into piukassa. Tuttu porukka paikalla ja korkattiin mulle ja Silalle ihan uusi alue. Käytiin ensin tallaamassa aluetta ja sitten tehtiin piilot. Silan vuoro taisi olla kolmantena. Koska viime kerralla oli saatu haukut, päätettiin, että hakut pyydetään nytkin. Onneksi tehtiin vain kolme piiloa, sillä oli puhetta, että tehdään Silalle kaksi kierrosta. Hain Silan autosta ja haukutin sitä muutaman kerran. Aivan oli tohkeissaan ja haukku irtosi helposti. Mä en YHTÄÄN nähnyt, mitä tulevan. Sila löysi ensimmäisen maalimiehen ja mä luulen, että siinä tuli joku pieni hetki niin, että Sila ei tiennyt, mitä tehdä: ennen se on saanut suoran palkan ja nyt maalimies ei ehkä nähnyt, että Sila kurkki putkeen ja jätti pyynnön joko tekemättä tai teki niin, että Sila ei joko kuullut tai jostain syystä reagoinut. Se yritti aikansa kurkkia putkeen ja sitten se MELKEIN LUOPUI ja lähti etsimään seuraavaa.. Mä en kestä. Huusin maalimiehelle, että antaa suoran palkan. Mietin jälkikäteen, että oliko tuo paineistumista, tuhautumista vai jotain muuta? Mä seisoin aika lähellä ja Sila välillä katsoi mua sen näköisenä, että WTF. Joko se tunsi mun turhautumisen ja paineistui, mitä mun on kyllä Sila tuntien vaikea uskoa, tai sitten se turhautui, kun ei tiennyt mitä eikä saanut palautetta. Minähän, perinteisesti, viuhuutin ruoskaa itselleni jälkeen päin ja mietin, miten voin sössiä tän näin. Mutta nyt mä yritän keskittyä hyvään: sitä oli sitten kaikki loppu. Seuraavat kaksi maalimiestä löytyi ja molemmille tuli haukut. Ja lisäksi Sila teki aivan järjettömän hienoa hakua: meni siksakkia itsenäisesti ja haki aktiivisesti.

Kakkoskierros tehtiin niin, että Silalle meni kolme maalimiestä istumaan näkösälle ja jokainen pyysi haukun ja jokainen sen sai. Emmä tajua.

Treenien lopuksi mentiin vielä porukalla kettiksille ja Sila teki ne yhtä lukuunottamatta kaikki: sitä pussiputkihässäkkää mä en ottanut lainkaan. Pituus ja keinu tuli uusina. Mä olin ajatellut lingata vielä sitä keinulautaa, sillä mä, perinteisesti, halusin miettiä miten sen teen, etten tee väärin ja hallaa. Mutta mua kannustettiin tekemään se, koska Sila oli sinne koko ajan menossa. Ja niin me se tehtiin: panin purkin keinun eteen alas ja kun se lätkähti maahan, oli siellä purkki odottamassa. Ja tää kettiksien keinu on matalampi ja lyhyempi, kuin agilityssä. Joten toivottavasti ja oletettavasti en tehnyt sille hallaa.

Hyvä maku siis pitäisi jäädä treeneistä, mutta oon mä aika mestari murehtimaan sitä ainoaa asiaa, mikä meni persiilleen.. :/

Kevennyksenä, että siellä meidän "uudella" alueella oli yhdessä mökissä nukke. Tiina meni sinne piiloon ja huusi, että "täällä on nukke". Mä näin sieluni silmin sen kauhuelokuvan tyhjäsilmäisen Annabelle-nuken (mä en siis kauhuelokuvia katso, mutta mainos jäänyt mieleen) ja kun Tiina oli löydetty, halusin käydä katsomassa "annabelleä". Se oli kuitenkin mun silmään enemmän Hannubell ja siitä on sitten riittänytkin mulle iloa moneksi päiväksi, kun muistelen meidän vitsailuja hannubellestä :D Mutta miettikääs: maalimies on joskus ollut tuon nuken takana/alla tai sitten koira on nähnyt nuken ovesta ja maalimies ollut nurkassa tms. Eli koiraa JA ohjaajaa on todella tällä nukella koetettu vivuttaa. Melkoisia kelmejä ollaan välillä ;)

Torstaina olisi pitänyt olla tottispäivä, mutta kimppatreenit jäivät väliin osallistujapulan ja aikatauluongelmien vuoksi. Mulla oli eilen muutenkin kohtuullisen raskas päivä ja läksin Silan kanssa lenkille "tyhjäämään päätä". Istuttiin tuolla joen rannassa; Sila hyppäsi mun viereen puistonpenkille. Siinä sitä rapsutellessa elämä alkoi sen verran selkiytymään, että soitin Tonylle, voisiko mitenkään tulla meidän luokse ja ottaa yhden lelun mukaan. Halusin jutella mun paskan päivän taka-alalle ja keskittyä kivaan. Ja, härregyyd, hän saapui valkealla pyörällä, lelu jopparilla. Juteltiin ja jaettiin ajatuksia ja sitten sain vielä Tonyn pitämään Silan narusta kiinni: sain leikittää, nostaa vireen ja tehdä kaksi pientä seuruuta ja JESTAS millä moodilla.. <3 Tuo on näemmä se oikea tie. Hitokseen vaan pitkä ja raskasta aina leikkiä hiki päässä. Mutta minkäs teet muuta kuin sen, mitä tilanne vaatii. Nimim. mä urpo oon luvannut tehdä "jossain kohtaa" sen BH-kokeen..

Edistymistä

Onneksi sitäkin tapahtuu. Edes pikkuisen.

Eilinen oli agilitypäivä. Meillä oli treeneissä ykkösten rata, jonka tein Silan kanssa pätkissä ja muutamaa estettä skipaten. Osa kuvioista oli meille vaikeita ja saatiin kotiläksyksi "pökkäämistä" mun kielellä, eli siis sitä, missä koiraa ohjataan työntäen kauempaa. Sila tulee mua kohden, mikä on täysin luonnollista tuossa vaiheessa olevalle nuorelle koiralle. Etupalkka auttais, mutta sit se ei ehkä ajattele muuta, kuin sitä etupalkkaa. Mietin asiaa. Enkä mä oikeastaan usko tarvivani tätä vielä pitkään aikaan. Ehkä kolmosissa olis kätevää, JOS sinne ikinä mennään ja tai päästään. Suurinta iloa mä sain eilen Silan himosta ja irtoamisesta. Se oli aivan liekeissä <3 Haki esteitä ja kun tiesi, minne mennä, se meni ja kovaa! Mä oon aikanani miettinyt, riittääkö tsekissä potku tuolla agilmaailman pikkusäpäköiden bortsujen keskellä, mutta riittää se. Siihen ei tarvita muuta, kuin se tekemisen himo. Ja se Silalla kyllä on. Nyt oli myös puomilla se, että Sila juoksee yksin, kovaa, sinne päähän. Koska siellä on korkki ja korkin nokkiminen on mahtavinta ikinä :D Jossain oon onneksi siis näemmä onnistunut.

Mä katoin kotona treenivideoita haavi auki ja sydän läpättäen siitä, että meistä näkee, että meillä on hauskaa. Ja Silasta näkee, että sillä on vire ja moottori kohdillaan tässä lajissa. Tää on niin hyvä aasinsilta siihen mun kirjoitukseen vireestä. Siihen pitäis satsata heti alkeiskurssilla. Siihen, että koira onnistuu abaut koko ajan, saa kehuja ja se saa itse oivaltaa ja oppia. Uskon ja toivon, että jokainen koira nauttii siitä. Meillä oli eilen ekaa kertaa lelutalutin käytössä ja se oli aikasta hauska. Sila tykkäsi vetää sitä ja leikkiä sillä. Joten Kanalaan kiitos <3 Se oli muutenkin meille just täydellinen värejä ja yksityiskohtia myöten <3 Kattokaas esnes tota "rusettia" lukon edessä.

Ja tässä intohimoa a la Sila

No sit muihin juttuihin. Mä oon miettinyt kapulaa viime kuukausina jonkun verran. Luin alkukesästä siitä sen artikkelin, missä kerrottiin kapulanpidon treenaaminen aasta alkaen. Me ollaan tehty niin, että Sila nostaa sen mulle, tuo sen mulle, ottaa sen mun edessä suuhun ja naksaus kaikesta pienestäkin. Mutta vire tuppaa nousta ja puree herkästi kapulaa, huitoo mua tassulla samalla (Huldan opettama temppu, jota tarjoaa turhan helposti) ja tiputtaa kapulaa herkästi inan liian ennen naksausta. Joten oon pitänyt asiasta vähän paussia ja odottanut oikeaa neuvoa. Ja pari viikkoa sitten tottiskentällä mä sain sen Saaralta. Kysyin, miten on opettanut pidon omalle koiralleen, joka myös melko kiihkeä. Ja tadaa, The Neuvo tuli. Palkka eteen: koira tuijottaa sitä hypnoottisena. Kapula suuhun, naks, vapautus palkalle. Ensimmäinen treenaaminen näin meni "hämmennyksessä", mutta sain muutaman onnistumisen ja lopetin oitis. Eilen tehtiin toisen kerran ja meni jo huomattavasti paremmin. Tänään mä tein asiaa kolmannen kerran ja nyt oli jo ihan sairaan hieno, toki pito on vasta lyhyt ja kapula tuo naurettavan kevyt. Mutta uskon, että 650g menee samalla lailla. Testaan sen, kun ei ole enää vaaraa, että tiputtaa varpailleen.

Koska mä oon ahne ja aina niin kovin nopea, halusin kokeilla heti seuraamista kapulan kanssa. Ja kyllä, siinä artikkelissa kehotettiin etenemään tässä treenissä nopeasti, muuten eteneminen ja riman nostaminen vaikeutuu kuulemma liiaksi. Mä laitoin puhelimen videoimaan ja TOTTAKAI se roikkui näemmä niin, ettei meidän kummankaan päätä näe :D Olis ton kapulan kanssa aika oleellista ;P Mutta näkee siitä häiväyksen. Tää oli kolmas, ja viimeinen, treeniyritys. Ja ne meni kaikki yhtä hienosti <3

Onneksi mä alan olla toipunut sen verran, että jaksan, haluan ja saan iloa tästä, että pystyn päivisin tekemään Silan kanssa pieniä treenejä. Tunnen oikeasti suurta iloa, onnea ja kiitollisuutta tästä koirasta ja siitä, että se on ollut mun rinnalla ja nostanut mua suosta. Mun musta valoni.

Ja, edelleen, otan ilolla kommentteja vastaan. Teillä on taipumus laittaa niitä mulle yyveenä, saa niitä laittaa tänne muidenkin ihmeteltäväksi, koska te mietitte usein samoja asioita ;)

Oh what a lazy days

Meillä on ollut torstain jälkeen laiskat päivät tekemisen suhteen. No tehtiin me perjantaina abaut 17km fillarilenkki koko perheen kera, Sila mukaan lukien. Mutta muuten. Ei oo tehty muuta, kuin perus lenkit.

Tänään mä katselin muutamaa treeniblogia ja mietin, että turha sitä täällä kotona on tuskailla sitä, että joku asia on kesken. Hihat ylös ja hommiin. Ja niin mä kysyin Silalta, huvittaisko sitä treenata kapulanpitoa. Ja huvitti sitä. 🤷‍♀️😂

Mä tein sitä kahdella lailla. Molemmat periaatteeltaan samoja. Naksu, namit ja kapula hetken suussa rauhassa, että pääsen naksauttamaan ja palkkaamaan.

Ensin istuttiin vastakkain ja Sila kurkotti multa kapulan. Toisella kierroksella otin sen perusasentoon, nakkasin muikun vähän matkan päähän, tarjosin kapulaa ja siinä Sila tuijottaa sitä muikkua herpaantumatta. Se toimii hyvin 👌 oottakaas. Laitan videot molemmista JOS linkitys suvaitsee toimia.

Vinkkejä saa mieluusti taas antaa 🙏

Tien risteyksessä

Mä oon tullut Silan kanssa tänään teeristeykseen. Mun tarvii tehdä päätös, kumpaan suuntaan mä lähden.

Meillä oli tänään tottistreenit. Kun mä ajoin paikalle, iski pieni ramppikuume siitä, miten monta meitä oli paikalla. Taisi olla kahdeksan koiraa. Mähän menin sinne heti vähän "anteeksipyydellen", sillä en tuntenut ketään muuta, kuin Saaran, jonka kanssa oltiin viimeksi kaksin. Lisäksi mua aharisti se, että kaikki muut osasivat kauhean hienosti kaikkea ja mehän ei osata muuta, kuin imuuttamalla seuraamista jne. No. Meidän vuoro tuli tehdä ja mentiin Silan kanssa kentälle. Palkkasin sitä ensin siitä, että haki muhun kontaktia. Sitten pieni seuruu, joka meni päin arsea: laitoin palkaksi lelun kainaloon ja Sila aukoi. Lisäksi heti, kun herpaannuttiin, tuli haistelu.

Näin jälkikäteen mä oon onnellinen siitä, että meidän kauheimmat asiat tuli tuolla heti esiin: sain niihin apuja. Mutta siinä hetkessä mä ajattelin, että olis hurjan kivaa, jos maa vois mut nielaista. No. Ei voinut. Niin mä keräsin ylpeyden rippeeni ja marssin kaikkien eteen ja kysyin, voisko joku meitä jeesata. Että me ei osata mitään, tarvitaan apua. Ja jos mulla on nami kädessä, tekee kyllä, mutta että sitä pitäisi saada häivytettyä niinku aikuisten oikeasti asap, koska koira on kuitenkin jo 1v 2kk enkä mä ikuisesti voi sille namia kädessä pitää. No. Onneksi kysyin apuja ja niitä sain. Ongelma oli vietti ja vire ja mun OLIS pitänyt se toki tajuta. Ja tavallaan mä oonkin sen tajunnut, mutta mun konstit on ollut huonoja: Sila tykkää nameista, mutta se ei ole niihin hulluna. Ja nameja mä olen sille antanut siitä, että katsoo mua, pyytää tekemistä, tekee oikein jne. Ja tiheästi: oon pitänyt mielestäni sillä sitä virettä. Ja sättinyt itseäni ja ihmetellyt, mitä teen päin arsea, kun se vire katoaa niin äkkkiä. Ja siksi oon lykännyt tän tottiksen aloittamista. Kun haluan tehdä oikein, haluan koiralle hyvän boogin, en halua vahvistaa meistä kummallekaan oloa, että tää on arsesta lajina ja niin edelleen.. Joten hattu kourassa pyysin apua.

Mun käskettiin viedä Sila autoon ja otettiin yksi koira väliin ja sillä aikaa mulle näytettiin ja kerrottiin, miten aletaan toimia. Sit toiminnan aika. Sila haettiin autosta ja sille laitettiin kaulaan paksumpi panta- valjaat olin jättänyt kotiin, koska mulla ei ollut käynyt mielessäkään, että niitä vois tottiksessa hyödyntää. Sitten apu"ohjaaja" otti Silan hihnasta ja mä menin Silan eteen vetämään sen lelua maassa niin, että saalisvietti heräsi, mutta ettei se leluun yltänyt. Mun yritys oli sellainen, että maalimies (jonka nimeä en, anteeksi, muista enkä edes kysynyt..noloa) otti lelun ja näytti mulle miten.

No, minätyttö sain ideasta kiinni ja niin sitä leikittiin hiki päässä. Sila mulle jopa haukkui ja kolmannella leikityskerralla nostettiin haukkuvaatimus yhden haukun sijaan pariin-kolmeen. Ja sitten taas leikittiin. Mutta. Sitten tulee se tienristeysosio. Sila ei irrottanut mulle ”irti”-käskyllä JA murisi mulle. Katsoi mua lelu suussa ja murisi, kun pyysin irrottamaan ja pidin kättä sen leuan alla. Jumankekka. Siis sillain kurkkumurisi, että ”en anna tätä lelua”, ei siis niin, että kivaa, leikitään ja taistellaan.

No. Mä oon tiennyt, että mulla on vietikäs koira, jolla on munaa. Se ei tuu mulle yllätyksenä. Mutta se tulee, että se murisee MULLE. Sila on oikeasti tosi kiltti koira arjessa. Mä oon tiennyt, että se on röyhkeä ja että sillä on pokkaa. Ja oon vaalinut sitä, arvostan sitä paljon. En halua kilttiä, mua mielistelevää ja/tai vietitöntä koiraa. Me ei tehty tänään tuolle murinalle vielä mitään. Todettiin, että joo, koira on vietissä, vire on noussut kovasti ja nyt on himo koiralla päällä. Tietenkään se ei saa tulevaisuudessa mulle murista ja sen on irrotettava, kun mä käsken. Tähän asti oon aina ”vaihtanut” sen kanssa: lelu on vaihdettu namiin ja se sujuu, tottakai, moitteetta. Mutta nyt pitäisikin vaihtaa saalis mun kiitokseen. Mun täytyy tätä nyt työstää ja mutustella. Ja treenata. Ja päättää, otanko mä luuloja pois kuinka ja missä. Mulle tuli olo, että se Silan turhautumispureminen on myös osaltaan tätä ”auktoriteetti” asiaa. En tiedä. Mä en tykkää olla se, josta puhutaan kotona ”että sekään tyttöraukka ei yhtään tajua, mitä sille koiralle pitäisi tehdä ja miten sitä pitäisi käsitellä ja sillä menee hyvä koira ihan pilalle. Ja miten se sitä sillain vain namittaa ja paapoo”. Mua hävetti sanoa, että Sila on mun 11. koira. Mutta lohdutti sanoa, että edelliset ei ole olleet yhtään tällaisia.. Eri rotua ja silleen. Ihan erilaisia, paljon helpompia. Onhan Sila haastanut mua ennenkin, mutta että näin.. en usko tätä toviin.

No. Mä seison nyt tässä tienristeyksessä ja oon samaan aikaan äärettömän tyytyväinen ja ylpeä siitä, millainen koira mulla on ja samalla kauhuissani, että mitäs nyt. Mä konsultoin jo itseäni viisaampia ja juteltiin siitä, että mitään kovin kummoista tuossa tilanteessa itsessään ei kannata eikä saa tehdä: koiralla on hyvä fiilis siitä leikistä ja siitä pitäisi pitää kiinni. Mutta normi arjessa mun täytyy sen vaatimusrimaa nostaa ja pitää yllä. Että mä en enää tyydy ”sinnepäin” juttuihin ja huomautan niistä asioista, missä pitää toimia tietyllä lailla. On hyvä, että koirassa on pientä dominanssia ja viettiä.

Ehkä mä aloitan siitä, että treenataan irti päästämistä käskyllä. Ja oon varma siitä, että se tietää, mitä se ”irti” tarkoittaa. Täytyy myöntää, että hävetti sanoa, että Sila oli 4kk iässä leirillä ja maalimies käski silloinKIN panostaa irtipäästämiseen, että se ei ihan sujunut.. Ja kyllä. Mä urpo kerroin tämän.


Että lähtiskö tästä sitten oikealle vai vasemmalle?

Ottais haasteista kiinni ja kurkottais taivahalle?

Jatkais samaa rataa ja eläisi sillä,

miten koira on coolina ja elää täysillä.

Vai ottaisi onkeensa ja vaatisi lisää,

sillä ei kai pienet pyynnöt tunnu missään?

Tässä risteyksessä istun muutaman tovin,

neuvoja otan mieluusti vastaan kovin.

Kaverin kanssa on aina helpompaa,

jospa sellaisen risteykseen kohta saan?

Agility saved my day

Eilinen. Mä voisin pyyhkiä siitä ison osan pois. Jättäisin vain Silan treeniajan muistiin. Koska se ei ole mahdollista, odottelen, että aika kultaa ne. Muistot.

Mä kirjoitinkin Faceen siitä variksesta. En jaksa avautua siitä täällä enää enempää, mutta sanon sen, että sikana ahdistaa ja kirsikkana kakkuun näin sen meidän "oman" siipirikon taas aamulla, kun Silan kanssa käppäiltiin. Miten ahdistavaa.

No. Myöhästyin siis eilen Silan treeneistä puoli tuntia. Laitoin ope-Tuulalle  ääniviestin, jonka sisältöä en enää muista, enkä kykene kuuntelemaan enää uusiksi.. Sen verran oli tunneryöppyä sitä laitettaessa. Varis tosiaan jäi edelleen kärsimään vallille ja en loppujen lopuksi tiedä ahdistaako mua enemmän se, vai se, miten välinpitämättäömiä ihmisistä on, yleistettynä ja laajassa mittakaavassa, tullut.

Treenit oli hyvässä käynnissä ja olin AIVAN hikimärkä, kun pelipaikalle päästiin. Juostiin sinne Silan kanssa ja mun juoksukunto on naurettavan huono. Surkea. Siinä mä pyyhin hikeä silmistä ja hahmottelin rataa. Maksit menivät lopussa, joten itse asiassa me kerittiin ihan hyvin. Naksuttelin muutaman kerran A:n kehikkoa (siis sitä alastulon muotoista ja - kokoista kehikkoa) ja hienosti Sila sitä tarjoaa. Hiukan sotkee pakkaa se haukutuksen opettamisen intensiteetti= tarjoaa haukkua kaikkeen nykyään 🤷‍♀️

No. Rata alkoi meidän osalta pakkovalssilla hypylle nro 2. Mä en ottanut A:ta sit ollenkaan, tein pelkkää kehikkoa. Pakkovalssi ja minä ei olla hirveän läheisiä ystäviä, mutta sokkari, vaihtoehto bee, on mulle ihan kauhistus, joten valitsin pakon. Monta kertaa meni päin sitä, minne valo ei paista, mutta lopuksi, rautalankamallilla vääntäen, saatiin onnistuminen. Ja bileet.

Videossa ei ole se kohta. Vaan näette syyn, miksen loveta pakkovalssia. Bikoos en osaa. Jaa, itseasiassa tässä videossa ei ole koko pakkovalssia, vaan joku, jonka nimeä en muista enkä tiedä. Mut yritin jotakin. Näette kyllä idean, kun katotte 😬

No. Sit se, miksi näistä tuli kuitenkin hyvänmielentreenit. Sila tuli niinsanotusti puskista 😂 se teki kepit (kaaret oli, kyllä) AIVAN TÖRRRRRKEEN makeesti!! Jarrutti sisään, vauhti oli hyvä ja mä sain olla missä olin 🤷‍♀️ eikä me olla tehty niitä ikuisuuteen. Mutta sepä se. Pitäis aina muistaakin antaa asioiden hautua. Ihmeitä tapahtuu❣️

Koska, ihan vaan pienen säädön jälkeen, sain nämä kaksi videota ilmeisesti ladattua, en uskalla enää yrittää kolmatta. Mutta kerron, mitä olisin vielä halunnut ladata: puomi. Ihan sairaan makee! Juoksee yksin nokkimaan sinne kontaktille. Paadippapiidipaadi ✌️

Siksi. Hyvänmielentreenit.

Pihatreeniä

Meillä oli tänään lapsien yhteiset sukulaissynttärit. Se tarkoittaa suomeksi Silan silmin melko tylsää päivää. Joo, ihanaa, että on vieraita ja kaikkia pitää rakastaa täysillä, mutta tekminen jää onnettomaksi, koska aamulla leivottiin ja siivottiin ja sitten ruokailut ja bileet. Niiden jälkeen allekirjoittanut on välikoomassa ja pitää tiskata ja siivota jälleen. Joten lenkki oli lyhyt. Kaunistelematta.

Lenkillä oli kaksi funktiota perus "asioiden tekemisen" lisäksi. Yksi: sain Silasta hienon kanervikkokuvan:

Ja kaksi: etsittiin siipirikkoa varista, joka asustaa jossain meidän lähellä. Näin sen joskus alkukesästä, unohdin välissä, näin jossain kohtaa taas ja eilen näin kahdesti. Päätin, että en voi antaa sen enää "selviytyä", vaan koetan tehdä asialle sen, mitä voin. Soitin Vaasan villieläinkeskukseen ja sain ohjeet, miten pyydystän sen ja miten toimin sen jälkeen. Enää ei puutu, kuin näköhavainto. Helppoa.. Ja ihan äärettömän ahdistavaa.

No, illalla, välikoomasta selvittyäni, päätin pitää pienet pihatreenit Silan kanssa. Esineruutua ja tottista oli ohjelmassa. Esinehaun tein kolmesti ja seuruuta samaten kolmesti. Tässä videot molemmista. Oon ihan pulassa, enkä tiedä mitä tehdä, etenekinkään esineruudun kanssa. Saa neuvoa. Kiitos. <3

Tottis meni persiilleen siinä, että Hulda ajoi fillarilla pihaan ja halusi kuvata meitä. Silan keskittymien herpaantui ihan merkittävästi siitä, kun teimme kaksin. Sen seuraaminen aukeaa, se tekee kaukana... Tämä johtunee myös siitä, että mulla ei ole enää makupalaa sen puolimmaisessa kädessä. Saa neuvoa myös tätä. Kiitos vol 2 <3

Ja, mikä vallan hassua, tänään lataa kuvat ja videot tuosta vaan? En tajua. Mutta kiva mulle. Helpompi teidän neuvoa mua, kun on dokumenttia ;)

Muoks. ongelmia videoissa. Poistin keskimmäisen, se ei toiminut lainkaan. Ykkösen poistin ja latasin uusiksi, sekään ei toiminut kuin palasen. Eli enää, jatkossa, en kehu, miten hienosti lataa videot.

Muoks2. Kumpikaan esineruutuvideo ei toimi. Kokeilen lisätä myöhemmin uudelleen. *painokelvotonta tekstiä paljon ja monta sanaa*

Tottista, saattelua ja oivalluksia

Tän loppuviikon piti olla seesteinen. Nou äksöniä. Eilen kuitenkin facen uutisvirtaan tuli Seinäjoen Kennelkerhon päivitys parin tunnin päästä alkavista tottistreeneistä. Mä olin edellisenä päivänä, rauniotreenien lopussa, päästänyt suustani lauseen "meidän pitäis alkaa satsata pikku hiljaa tottikseen, ollaan laiminlyöty se ihan kokonaan ja alkais olla aika". No, sanasta miestä sarvesta härkää.

Jäsenmaksu *chek*
Ilmoittautuminen illan treeniin *chek*

Meitä oli paikalla kokonaista kaksi ihmistä ja kolme koiraa. Mutta. Mä sain ihan hirveän hyvän treenin Silalle. Mukana oli huikean taitavat koirakot ja sain ohjaajalta hyviä vinkkejä sekä häiriötreeniä paikallamakuuseen.

Meidän iso ongelma on siinä, mitä tapahtuu, kun Sila saa nami-merkkisen palkan. Se alkaa AINA haistella sen jälkeen. Mä oon aikaisemmin palkannut sen heittämällä namin sille (rakasti napata sen kiinni) ja siinä usein palkka putosi maahan-oli palkitsevaa tsekata, onko siellä lisää. Nyt annan sille palkan suoraan suuhun. Mua ärsyttää ehkä maailman eniten se haistelu ja se, että ote herpaantuu. Mutta tehtiin ja työstettiin asiaa ja saatiinkin sitä paremmaksi. Lyhyttä seuraamista ja sikana palkkaa. Ja mun turhautuminen ei ainakaan auta asiaa. Eli ei sitä.

Ja nyt sit aasinsiltaa harppaan tän päivän iltaan.. Olin iltalenkillä Silan kanssa ja tein pienen seuraamisen. IHAN SAIRAAN MAKEE❣️ Palkka suuhun ja taputus kylkeen - vapautus hommista. Ja sit mä tajusin 😱 Mä en vapauta sitä millään käskyllä 🙈 Vaan se vapautuu palkasta. Mä oon tehnyt niin. Aina. Joten totta mooses se nuuskii- se on vapautettu duunista.. Mä olen I D I O O T T I. Nyt sit vaan homma uusiksi ja Jes-sana käyttöön. Yritän nyt vaan iloita siitä, että tajusin sen edes tänään..

Sit tähän väliin. Ollaan saateltu Miio ja Hulda molempina koulupäivinä koululle. Silaa on juostu silittämään monen lapsen laumana ja se onnellisena ottaa kaikki vastaan. Lempeänä ja kiitollisena 😘
Koulun pihan hälinä ei sitä haitannut.

Tänään metsästin sille lisäksi ketjupantaa, sillä sellaisen kuulemma tarvitsee pk-tottikseen. Jouduimme kiertämään neljä paikallista lemmikkiliikettä, ennen kuin löytyi sopiva koko. Sila mukana tietenkin, että saan sovittaa pantaa. (olisin ostanut 10cm liian lyhyen mutulla 😬) Se kulki jokaisessa liikkeessä niin mielettömän  coolina, että mun syrämmessä läikkyi isosti.

Mä toivon, että tää ylpeä olo ei oo mulle mikään lankeemus, vaan maailmankaikkeuden lahja mulle kaikista saiba-asioista selviämisen johdosta. Että tätä onnea ei multa vietäisi, vaan saisin pullistella sydämeni pakahtumistuntemuksen kanssa vielä hirveän monta vuotta, tämän mustan koiran rinnalla. Se on mun musta valo. Ja oon siitä joka päivä kiitollinen.

Ma ti ja ke taas täyttä äksöniä

Maanantaina oli agilitytreenit Lagun riveissä vol2. Tällä kertaa treenattiin ulkona ja rataa. Meidän toista kertaa pitkää rataa: eka kerta oli niissä epiksissä, missä kylläkin rallateltiin pelkkiä putkia ja minihyppyjä. Eikä nytkään ollut muuta ihmeellistä, kuin puomi mukana ja pitkä rata, mutta siinä sitä on jo haastetta, meidän tasolle 😉

Suorilla mä jäin, kuin tikku siihen, mitä ei voi blogiin kirjoittaa. Mutta siihen toimi ratkaisuna palkka maalissa Tuulan kautta: Sila näki, että siellä sitä olis. Palkkaa siis. Mä oon nyt ottanut treeneihin mukaan myös tuon lelun, ihan pysyvästi. Ajattelen, että nyt aluksi se saa ja varmasti hämää Silaa, mutta tottuu siihen. Juoksen nimittäin se kädessä: saan sen siitä nakattua nopeasti. Välillä maltoin pitää sitä liivin takataskussa ja kohtuu helposti sen kyllä sieltäkin saa. Mutta välillä mä haluan tehdä sitä käsisiedätystäkin. Tuo lelupalkkaaminen sai mut vielä lisää innostumaan, kun luin aivan mielettömän kirjoituksen agilitykoiran saalisivietistä ja palkkauksesta. Ja miten ne liittyy ja liittää yhteen. Löytyy Salme Mujusen facesivulta, jos suakin kiinnostaa. Siihen vielä ajatus siitä, että Sila on älyttömän saalisviettinen, niin avot. Musta tuntuu, että oon oikeilla jäljillä. Haaveena mulla on, tottakai, kiihkeä ja nopea koira. Urheiluauto vs perheauto. Niin niistä se eka. 😉


Puomin kontaktia tehtiin kahden hypyn välissä ja se meni tosi hienosti. Meillä on ollut aikaisemmin vähän sitä ongelmaa, että Silan beba tippuu puomilta, kun ”nokkii” pilttipurkin kantta. Nyt se ei tippunut. En tiedä, oliko sattumaa or not, mutta en muredi sitä nyt, oon vaan häpi. Yhden kohdan kanssa halusin vähän ”kikkailla” ja otin yhden hypyn takaakiertona, sillä se on mun yksi fantasia, että Sila tekee takaakierron kaukaa ja vauhdista, ”takaa”-käskyllä. Ja, jotta se ikinä olisi edes puoliksi realistista, täytyy asiaa treenata. Se menikin hienosti ja siitä sain kyllä riemua taas pitkäksi aikaa. JOSKIN mä treenasin sitä vain oikealta puolelta, mikä on ehkä helpompi, mutta oli tuolle radalle looginen puoli. Joten taas piste ”häpi” koriin.





Ei-niin-häpi-koriin meni sitten kyllä myös pari pistettä. Ensinnäkin se mun liikkuminen. Joo, siinä ehkä näkyy se (kiitos Maija kommentoinnista <3), että oon agilitannut joskus aikaisemminkin ja koiran luku on aika jees: se tulee jostakin ytimestä. Mutta oon mä hidas.. sellanen ihan hirveän tahmea ja jotenkin ruosteessa. Mun ei auta kuin toivoa, että kyllä se taas tästä. Hyvää toki on se, että saadaan Silan kanssa kasvaa yhdessä, pariksi. Ettei toinen ole jo valmiiksi hyvä ja toinen ihan raakile. Varmaan siinäkin olisi puolensa, mutta musta on jotenkin romanttisen suloista kasvaa yhdessä. <3 Joten armoa Miira itselle. Heh.  Mä en saa ladattua jostain syystä näitä videoita enää tänne sujuvasti. Kiinnostuneet näkee meidän säädön kuitenkin Facesta. Hulluuksissani latasin ne treenipätkät sinne. Ilmeisesti en tunne tarpeeksi häpeää.


Paljon on opetettavaa ja opeteltavaa. Se irtoaminen olisi kova juttu. Ja sit tekniikkaa tottakai. Oma liikkuminen ja se, että Sila oppii kestämään mun liikkumisen eri suuntaan, kun liikkuu itse toisaalle. Ja kyllä te tiedätte. Kauheasti kaikkea. Agility on muuttunut mun taukovuosina tosi paljon. Eikä pelkästään parempaan. Mua kiinnostaa nykyagilityssä ehkä eniten se, että tykkään kouluttaa Silaa ja tykkään siitä, että se oivaltaa ja oppii. Ja nykyagissa koiran pitää olla taitava. Ei pelkästään sukkela silakka VAIKKA se auttaa ihan älyttömästi. Ja tottakai mua agissa kaikkein eniten koukuttaa se yhdessä tekeminen ja se ilo, mikä koirassa näkyy joka treeni. Se, kun mä otan pannan pois ja Sila loikkii kaikki hypyt ja tekee putket, mitkä matkalla lähtöön. Ja miten sen häntä alkaa jo kotona heilua, kun pakkaan vesipulloa oranssiin reppuun. Ja se, miten se vetää verkkalenkillä aina hallille päin ja jäähyllä odottaa koko ajan, että käännyttäisiin takaisin. Niin silloin tietää, että laji on valittu oikein. Meillä on siellä niin hauskaa, että pois ei haluaisi lähteä.


Joten siksi. Siksi me treenataan. Ja siksi, että Silan emäntä on kilpailuviettinen ja haluaa olla kaikessa aina hyvä. Mieluusti heti. Ja siksi, että koska, tietenkään, mei olla vielä läheskään hyviä, on meillä jotain, mitä tavoitella. Niitä rappusia pitää elämässä olla. Niitä, mitä kiivetä kohti jotain määränpäätä. Ja se määränpä on niin sairaan makee, ettei pitkät rappuset masenna, vaan saa sut pelkästään sisuuntumaan.

No niin. Tosta paatoksesta onkin sit vaikea alkaa taas kertoa normaalisti, mutta yritetään. Tiistai oli melko seesteinen päivä. Silalla kävi hieroja kotona (kiitos Sallamaria) ja hieronta oli lähes yhtä rentoa, kuin aina aiksemminkin. Ironisesti tämä kohta. Sila menee kyllä heti ja mielellään makuulle, mutta se siinä pysyminen, rauhallisena, on.. no. Se on mahdotonta. Mitä sitä kiertelemään. Se puree, räpiköi, nauraa, virnuilee, räpiköi, puree taas. Son semmonen. Yksi oksennettu kalanpääkin mahtui tähän kertaan mukaan, joten jotakin uuttakin. *rollereyes* Onneksi ei löytynyt mitään kauheuksia: sellaiset lipat veti tyyppi maanantaina metsässä aamulenkillä, että olin satavarma siitä, että lantio on turkasen jumissa. Häpi, ettei niin ollut. Ja onnekas. Hieronnan lopuksi pyysin kauniisti, että josko Sallamaria voisi kokeilla haukuttaa Silaa: se haukkuu omalle väelle jo hienosti oven läpi, pöydälle jne, joten vieraat olisi vielä kirsikka kakkuuni. Siihen täydellisen haukun kakkuun. Ja niin Sallamaria pyysi Silaa sanomaan ja sehän sanoi <3!


Keskiviikkona sitten pakattiin harmaa reppu. Ja taas häntä heilui. Harmaan repun kanssa ajetaan Lapualle. Olin paikalla ensimmäisenä: kerittiin tekemään kettisesteet kertaalleen. Myös pöydälle lähettelin muutaman kerran. Ahneen loppu, tiedätte tyypin, sillä yritin liian kaukaa KAHDEN lähitoiston jälkeen.. Ei ihan mennyt. Nöyränä lähemmäs ja yksi onnistuminen ja lopetus. Ja muistin taas sen, että pienin askelin, pienin askelin. Mitäs, kun oma jalka ei meinaa pieniin askeliin mahtua?


Sää oli sateinen ja painostava: ukkosta ilmassa. Haju painui matalapaineessa alas ja ilmassa ei tuulta: koirille haastava sää. Mutta koska sää oli pilvinen ja sateinen, uskaltauduttiin reunaradalle (sieltä ne käärmehavainnot aikaisemmin), missä ei olla kesällä vielä treenattu. Tai me ei ainakaan olla. Siellä oli ihan mieletön määrä piiloja- sellaisia syviä kaivoja, tunneleita, umpipiiloja jne. Siellä olisi Silaa helppo haukuttaa, JOS sen saisi sinne siirtymään. Tänään olin nimittäin päättänyt pyytää, että Silaa haukutettaisiin myös piiloille. Mun ajatus oli, että menisin ensimmäiseen piiloon itse ja pyytäisin itse sen ensimmäisen piilohaukun: siirtäisin kotona treenatun, tutun asian, rauniopiiloille.

Tässä yksi treenien piilo. Tikkaat TOOOSI syvään kuiluun. Siinä sit mietin, että toivottavasti tikkaan puu ei ole IHAN laho. ;P 

Meillä on hassu perinne, että Sila on usein ensimmäisenä radalla. Tänään ei tehty poikkeusta. Hain Silan autosta ja haukutin matkalla sen kerran: pääsin vahvistamaan ja palkkaamaan siitä heti. Sitten tehtiin niin, että Silaa pidettiin hihnassa ja se näki, kun juoksin ”huussipiiloon” ja ovi jäi pikkuisen raolleen. Sila ampui mun perään ja tunki nenänsä oven raosta. Mä pyysin sisältä ”sano” ja SE HAUKKUI! :D Mun ilolla ei ollut rajaa! Seuraavaksi Silalle mentiin samaan piiloon, mutta nyt sinne en mennyt enää minä. Sama toimintamalli JA TAAS SE HAUKKUI! Sitten vielä kaksi muuta onnistunutta haukkua piiloille (toisesta Silalla ei ollut näköhavaintoa, teki ihan töitä) ja mä oon onnellisin rauniokoiranomistaja ikinä. Mun haave, unelma ja mitä näitä kaikkia sanoja nyt voisi tähän keksiä, on toteutunut. Tällä mä menen kauan ja pitkään. Ja jaksan treenata taas uudella innolla. Yksi iso asia on nyt orastavalla ja hyvällä alulla.





Tuossa yläpuolella on video, jonka otin dokumentiksi Silan haukusta. Ja, tadaa, mun iloiset, tärisevät sormet oli ottaneet PELKÄN valokuvan. Joten kuvitelkaa tuohon parit haukut ;)

Meillä on kyllä ihana porukka tuolla treenaamassa aina. Hauskaa, iloista ja toisiamme kannustavaa. Mä todella arvostan sitä, enkä pidä itsestään selvänä lainkaan. Kiitos ihanat <3 Lopuksi Liisa vielä kysyi, mitä meidän porukka olisi mieltä siitä, jos lokakuussa tms olisi raunioiden epikset.. :D Tottis mukaan lukien. Härregyyd! Mehän otetaan haaste ilolla vastaan! Keskiviikkoryhmä rocks! 😉

Aina ei voi onnistua

Tää viikko on meidän superaktiiviviikko. Maanantaina agia, keskiviikkona rauniota ja torstaina mentiin jäljelle. Tällä kertaa Anne laittoi viestiä, että ota mukaan pari lelua: tehdään myös esineruutua. No minähän, into piukeana, nappasin lelut mukaan. Sanon tähän vielä, ennen itse treeniraporttia, että käytiin ennen jälkeä ystäväperheen kanssa kiipeilemässä Tuurin kiipeilypuistossa ja voin sanoa, että olin SYVÄLLÄ epämukavuusalueellani, mutta maharottoman ylypyä, kun homma takana päin. Puussa ja  niiden välissä ei kyllä aina naurattanut.. :/

No mutta, kun tulin puista alas ja kotiin, terveellinen ja ravitseva pizza alas kitusista, Sila autoon ja menoksi. Paikka oli sama, kuin viimeksi, mutta meininki hitusen eri. Tallattiin ensin toisillemme jäljet ja sitten mentiin tallaamaan esineruutualue. Tehtiin joku 20x50m kokoinen siitä ruudusta. Anne teki ensin etsinnät Helkan kanssa ja Sila teki toisena. Silalle nakkasin sinne kaksi sen omaa lelua ja Anne oli jemmannut yhden hanskan. No, kysymyksiin: lähteekö se susta irti, osaako se hakea, etsiikö se jne en osannut vastata. Ei mitään käryä. Ja, koska mä harvoin suunnittelen ennen toimimista, ei yllätä, että hain Silan autosta, talutin ruudun reunalle, viissasin ruutuun ja kehotin: "lelu". Ja jäin katsomaan, mitä tapahtuu *tähän se hymiö, missä apina pitää käsiä silmillä*

Ihmeiden aika ei ollut ohi: Sila juoksi ruutuun häntä tötteröllä ja haisteli kovasti- näytti ihan, että se tajuaa mitä tehdä. Eikä aikaakaan, kuin se löysi ensimmäisen lelunsa. Minä tietysti kiljuin ja hihkuin ja Sila tuo mulle lelua leikittäväksi. Bileet pystyyn, kiitokset, herkkupalkka ja lelu taskuun. Ja uusi kehotus lelulle. Sila löysi kuitenkin seuraavana hanskan. Se haisteli sitä, mutta ei ottanut suuhunsa mun hihkunnasta huolimatta. Juoksin paikalle, yritin leikkiä, mutta ei. Sillä oli ihan moodi siinä, että lähtee etsimään seuraavaa leluaan. Näin sitten tehtiin: päästin sen taas hommiin ja niin löytyi viimeinen lelu ja se tuotiin taas mulle. Hirmuiset bileet, leikkiä ja herkkuja ja homma lopetettiin siihen. Oon jotenkin hämmästynyt; siitä, miten Sila toimi ja teki ja siitä, että mitä tässä oikein tapahtui. Mä alan nyt kotona luonnollisesti piilottelemaan takapihalle tms meidän hanskoja, lakkeja tms ja tiputan lenkillä hanskaa, jonka Sila saa juosta hakemaan. Mutta päällimmäisenä on jotenkin ihmetys. Mun pitää tätä jotenkin nyt työstää ja miettiä, miten edetä.

No, tällä välin jäljet olivat vanhenneet sen reilun 30min, lähemmäs tunnin, joten kun Sulo vielä oli tehnyt esineruudun, lähdettiin tsekkaamaan, miten jälki sujuisi. Ja se ei mennyt tänään yhtään, kuin elokuvissa. Lähti jäljelle joo, mutta oikoi, kulki välillä pää pystyssä.. Löysi kyllä jokaisen purkkinsa ja teki tosi iloisella mielellä, muttei ollut tarkka. Yhtään. Ja mä kun jo olin luullut, että son tässä ihan luonnonlahjakkuus, jonka kansa ei tarvi tehdä muuta, kuin mennä kisoihin :D No en ihan, muttei nyt niin kaukanakaan. Mä ehkä istun nyt alas ja suunnittelen seuraavaa kertaa paremmin ja itse asiassa oonkin sen jo tehnyt ;) Sannan mies Jasu antoi mulle tänään puhelinkonsultaatiota ja mulla on plääni, joka perustuu laumaviettiin. Saas nähdä. Jotenkin eilen tuli fiilis, että jälki ei oo yhtään mun juttu.. hyttysiä, kyyahdistusta ja perseelleen mennyt treeni. Sillä se sitten lähti. :P Mutta lupaan, etten anna vielä periksi. Kokeilen vielä, ainakin kerran ;)