Agia, uintia ja tottista

Mahtuu kaikkia tähän viikkoon.

Maanantaina ageiltiin. Siinä on nyt mulle pureksittavaa. Ensinnäkin se A. Mä en tajua sitä kontaktia ja säädän ilmeisesti niitä pumppereita ihan väärään kohtaan. Haen siis väärää tyyliä ja asiaa. Masentaa jonkin verran. Mä aion ens kerralla kokeilla ilman mitään. Tsekkaan, jos nää mun säädöt olis saanut aikaan jotain ja ihme olis tapahtunut. Koska ihmeitä tapahtuu. All the time 🤷‍♀️❣️

Toiseksi se vire. Sila on IHAN into piukassa agista. Paitsi jos hinkataan yhtään jotain "tylsää" kuviota. Ja mua alkaa heti ahdistaa, jos näen siinä keinuhevosen. Sen saa katoamaan, jos ottaa patukan käteen. Mutta silloin katoaa aivoista yksi pala ja mun kädestä tulee kohde. Ehkä sen saisi pois, jos tottuu siihen, että patukka on mun kädessä. Mutta tässä kanssa mulle pohdittavaa. Nyt mä oon saanut vihdoin pisteet kasaan ja pääsen ensi kuussa hallille itsekseni. Ehkä voin tätäkin asiaa siellä treenata.

Torstaina meillä oli uintia. Sila ei ole vuoteen käynyt "uimahallissa", mutta nyt oli aika. Kauhajoelle mentiin ja siellä ollaan käyty vähän reilu vuosi sitten. Olin varannut ajan uittajan kanssa, koska ajattelin, ettei siitä välttis tule mitään ilman. Ja alku olikin ei-lupaava. Sila ei halunnut mennä veteen. Kunnes joku naksahti ja sitten mentiin ❤️

20 minuuttia oli oikein sopiva aika. Itse asiassa taidettiin lopettaa muutama minuutti aikaisemmin, koska Silasta näki, että oli rankkaa. 

Uimasta tultua Sila olikin ihan puhkipoikki ja nukkui useamman tunnin. Siitä olikin sitten hienoa suunnata uudella energialla kohti Heidin kotia - mä olen haaveillut Kickbikesta jo jonkin aikaa ja Heidillä oli malli, jota halusin testata ja kun saatiin kutsu tulla kokeilemaan, oli se ilman muuta ihana ottaa vastaan ❤️

Kickbikella ajo oli vielä sata kertaa mukavampi laji, kuin luulin. Joskin myös sikajännä 😱 Mä olin aika lailla päättänyt, että otan sen cross-mallin, jossa kapeammat renkaat kuin tuossa läskipyöräversiossa, mutta tulin toisiin aatoksiin. En uskalla ajaa sillä kapeampirenkaisella 🙈 Heidi houkutti Silaa ja opetettiin sille vetoa muutamalla toistolla. Saas nähdä, miten meidän käy tulevaisuudessa 😉 Täytyy etsiä meille jänis 😂 

Ja jos joku miettii, miksi Kickbike vs pyörä, niin siksi, että pyörällä mua jännittää mennä Silan kanssa - en saa nopeasti jalkaa maahan, jos tulee "tilanne". Kickbikessa myös tulee itselle enemmän duunia, sillä se potkuttelu. Mulla on kuulkaa ens syksynä seinäjoen tiukimmat pakarat 😂😂 

No sit tämän päivän tottikseen. Jessican kanssa oli treffit ja oli kyllä taas niin sairaan siistiä. Musta ihan parasta oli, kun kakkoskierrokselle hain silaa autosta, niin se veti ihan into piukkana, häntä heiluen, halliin, vaikka tiesi mitä luvassa. Se siis rakastaa nykyään tottista ❣️ ja mä myös. Entinen inhokki on nykyään ihan yhtä lemppari, kuin muutkin lajit. Parhautta! 

Tehtiin muutamia tuttuja juttuja ja niissä on ihanasti tapahtunut jopa mun silmään edistystä, paitsi luoksetulon asennossa. Tehtiin myös paria uutta juttua, joita jatkossa saadaan kotiläksynä treenata. Tuo luoksetulo on mun henkinen kompastuskivi. Onneksi on Jessica, joka sanoo, että se on ihan jees nyt. Ei hätää. Jotenkin se vaan korostuu, kun muissa edetään ja yksi etenee vain pienin askelin. Nyt sit taas pitäisi mun muistaa, että askel se on pienikin 😬

Puhuttiin myös siitä, että BH syksyllä ei oo utopiaa. Well. Nyt se siltä vielä tuntuu, mutta onhan tässä syksyyn aikaa.. Luonnetesti pitäisi suorittaa kesällä ja mitäs näitä kaikkia asioita tässä olikaan 😜 

Semmosta. Nyt sit nokka pohjoista kohden ja hiihtolomalle. Siellä on tarkoitus testata, mitä Sila ja sukset sanoo yhdessä 🙈🤩

Kivaa lomaa sullekin, jos sulla sellainen on edessä ❣️

Ahkerat me

Tällä viikolla on kääritty hihat!

Tiistaina oli tottistreenit Jekun ja Heidin kanssa. Ne meni hyvin <3 Kolme lyhyttä kierrosta, selkeä suunitelma mitä ja miten ja ta-daa! Sivulletulo, seuruu, pito, irrotus, paikkamakuu, liikkeestä maahan. Ne oli repertuaarissa. Niin ja luoksetulo. Luoksetulo tehtiin kolme kertaa, paikkamakuu kaksi, maahanmenoja neljä. Että tämä kertoo siitä meidän määrästä. Ei paljon, mutta onnistumisia ja oikeaa meininkiä. Sitä me haetaan. Ja tekemisen himoa. Ja kauhean noloa myöntää, mutta kyllä ne kehut aina tekee niin eetvarttia.. mua todella liikutti ja kosketti ja hiveli (kaikkein nolointa), miten Heidi sanoi meidän edistyneen <3 Jotekin liikuttavan ihanaa, että sen näkee joku, joka on meidän kanssa ihan lähi aikana treenannut. Hirveän motivoivaa! Loppuun tehtiin kolme haukkua. Ne meni hienosti. Etenkin keskimmäinen oli superhyvä! Mahtavaa, että vihdoin alkaa usko syntyä siihen, että haukku tulee ja toimii. Treenaaminen on kyllä kivaa! Pitkästä aikaa taas kuulkaa. Vähän sellainen Fenix-lintu olo koko elämästä. Että sieltä tuhkasta sitä taas noustaan. Vaikkei kukaan, edes ja etenkään minä, olisi uskonut.

Eikä mun tarvi kotona näitä hinkata. Mä teen pari-kolme kertaa viikossa treenin näistä ja se riittää. Sila oppii kauhean nopeasti ja sen vire ja motivaatio alkaa olla kohdillaan. Tiistaina liideltiin tämän voimilla ja sitten keskiviikkona oli tuplatreenit. Aamulla mentiin TODELLA pitkästä aikaa hakuun! Parhautta! Mulla oli suunnitelma. Teen pelkkää ilmaisua Silan kanssa. Arvatkaas, pitikö mun suunnitelma ja oliko ahneella paskainen loppu? Ei pitänyt ja oli. Oikein. Eka ilmaisu tehtiin suunnitelman mukaan ja siinä jo haukkua sai hetken odottaa. Kellon olisi pitänyt soida. Tukahdutin sen ja kaksi seuraavaa haukkua tehtiin matkan kanssa. "koska Sila niin odotti sitä juoksua ja oli innoissaan ja haukku on mennyt muualla niin hyvin ja.." Diipadaapa. Kaksi seuraavaa haukkua piti kaivaa. Ja voi että mua otti aivoon!! OI MIKSI MÄ EN PYSYNYT MUN SUUNNITELMASSA?! Olishan siihen loppuun voinut ottaa yhden pelkän juoksun ja suoran palkan. Iso kyynel. Ehkä tää oli tarkoitettu mulle opetukseksi. Että pysyn jatkossa ajatuksissani. En sovella. Ainakaan paljon. Ja aina :D Seura oli taas mitä parhainta! Että kiitos Elisa, Liisa ja Sallamaria vaan vielä <3 Ihanaa oli nähdä, miten hakupilke syttyi sekä Revon että Torstin ja Sallamarian sekä Elisan silmiin ;) Ja ihan parasta oli nähdä taas se, miten Sila rakastaa tätä! Se ei pystynyt kävellä kunnolla autolta metsään. Se veti ihan sikana ja mä en hennonnut nillittää sille siitä. Koska sen joka solu huusi intoa ja iloa! Ihanaa on myös se, että joka kerta, kun treeneissä haen sitä autosta, makaa se pienellä rullalla häkin perällä. Nukkumassa. Se oikeasti tankkaa lepoa treenien välissä. Huikeaa.

Tehtiin myös esineruutua. Onneksi mulla oli autossa ProPakki mukana,  silllä siellä oli kaikki ruutukamat, tietenkin, valmiina. Mulla on siellä ne kolme erillistä lokeroa ja yhdessä lokerossa on metsäkamat. Merkit ja esineruudun esineet. Oli läpsykenkää, lompakkoa, hanskaa jne. Tallattiin ja merkattiin ruutu ja sitten vuorotellen koirat kehiin. Jokaiselle tehtiin pieni hetsi esineelle, joka sitten nakattiin vähän matkan päähän. Jokainen koira joutui käyttämään nenäänsä löytääkseen esineen. Kaikki löysivät, palautuksessa on vielä mulla tekemistä. Sila ottaa esineen, tuo sen, mutta juoksee mun ohi helposti.. Mä leikitin sitä esineellä ja vaihdoin sen namiin. Ja omaan leluun. Mutta tätä pitää työstää. Kuitenkin tästä ruudusta jäi päällimmäiseksi tunteeksi ilo. Oli älyttömän onnistuneet treenit jokahittelle!

No, se tuplatreeni tulee siitä, että ehdittiin Silan kanssa elbailla jokunen tunti kotona (joskin Sila aloitti jo luun järsimisen siinä välissä), ennen kuin meillä oli sovittuna Jessican tottistreenit. Me oltiin etukäteen juteltu, että aamulla on haku ja sovittiin, että tehdään tämä silti. Koska. Sitäkin pitää treenata. Että koira on mahdollisesti väsynyt. Jos ikinä koskaan (toivottavasti kun) päästään kisoihin, on ne päivät pitkiä sielläkin. Ja suorituksia voi olla samana päivänä useampia. Eli folks, treenatkaa sitäkin <3

No. Treenit meni musta hyvin! Tehtiin kaksi kierrosta. Sila tuli autosta ja näki, missä ollaan, niin häntä alkoi heilua ja koetti kiskoa kohti ovea. Sila tykkää tottiksesta *pallosilmähymiö*. Sekin on näemmä mahdollista. Tehtiin irrotusta pari toistoa, paikkamakuuta, sivulletuloa ja seuruuta. Kaikissa on vielä työtä, sillä Jessican ja mun toive on saada Silasta joka kerralla paras suoritus irti. Eli ei matkalaukkuilua. Sivulletulossa se tarjoaa parastaan oikeastaan abaut aina. Seuruu vaatii vielä multa aktivointia välillä. Mutta huom. Ei koko ajan *joku muu hymiö* . Paikkamakuu tehtiin kaksi kertaa ja siinä tuli oivalluksia. Irrotukset alkaa toimia hyvin. Meinasin kirjoittaa eteen sanan todella, mutta se olis liioittelua. Hyvin kuitenkin.

Tänään ei treenata mitään. Aamulla rauhallinen lönköttelylenkki ja illalla sama. Toki yhden oravan kävi taas polleana ajamassa puuhun, että siinä kohtaa ehkä tää rauhallisuus ei toteutunut. Mutta muuten. Huomennakaan ei ole mitään, mutta lauantaina on hakuilua, jossen väärin muista.

Ajjettä. Mä niin nautin tästä. Treenaamisesta, haaveista, unelmista.. Oli jo aikakin! :)

Muutos

 Voi härregyyd. 

Jos joku olisi mulle sanonut kuukausi sitten, missä seistään Silan kanssa tänään, en olisi uskonut. Mutta jälleen elämä opetti mua siitä, että ikinä IKINÄ älä anna periksi. Ja tee itsellesi tärkeiden asioiden eteen töitä. Onneksi mä olen elänyt juuri niin. Nyt ei tarvitse katua.

Meillä on tässä välissä ollut tottistreeniä ja yksi agilitytreeni. Mä en nyt lähde niitä tässä avaamaan, haluan pohtia yleisellä tasolla asioita.

Sila on koira, jonka maailmankaikkeus katsoi mun nyt tarvitsevan. Mä oon ollut äärettömän kiitollinen tämän ensimmäisen yhteisen vuoden aikana siitä, miten itsevarma ja rohkea se on! Kaikkea sitä, mitä mä oikeasti tarvitsinkin. Balsamia. Se ei oo pelännyt oikeastaan mitään. Sen toimintakyky ei katoa oikeastaan koskaan. Se suhtautuu kaikkiin ihmisiin ja koiriin positiivisesti. Mutta kolikollahan on aina kaksi puolta. Voitte ehkä kuvitella, minkälainen tällainen koira on kouluttaa? Ainakin sellaisiin asioihin, mitkä ovat sen mielestä ”ei kannattavia”.

Me ollaan tehty raunioita, hakua, rallyä, tottista ja agilityä. Rauniot ja haku menee oikeastaan samalla kaavalla. Ihminen on ruuan kanssa piilossa ja Sila etsii ihmisen nenällään itse. Siis ilman mua. Mä olen mahdollistaja. Mua kannattaa siksi siellä kuunnella. Muuta virkaa mulla ei siellä ole, toistaiseksi, oikein ollut. Eikä tarvikaan. Maalimies on the one. Niin sen kuuluukin olla.

Agilityn Sila valitsi itse. Vauhdikasta, hauskaa. Ei ongelmia asenteen ja motivaation kanssa. Taas mä olen hauskuuden mahdollistaja. Mua kannattaa kuunnella siksi. Mutta sitten.. Rally ja tottis. Mä en ole ollut niissä minkään hauskan mahdollistaja. Ja mä vannon, että olen oikeasti yrittänyt olla ihana. Merkityksellinen, huikeiden namien jakaja. Lelujen ja leikkimisen tarjoaja. Kiinnostava ja ihana. Sellainen, jota kannattaisi palvoa. Mutta ei. Mua ei ole palvottu. Multa on muutama ulkopuolinen coach kysynyt, mitä mä Silan kanssa heiltä haluan. Oon vastannut, että palvontaa. Että se tuijottaisi herkeämättä mua, näkemättä kaikkea ihanaa, mitä on ympärillä. Ja OSITTAIN olen onnistunut. Se seuraa namia, imuuttamalla. Ja hakee muhun katsekontaktia. Mutta se puri mun käsiä eikä sen tekeminen uhkunut voimaa, saatika riemua. Se oli ”matkalaukkumeininkiä” höystettynä hetkittäisillä iloilla/turhautumisilla, jolloin mua purtiin. Pieniä pätkiä saattoi olla hienoja: esim. maahanmeno on usein nopea ja hyvä. Mutta. Jotain on puuttunut. Mä olen ollut NIIIIIIIN turhautunut. Oon kiertänyt hakemassa apua ja todennut, ettei se toimi. Mä en pysty kiertämään tässä elämäntilanteessa tarpeeksi tiuhaan ympäri maailmaa. Se ei vain toimi. Onneksi on hyviä ystäviä: juttelin tästä taas kerran Eran kanssa ja sieltä se lähti- huikein idis ikinä. Olin itse kehunut Jessicaa Eralle, näkemättä metsää puilta. Era tuuppasi mua ja ihanaihana Jessica sanoi joo <3 Nyt me sitten treenataan kerran viikossa, viisaan, taitavan ja upean ihmisen silmien alla. Ja muutos on aivan käsittämätön!!

Tänään oli tämän viikon treenit. Sila pääsi halliin, kääntyi tuijottamaan häntä heiluen mua ja otti aktiivisesti kontaktia! Se tarjosi mulle itse nopeaa perusasentoa ilman käskyä ja siis ette ikinä usko, mikä ero on! Mä melkein itken nytkin, kun muistelen asiaa. Me tehtiin kapulan kanssa paria juttua, lisäksi irrotusta, luoksetulon perusasentoa ja seuruuta. Kaikki treenit oli nopeita, lyhyitä ja tehokkaita. Väliajat Sila on autossa ja me jutellaan. Autossa se nukkuu häkin perällä pienellä rullalla ja kun haen sen, se tulee joka kerta yhtä onnellisena ulos, heiluttaa häntää ja siitä näkee, että on luvassa jotain sairaan siistiä! Ja se joku on tottista!! En kestä <3

Juteltiin lopuksi Jessican kanssa Silasta. Mä kysyin, onko tuo sen vahvuus ja itsevarmuus se syy, miksi se ei mua halua mielistellä ja miksi sen kouluttaminen on niin työlästä. Ja Jessica vahvisti mun ajatuksen. Se ei tarvi mua. Mun täytyy myydä sille ajatus siitä, että se on kannattavaa ja parasta ikinä. Ja nyt näyttää, että kauppa alkaa olla käynnissä ja hyvällä mallilla <3 Jessica sanoi, että tällainen koira ei ole helppo, se haastaa ohjaajaa ja vaatii pelisilmää. Se tarvitsee haasteita, rima ei saa olla liian matalalla. Mutta kun sellaisen koiran saa toimimaan, on se sairaan makea! Ja siitä mä alan saada maistiaisia <3 Vihdoin. Mä olen välillä hävennyt. Oikeasti. Oon miettinyt, kun se nuuskii maata ja haahuilee seuruussa, että mä oon ihan kauhean nolo, surkea ja surullinen wannabe-pk-harrastajahahmo. Että mulle nauraa koko maailma ja kukaan ei usko, että joskus oon jotain osannutkin. Ainakin ehkä. Mutta voi olla, että tätä ahaa-elämystä ei olisi ikinä tullut, ellei ensin olisi sukellettu pohjalle. Ja nyt mä näen tämän asian hienouden ja tiedän, että mä tarvitsin tätäkin. Ja oon maailman kiitollisin siitä, että Jessica on tullut meidän avuksi. Muhun valetaan uskoa ja mä alan itsekin elää luulossa, että meistä tulee vielä jotain hienoa, eikä se ole valovuoden päässä. Ja tuo Silan itsenäisyys, senkin hienouden mä alan nähdä nyt, kun tuo musta koira valjastaa kaiken vahvuutensa siihen, että toimii mun kanssa. Yhtenä. Hetkittäin mä tunnen jo sen olon. Kun kahdesta tulee yksi. Ja jos jotakin, niin sitä mun on ollut ikävä. Nöyränä ja kiitollisena mä solmin täällä liittoa mustan, palavasilmäisen tulen lapsen kanssa. Kiitos maailma, kiitos Jessica <3 Ja Siltsu. Mä sydän sä. Aina.