on taas menty, enemmän ja vähemmän. Saatiin tiistaina vihdoin "vanha Sila" takaisin.. eli ei enää
maksettu hintaa niitä perseilyistä, vaan saatiin paikkamakuutkin taas toimimaan entiseen malliin. Mä kuitenkin huomaan, että paikallaolemiset on meille TOSI työläitä. Esim. eilen agilityssä ei millään meinannut malttaa jäädä lähtöön. Ja tiedän, pitäisi tehdä töitä, töitä ja töitä. Ja kyllä, me tehdään. Lupaan. Mulle itselleni.
Tottiksesta oikeastaan haluan sanoa vaan yleisesti sen, että mä niin tykkään siitä lajista! En olisi I K I N Ä uskonut. Ikinä. Koskaan. Vaan niin on käynyt. Mä en ota mitään credittiä siitä iselleni, vaan kiitän kyllä Jessicaa täysin. Ilman Silan hienoa tulkintaa ja ymmärrystä siitä, mitä ja miten, hakattaisiin me edelleen päätä seinään ja minä kävelisin nakki kädessä maanitellen sitä pysymään mukana.. Mulla on vahva taipumus taantua käveleväksi namiautomaatiksi ja siinä on ihanaa, että joku sanoo mulle mitä ja miten.
Haussa meidän haukku takkuaa. Rauniolla se meni toissakeskiviikkona oikein mallikkaasti, metsässä perjantaina taas työn takana. Eli sitä oikeaa virettä pitäisi saada siirrettyä metsään. Molemmissa tehtiin nyt niin, että maalimiehet lähtivät piiloon Silan saavuttua jo paikalle; himo päästä matkaan oli suuri. Siksikin mä petyin siihen, että haukku vaati duunia. Höh. Aina kovasti tekemistä, mikä toisaalta on lajien suola. Ettei se ole liian helppoa ja yksinkertaista. Koska sittenhän se olisi liian helppoa.. Ukoille irtoamiset meni hyvin. Lisäksi mulle väännettiin rautalangasta sitä omaa liikkumista, ymmärrän taas paremmin.
Muuten on kaikki kääntynytkin taas ylösalaisin.. Silan sulhanen meni lennosta uusiksi *huutoitkuemoji*. Maailmasta putkahti taas uusi epilepsia-dg ja riskit kasvoivat liian isoiksi minun ja uroksen omistajan silmissä. Vastuullista, moraalista ja ihan syvältä *taas se sama emoji*. Sila aloitti nyt maanantaina juoksun, monta viikkoa etuajassa, ja seuraava juoksu on "the". Ja jos sen väli menee nyt tällä nykyisellä aikataululla, on se abauttiarallaa lokakuussa. Eli tosi pian. Ja nyt, kun homma piti ikään kuin aloittaa alusta, on koronan takia rajat kiinni ihmisiltä jne, voin kertoa, että hetken aikaa harmitti todella isosti ja paljon. Onneksi mulla on tapana olla vaipumatta epätoivoon ja niin mä hetken vellonnan jälkeen keräsin voimani ja aloin muistella, mistä me aikanaan lähdettiin liikkeelle. Nyt sitten pitää pitää peukkuja pystyssä. Ja hengittää. Se pitää aina muistaa. Hengitä Miira. Rauhassa. Sä selviät, kaikki on ihan hyvin <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti