Mitä yhteistä on mulla ja Martin Luther Kingillä?

No, oli kyllä aika heleppo. Meillä molemmilla on unelma. Jeba.

Mun unelma on lähtenyt siivilleen vuonna 2012. Tarkistin. Tämä unelma on se blogin nimen musta. Mutta, itselleni täysin poikkeavasti, olen ollut varovainen. Koska kyseessä on elävä olento ja meidän perhe. Mä olen tutkinut ja odottanut ja tenyt taustatyötä. Mutta mä olen suunnitellut syrjähyppyä. Pitkään ja hartaasti.

Mun syrjähyppy sai tuulta purjeisiin tässä muutama vuosi taaksepäin, kun tutustuin tämän rodun kasvattajaan. Plarailin kasvattajalistaa läpi ja yhden nimen kohdalla mulle tuli se olo. Intuitio pysäytti. Ja mä oon sen verran hörhö ja vanha, että tiedän, mitä pitää kuunnella. Intuitio on usein oikeasssa. Niin me tutustuimme. Puhuttiin samaa kieltä, jaettiin arvomaailmaa koirien kanssa. Tavattiin, soiteltiin. Ja sitten asia haudattiin hetkeksi. Koska aika ei ollut oikea. Sitten tapahtui kauheita asioita, koiramäärämme pieneni yhteen ja aika tuli oikeaksi. Mulle, täysin epätypillisesti, jouduttiin taas odottamaan, tekemään hirmuisesti myyräntyötä ja taas odottamaan. Kunnes, eilen, meidän odotus palkittiin ja hän on tässä maailmassa.

Mutta, koska mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma, on edelleen mun oltava hiljaa ja epämääräisen salamyhkäinen, mikä ei thoydellakaan ole yhtään mua.  Ja, koska odottavan aika on ihan jäätävän pitkä, oon harrastanut valmisteluita.

Nahkiksen ihana rasvanahkapanta lampaanvillavuorella tilauksessa. Samoin saman tekijän pyöreä, säädettävä nahkahihna. Näyttelyhihna tehtiin mulle toiveiden mukaan (Lilliputin näyttelyhihnat) , JOS vaikka oltaisiin vielä salonkikelpoisia joskus.

Siinä teille vihjeitä. Tietäväiset on hiljaa ja arvailijat arvailkoot kotonaan. Mä lupaan, että kahden viikon päästä, juhannuksen jälkeen, mä annan jotain kättä pidempää. Ja elokuun alussa voin antaa paljonkin kättä pidempää. Siihen saakka, koetetaan olla kärsivällisiä ;)



No mutta. Toiseen asiaan. Mä löysin tänään itseni puhumasta ääneen. "hengitä Miira, ihan rauhassa. Pala palalta ja iisisti. Huilaat välillä". Mä aloin raivata makkaria.. Mulla on erittäin paha tapa kasata asioita. Ihan siis fyysisesti. Nakkaan kamat läjään paikkaan a, b, c ja ihan ööhön asti on läjiä. Valitettavasti. Sitten mua tympii ne läjät ja jonain kauniina päivänä mä raivaan ne. Välillä kaikki ja välillä yksitellen. Eilen raivasin kodarin penkiltä kaikki kamani ja tänään makkarista. Yöpöytä ja sänky, lattia.. Hohhoijaa. Äärimmäisen ärsyttävää duunia, mutta ihanan palkitsevaa, koska tuloksen näkee heti. Maailma siistiytyy. Ja, valitettavasti, tämä hirveä tapa näyttää olevan geneettistä. Rakas tyttäreni on perinyt saman antisiistinäpitämisen geenin. Onnea vaan hänen tulevalle kumppanilleen. Siinä saa periaatteista venyttää yksi jos toinenkin. Tony ON OLLUT edellisessä elämässään siisti. Hyvinkin pedantti. Sitten, tadaa, tulin mä ja asia muuttui. Enää meillä kiiltää keittiö. Koska son hänen aluettaan. Mä koetan välillä siellä käydä säätämässä ja aina epäonnistun. Ja, koska käteeni on tatuioituna teksti "never give up" käyn siellä säätämässä joka viikko jotakin. Ja aina räjähtää. Jossei keittiö, ni mun pääni.

Jos mä saisin taikasauvan ja kolme toivetta. Niin mun olis pakko käyttää yks niistä siihen, että mun kotona asuis Dobby. Jos oot katsonut/lukenut Potteria, ni tiedät. Muiden ei tarvikaan tietää.

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin päättyy tän päivän stoory ja tekosyyni pitää siivoustaukoa on käytetty. Koska en näe Dobbyä missään, alan vaihtaa lakanoita ja keskustella parhaan mahdollisen seuran kanssa rauhoittavaan sävyyn. We can do it. We have whole summer time to this shit.. ;P