Tänään oli nyt "se" koulutus, mikä mua etukäteen aikalailla jännitti. Että mitähän siitä tulee. Onneksi menin! Mä ihan selvästi tarvitsin kasvot menneisyydestä kertomaan mulle asioita. Esimerkiksi valssi. Mä oon ihan vilpittömän oikeasti ajatellut, että mä osaan valssata varsin ookoosti. Nytkin mietin tutustumisessa, että kakkoshypylle valssi ja muista peruuttaa ja tehdä tilaa Silalle, että sen eteneminen kolmoselle on helppoa ja loogista. Siinä sitten ihmettelin, miksi menee kakkosen ohi ja välillä kaahaa kolmosen ohi ja .. No. Se valssi. En mä osannutkaan sitä. Ei enää peruuteta ja tehdä suoria linjoja koiralle, vaan koira opetetaan eri tavalla. Ja myös ohjaaja, tietenkin. Sila lukee mua tosi paljon ja herkästi ja se, mitä mä sille viisson ja huidon ja kaakatan, on ihan kauheaa. Härregyyd!
Ja just kun tätä tässä kelaan ja katon, niin jääkö tässäkin tuo yksi hyppy väliin? Tää siis niitä ihan ensimmäisiä pätkiä, kun en vielä tehnyt ohjaukseen mitään muutoksia. Hohhoijaa.. :D
Lisäksi tuli monta muuta elämystä. Mä pureskelen Silan puolesta. Ja vieläpä huonosti. Mä olen muihin lajeihin mennyt paljon suuremmalla nöyryydellä ja asenteella, että opitaan yhdessä. Agilityssä mä oon jotenkin olettanut osaavani ja tehnyt monta asiaa hullusti. Tai tosi vaikeasti. Mähän olen oiken satsannut siihen, että Sila on tarjoava koira. Se ajattelee itse ja tarjoaa asioita. Paitsi agilityssä. ONNEKSI mä olin alkeiskurssit Fiiliksessä Minnan opeissa ja siellä tehtiin tarjoamista myös agilityyn. Mutta sinne jäi ne mun opit.. en ole kantanut niitä enää ratatreeneissä mukanani ja sitä mun täytyy nyt alkaa opettaa Silalle. Mä oon koko ajan ymmärtänyt ajatella, että agility on parilaji. Ja tiedostan, että me ollaan vielä kaksi erillistä yksilöä, jotka säätää ja sählää radalla. Mutta en mä ole tajunnut, miten pienistä jutuista sitä voisi alkaa jo nyt rakentaa huolellisemmin ja systemaattisemmin. Nopeuttaa asiaa, ikään kuin. Mulla on ollut flaxi ja oon saanut nytkin agilityyn sellaiset opettajat, joka on pureskelleet paljon asioita ja ymmärtävät selvästi, mitä mä lajilta haen. Mutta sitten kuitenkin oon jotenkin mennyt laput silmillä, tajuamatta, että ehkä mä oonkin jossain asioissa totaalisen väärässä. Vaikka mä aina puhun siitä, että olen fossiili, en jotenkin oo tajunnut, miten tosi pihalla mä olenkaan. Eli mähän jumankekka tarvin tosi paljon apua ihan MUN OMAAN ohjaamiseen.
Tässä Silalle annetaan mahdollisuus "tarjota" kahdeksikossa hyppyjä ilman, että mä soosaan sinne väliin.
Mutta paljon oli hyvääkin. Silan vire ja motivaatio on kohdillaan. Se etenee ja nauttii. Mun palkkaukseenkin kiinnitettiin huomiota: Se mun saalispallonheitto ei ookaan mikään kuningasidea tähän lajiin, missä käden liike merkitsee ihan muuta kuin sitä, että koira saa lähteä säntäämään pallon perään.. Ja tällaset yksityiskohdat on niitä, mitä mä kaipaan. Muissa lajeissa leikkiin, palkkaukseen jne kiinnitetään tosi paljon enemmän huomiota, kuin agilityssä. Mun mielestä. Ja yhtä oleellisia ne on kaikissa lajeissa VAIKKAKIN suuri osa koirista palkkautuu agissa itse tekemisestä.
Oon myös tosi onnellinen siitä, että Sila osaa relata hallissa. Tiedän kokemuksen syvällä rintaäänellä, että se on kullan arvoista ja ei todellakaan itsestäänselvää. Oon joskus miettinyt, tuliko Sutiselle syöpä sen hirveän stressihormonimäärän takia, mitä sen elimistössä oli joka viikko ja vähintään kaksi kertaa, koska treenit oli kahdesti viikossa. Se nimittäin kävi TODELLA kuumana koko treenin ajan, myön lämpällä ja jäähyllä. Kiljui jo autossa, kun tiesi, minne mennään. Ja huusi koko treenin ajan. Tähän en koskaan saa vastausta, mutta osaan todella arvostaa tätä nykyistä tilannetta tästäkin näkökulmasta. Tässä kuva Silasta jäähylenkin päätteeksi. Toinen koira on rataa suorittamassa muutaman metrin päässä.
Ihana mieli. Onneksi menin! Kiitos Pete ja kiitos Lagu <3 Tästä on suunta ylöspäin ja hetkeksi on taas suunnitelma mielessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti