Muutos

 Voi härregyyd. 

Jos joku olisi mulle sanonut kuukausi sitten, missä seistään Silan kanssa tänään, en olisi uskonut. Mutta jälleen elämä opetti mua siitä, että ikinä IKINÄ älä anna periksi. Ja tee itsellesi tärkeiden asioiden eteen töitä. Onneksi mä olen elänyt juuri niin. Nyt ei tarvitse katua.

Meillä on tässä välissä ollut tottistreeniä ja yksi agilitytreeni. Mä en nyt lähde niitä tässä avaamaan, haluan pohtia yleisellä tasolla asioita.

Sila on koira, jonka maailmankaikkeus katsoi mun nyt tarvitsevan. Mä oon ollut äärettömän kiitollinen tämän ensimmäisen yhteisen vuoden aikana siitä, miten itsevarma ja rohkea se on! Kaikkea sitä, mitä mä oikeasti tarvitsinkin. Balsamia. Se ei oo pelännyt oikeastaan mitään. Sen toimintakyky ei katoa oikeastaan koskaan. Se suhtautuu kaikkiin ihmisiin ja koiriin positiivisesti. Mutta kolikollahan on aina kaksi puolta. Voitte ehkä kuvitella, minkälainen tällainen koira on kouluttaa? Ainakin sellaisiin asioihin, mitkä ovat sen mielestä ”ei kannattavia”.

Me ollaan tehty raunioita, hakua, rallyä, tottista ja agilityä. Rauniot ja haku menee oikeastaan samalla kaavalla. Ihminen on ruuan kanssa piilossa ja Sila etsii ihmisen nenällään itse. Siis ilman mua. Mä olen mahdollistaja. Mua kannattaa siksi siellä kuunnella. Muuta virkaa mulla ei siellä ole, toistaiseksi, oikein ollut. Eikä tarvikaan. Maalimies on the one. Niin sen kuuluukin olla.

Agilityn Sila valitsi itse. Vauhdikasta, hauskaa. Ei ongelmia asenteen ja motivaation kanssa. Taas mä olen hauskuuden mahdollistaja. Mua kannattaa kuunnella siksi. Mutta sitten.. Rally ja tottis. Mä en ole ollut niissä minkään hauskan mahdollistaja. Ja mä vannon, että olen oikeasti yrittänyt olla ihana. Merkityksellinen, huikeiden namien jakaja. Lelujen ja leikkimisen tarjoaja. Kiinnostava ja ihana. Sellainen, jota kannattaisi palvoa. Mutta ei. Mua ei ole palvottu. Multa on muutama ulkopuolinen coach kysynyt, mitä mä Silan kanssa heiltä haluan. Oon vastannut, että palvontaa. Että se tuijottaisi herkeämättä mua, näkemättä kaikkea ihanaa, mitä on ympärillä. Ja OSITTAIN olen onnistunut. Se seuraa namia, imuuttamalla. Ja hakee muhun katsekontaktia. Mutta se puri mun käsiä eikä sen tekeminen uhkunut voimaa, saatika riemua. Se oli ”matkalaukkumeininkiä” höystettynä hetkittäisillä iloilla/turhautumisilla, jolloin mua purtiin. Pieniä pätkiä saattoi olla hienoja: esim. maahanmeno on usein nopea ja hyvä. Mutta. Jotain on puuttunut. Mä olen ollut NIIIIIIIN turhautunut. Oon kiertänyt hakemassa apua ja todennut, ettei se toimi. Mä en pysty kiertämään tässä elämäntilanteessa tarpeeksi tiuhaan ympäri maailmaa. Se ei vain toimi. Onneksi on hyviä ystäviä: juttelin tästä taas kerran Eran kanssa ja sieltä se lähti- huikein idis ikinä. Olin itse kehunut Jessicaa Eralle, näkemättä metsää puilta. Era tuuppasi mua ja ihanaihana Jessica sanoi joo <3 Nyt me sitten treenataan kerran viikossa, viisaan, taitavan ja upean ihmisen silmien alla. Ja muutos on aivan käsittämätön!!

Tänään oli tämän viikon treenit. Sila pääsi halliin, kääntyi tuijottamaan häntä heiluen mua ja otti aktiivisesti kontaktia! Se tarjosi mulle itse nopeaa perusasentoa ilman käskyä ja siis ette ikinä usko, mikä ero on! Mä melkein itken nytkin, kun muistelen asiaa. Me tehtiin kapulan kanssa paria juttua, lisäksi irrotusta, luoksetulon perusasentoa ja seuruuta. Kaikki treenit oli nopeita, lyhyitä ja tehokkaita. Väliajat Sila on autossa ja me jutellaan. Autossa se nukkuu häkin perällä pienellä rullalla ja kun haen sen, se tulee joka kerta yhtä onnellisena ulos, heiluttaa häntää ja siitä näkee, että on luvassa jotain sairaan siistiä! Ja se joku on tottista!! En kestä <3

Juteltiin lopuksi Jessican kanssa Silasta. Mä kysyin, onko tuo sen vahvuus ja itsevarmuus se syy, miksi se ei mua halua mielistellä ja miksi sen kouluttaminen on niin työlästä. Ja Jessica vahvisti mun ajatuksen. Se ei tarvi mua. Mun täytyy myydä sille ajatus siitä, että se on kannattavaa ja parasta ikinä. Ja nyt näyttää, että kauppa alkaa olla käynnissä ja hyvällä mallilla <3 Jessica sanoi, että tällainen koira ei ole helppo, se haastaa ohjaajaa ja vaatii pelisilmää. Se tarvitsee haasteita, rima ei saa olla liian matalalla. Mutta kun sellaisen koiran saa toimimaan, on se sairaan makea! Ja siitä mä alan saada maistiaisia <3 Vihdoin. Mä olen välillä hävennyt. Oikeasti. Oon miettinyt, kun se nuuskii maata ja haahuilee seuruussa, että mä oon ihan kauhean nolo, surkea ja surullinen wannabe-pk-harrastajahahmo. Että mulle nauraa koko maailma ja kukaan ei usko, että joskus oon jotain osannutkin. Ainakin ehkä. Mutta voi olla, että tätä ahaa-elämystä ei olisi ikinä tullut, ellei ensin olisi sukellettu pohjalle. Ja nyt mä näen tämän asian hienouden ja tiedän, että mä tarvitsin tätäkin. Ja oon maailman kiitollisin siitä, että Jessica on tullut meidän avuksi. Muhun valetaan uskoa ja mä alan itsekin elää luulossa, että meistä tulee vielä jotain hienoa, eikä se ole valovuoden päässä. Ja tuo Silan itsenäisyys, senkin hienouden mä alan nähdä nyt, kun tuo musta koira valjastaa kaiken vahvuutensa siihen, että toimii mun kanssa. Yhtenä. Hetkittäin mä tunnen jo sen olon. Kun kahdesta tulee yksi. Ja jos jotakin, niin sitä mun on ollut ikävä. Nöyränä ja kiitollisena mä solmin täällä liittoa mustan, palavasilmäisen tulen lapsen kanssa. Kiitos maailma, kiitos Jessica <3 Ja Siltsu. Mä sydän sä. Aina.