Tää blogi on ollut olemassa kauan. Mä en ole jakanut sitä, kuin muutamalle ystävälle, koska en ole ollut yhtään tyytyväinen SEN NIMEEN :D Blogin siis. Kaikki nimet, mitä hain ja yritin, oli käytössä tai niissä oli bloggerille joku vika. No. Se on puoli totuutta, mutta merkittävä syy. Eilen illalla ennen nukkumaanmenoa mulla soi taas päässä yks mun mielestä hienoimpia biisejä. Kasmirin Valoo. Mulle tulee siitä aina mieleen Sila. Jos muistatte Sila- nimen tarinan, niin se viittaa valoon. Ja, koska hän on umpimusta, oli musta valo aika looginen nimi tälle blogille. Toinen syy tekstien vähyyteen on ollut mun sairastaminen, joka on todella iskenyt mua ketoon koko talven. ONNEKSI nyt näyttää siltä, että keuhkokuume ja sen jälkitauti on kadonnut: takana jo kohta kolme viikkoa yskätöntä elämää. En melkein voi uskoa tätä! Joskin sen on mahdollistanut melkoinen lääkearsenaali, joka edelleen käytössä. Mutta silti. Ne lienevät elämässäni vain väliaikaisesti.
Tässä välissä on tapahtunut vaikka mitä. Ollaan paimennettu, treenattu aksaa (ällöttävä sana), treenattu tottista jopa seminaarilla saakka, aloitettu rauniot, treenattu haukkua, kettisesteitä.. siis vaikka ja mitä. Mä teen niistä kaikista omat postaukset myöhemmin, mutta tän postauksen mä omistan muulle.
Mä palaan taaksepäin.
Mä oon saanut ekan koirani, sheltti Oskun (FIN AVA Celeborn) vuonna 1990. Siitä saakka mulla on ollut elämässä koira, tai oikeastaan, koiria. Sheltti mulla on ollut aina, marraskuuhun 2018 saakka. Mä muistan, kun Särö kuoli. Helmikuussa 2018. Ja mä sanoin Tonylle, että toisen koiran aika on tullut. Carro oli jo tosi vanha ja tiesin, että haluan ja pystyn taas harrastamaan. Tsekkihaavehan oli kytenyt jo moooooonta vuotta, mutta olin ajatellut, etten ole sille tarpeeksi aktiivinen koti. Enkä olisi aikaisemmin ollutkaan.
Joskus, kun asioita katsoo taaksepäin, niin tajuaa, miten loogisesti palat on asettuneet paikoilleen, vaikka siinä hetkessä susta tuntuu, että niin ei ole. Mun piti saada Sila. Mun piti olla aktiivinen tavalla, joka toi mulle iloa ja valoa pimeään. Mehän tehtiin Lauran kanssa "olosuhteiden pakosta" liiketoimintakaupat joulukuun alussa ja viikko sen jälkeen mä tömähdin petiin keuhkokuumeen kaatamana. Mun tervehtyminen on ollut todella pitkä ja kivikkoinen tie, eikä töihin paluu onnistunut yrityksistä huolimatta. Mun viisas kehoni tiesi, että mun kynttilä oli poltettu loppuun ja ainut tapa saada musta taas ihminen, oli yskittää mua. Kovasti. Mun elämässä ei ollut mitään iloa, mikä tuntuu kauhealta sanoa. Ja vielä hirveämmältä kirjoittaa. Onhan mulla ollut koko ajan maailman ihanimmat lapset ja todella ymmärtävä aviomies. Äiti, sisko, isä, ystävät. Ja melkoinen elämä jo tähän saakka. Mutta silti. Willasta luopuminen on oikeasti verrattavissa lapsesta luopumiseen. Sä oot luonut, kehittänyt, kasvattanut, rakastanut, itkenyt.. ja sitten se viedään pois. Kokonaan. Terveyden kanssa. Vaikea oli siinä hetkessä löytää valoa omaan tunneliin.
Mutta mulle sitä tuli. Silan kanssa. Se on kotona aina mun kanssa. Terassilla, sohvan vieressä, keittiössä, vessassa. Tulis suihkuunkin, jos en laittaisi ovea kiinni. Niinpä se odottaa mua kylppärin oven takana, kodinhoitohuoneessa makoillen. Se on aina valmiina lenkille, pihaan, treeneihin. Kaikkeen. Sen kanssa on palkitsevaa treenata: se oppii nopeasti, haastaa mua ajattelemaan, palkkautuu monella eri tavoin ja siitä on kaikkeen, mihin musta ei edes ole. Joka kerta, kun olen sen kanssa mennyt jotakin tekemään, olen tullut pikkuisen ehjempänä ihmisenä kotiin. Ja tässä muutama viikko sitten mä sanoin, että tunnen taas onnellisuutta. Iloa. Se kuplii ja poreilee mun sisällä.
Edelleenkään en ole kunnossa. Läheskään. Enkä tiedä, mitä syksyllä teen ja minne meen. Se ahdistaa, mutta vain, kun annan sille ajatukselle aikaa ja mahdollisuuden. Mutta se, mistä mä tiedän ja mikä ei ahdista, on tuo musta vatipää, jonka hetkellinen, kuukauden rauhoittuminen, on taaksejäänyttä elämää. Ja nyt, kun katsoo viime kesään, tajuaa, miksi mulle tuli näin "vaativa" koira. Se tuli tuomaan mun elämääni mustaa valoo. Ja kiskomaan mut pois pimeästä. Oon aika onnekas tyyppi. Sila on mun sielunsiskoni, my shadow. Meidän harrastuksien kautta on polullemme tullut myös uusia tyyppejä, jotka vaikuttavat varsin ihanilta. Lucky me.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti