Ke ei päästy raunioille: mulla alkoi koulu Vaasassa ja ei vaan tunnit riittäneet siirtymisiin jne. Harmitti, mutta tätä on elo välillä. Torstaina sitten suuntasin kuitenkin tottistelemaan Kennelkerhon treeneihin. Meitä ei ollut aluksi paikalla kuin kaksi koirakkoa. Mä sitten avauduin ja pyysin taas apua. Mutta Silan vire oli parempi, kuin edellisviikolla. Mä sain ihanaa ruotimista ja pohdittiin yhdessä, miten sairaan vaikeaa tuo tottistelu on. Ja miten sitä aina sössii. Että vaikka kuinka yrität ja mietit etukäteen, tekee virheitä kuitenkin. Vaikka teet kaikkesi, ettet niitä tekisi. Harmi. Ja niin inhimillistä. Treenien jälkeen, mun siis, jäin katsomaan maalimiehen kahden koiran leikittämistä. On se kuulkaa kovaa touhua. Aivan alkoi jännittämään, miten Silan leikitys tsekkileirillä tulee menemään. Oon nimittäin ilmoittanut sen leikitykseen. Ja tottikseen. Ja metsäjälkeen :P Tottiskärpänen on purrut mua sen verran, että ilmoitin meidät myös LaTon tottisporukkaan, viikonlopputreeneille. Ajatuksella, että jos kävisi kerran viikossa treenamassa, on se sitten siellä tai täällä.
No agilitystä sitten. On ollut outoja aikoja. Viikko sitten maanantaina oli agitreenit, missä oli iloa ja intoa ja eritoten paloa. No. Viime lauantaina meillä oli seuran sisäinen koulutuspäivä, missä saatiin treenata Viitasen Maijan opissa ja nimenomaan möllitasoiset koirakot. Olin into piukassa paikan päällä ja aivan hekumoin sillä ololla, että on ihana esitellä tsekki, joka syttyy agilitystä ja menee tukka (jos sillä olis sellainen: edelleen nakulook on vallalla) putkella. Vaan kuinkas kävi. Tony toi Silan paikan päälle perässä: me oltiin vasta kakkosryhmässä ja mä menin aamulla jo paikalle rakentamaan rataa. Tulivat fillarilla (asutaan noin kilometrin päässä) ja Tony sanoi, että ”oli kuin olisin lehmää tuonut narussa”: EVVVK oli ollut Silan moodi.. ja sama näkyi treeneissä. Mä tunsin heti ekalla suoralla, että ei lähde. Ja sama tuntuma oli koko treenien ajan. Me ei treenattu ihan kaikkia kuvioita ja juttuja edes: ei mitään järkeä, kun koira ei ole yhtään oma itsensä. Siinä sitten mietittiin Tonyn kanssa, mistä kiikastaa ja sitten tajuttiin.. Valeraskaus. Sila on kotona ihan laamana; Hulda kysyi tässä joku päivä takaperin, että ”miksi Sila ei ole yhtään Sila”? Se vaan nukkuu. Nisät on suuret (maitoa ei tullut viikko sitten, nyt en ole puristellut) ja ruokahalu oli samaten viikko, kaksi sitten kokonaan kateissa. Tuon katastrofaalisen treenin jälkeen mä tiputin Silan ruuan puoleen ja lisättiin reipasta liikuntaa. Yritys, että energia ei riitä maidon tuottamiseen. Eilen alkoi tuntua, että EHKÄ hän herää horroksestaan. Alkaa olla taas pieni ”pirunpilke” silmissä. Laskeskelin kalenterista aamulla, että ensi viikolla on juoksun ALUSTA 60vrk, joten seuraavien viikkojen aikana toivon, että helpottaa. Olin jo unohtanut tän narttukoiran elämän toisen puolen.. :/
No. Nyt on mennyt päiviä aikaa toipua tuosta täydellisestä masennuksen alhosta, minkä lauantai sai aikaan. Ollaan vaan luettu kirjaa ja käyty lenkillä. Tänään mä sitten kaivoin fiiliksen naftaliinista ja treenasin kotipihassa muutamaa juttua. Kapulan (650g) nostoa, luokse- ja sivulletulo ja ”kaukkarit”. Treenasin ehkä joku 5min yhteensä. Mutta. Mä oon todella TODELLA sössinyt alkuvaihessa muutaman kerran kunnolla. Yksi mun isoimpia virheitä on ollut vapauttaa Sila palkalla: kun tekee liikkeen, palkka suuhun ja ”hyvä” tms sanalla samalla oon vapauttanut sen. Nyt, kun Sila saa palkan vaikka seuruussa, vierelle tulossa tms, se alkaa välittömästi palkan saatuaan nuuskia maata: tippuiko jotain ja sen vire ja keskittyminen katoaa. Kunnes taas katsoo, että jatkuuko. Voi beba!! Mä oon pulassa. Help!! Laitan tähän videon, mistä näette ongelman. Laittakaa mulle paljon vinkkejä, ideoita ja ajatuksia. I need you <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti