Fantasiapennut lienevät maailmassa, sillä Sila alkaa olla entisensä. Thänkkaad sei hoida leluja eikä kantele mitään suussaan. On oma itsensä, joskin kaipaa ihan hirveästi rapsuttelua ja silittelyä. Kesy puolensa ehkä? ;)
Agility on taas rullannut, mutta ei enää samalla lailla, kun niissä videoissa, mitä tänne latasin. Missä kirmaa puomin ja etenee wautsisti. Jotain on muuttunut. Ja jotain on munkin mielestä muuttunut. Agility lajina. Moni siitä mulle on sanonut jo etukäteen ja kertonut, että on jättänyt sen siksi repertuaarista kokonaan pois. Mä oon halunnut tehdä sitä silti, ”koska sydän sanoo niin”. Mutta mun sydämen ääni alkaa olla aikamoista piipitystä. Mä en tiedä, mitä mun pitäis ajatella. Treenit on olleet ihan jees, koira on jees, minä oon kohtuu jees, leikitään, palkataan.. ja silti jollain lailla on tyhjä olo. Mä pelkään, että tämä on sitä, että mun pitäis olla taas heti hyvä. Että jos joku on vaikeaa, mulle iskee pienen lapsen olo siitä, että ”ei tästä mitään tuu ja en tee enää”. Ja silti mä haluaisin ajatella, että oon aikuinen ja fiksu ja tajuan, että ollaan treenattu vasta hetken aikaa ja edetty tosi nopsaan. Ja että tapu tapu siihen omallekin poskelle vaan ja hyvä te. Sila menee hallille innokkaana, vetää suorastaan. Se pyrkii varastamaan lähdössä, nykii siellä ja on malttamaton. Ja silti sen eteneminen ei ole sitä, mitä mä haluaisin. Ja nyt, kun mä tätä kirjoitan, musta tuntuu ihan naurettavalta. Mikä mua vaivaa!?! Mutta, koska olen aikuinen ja yritän olla siis järkevä ja ajatteleva, olen ilmoittanut meidät myös seuraaville kursseille ja toivon, että mun hiillos iskee vielä kipinää. Ellei, en halua pitää sitä hiillosta väkisin hengissä. Mutta seuraavat kuukaudet kertovat, kuinka meidän käy.
Onneksi sentään joku sujuu. Rauniot. Käytiin ekaa kertaa ikinä viime sunnuntaina treenaamassa koko perheen voimin, mukana vielä lisävahvistuksena Huldan paras ystävä. Sila teki kaksi neljän piilon sarjaa. Seitsemälle tuli haukku ja työskentely oli tosi hyvää. Olin toooosi iloinen! Lopuksi näytin vielä Tonylle ja lapsille kettikset ja ne Sila teki taas kaikki. On se eri epeli <3 Ke oli sitten taas oman ryhmän treenit raunioilla ja tehtiin yksi neljän piilon sarja. Kolmelle tuli haukku ja Silan työskentely oli kyllä oikeasti hienoa! Se tekee koko ajan töitä, etsii ja jaksaa. Välillä voi pysähtyä ja katsoa, että oonko messissä ja sit taas menee. Oon hirveän tyytyväinen mun pieneen rauniokoiraan. Mietin eilen, että ajatella, ollaan aloitettu tää harrastus vasta tänä loppukeväänä. Mutta ehkä se kertoo siitä, että ollaan edetty sopivasti: kiitos Tiina, että laitoit meidät etenemään kohtuu nopeasti, eikä jääty junnaamaan samoja juttuja liian pitkäksi aikaa!
Mutta koska rauniot on pk-lajina sellainen, missä on vaikea kisata jne, on meidän katseltava vähän muuallekin. Tottis kuuluu jokaiseen peekoohon olennaisena mukaan ja sitä oon ajatellut, että aletaan nyt pikku hiljaa treenata enemmän ja tavoitteellisemmin. Koska Sila on ”jo” 15kk ja nyt voin alkaa olettaa, että se tajuaa ja osaa jo. Tähän saakka ollaan pääasiassa vauvailtu noita tokopuolen juttuja. Niin mä ilmoitin meidät LaTon tottisporukkaan ja lauantaina oli ekat treenit. Meitä oli paikalla kaksi belgiä ja Siltsu. Tehtiin kukin vuorollamme, vähän kuka mitäkin. Ja vinkattiin toisillemme omia ajatuksia. Mä oon ihan kauhean kova tunneihminen ja mulle on aina niin ääritärkeää se, millaisia muut on ja miten ne mut ottaa ja onko ookoo, että ollaan tultu porukkaan ja ja ja.. Ja siksi oli iso helpotus, että tuonne solahdettiin mukaan niin mukavasti. Huh ja kiitos <3 Silalla on hassu taipumus: kun se leikkii toisten koirien kanssa, se aivastelee välillä. Oon luullut, että johtuu siitä, että rypistää nenäänsä. Mutta se aivastelee myös seuruussa *rollreyes*. Mä kysyin siitä Katiskassa ja ilmeni, että on aika tyypillistä monellekin koiralle. Joko innostusta, ylivirettä, paineistumista.. mitä kelläkin. Silan kohdalla onkin mielenkiintoinen juttu. Koska jos on ylivirettä, olisi se kohtuu tragikoomista, sillä virettä oon just kokeillut nostaa siihen seuruuseen. Ja jos on innostusta, on sekin vähän hassua. Koska mun on vaikea kuvitella Silan olevan niin innoissaan seuruusta :P Ja paineistumiseen en usko hetkeäkään, koska son Sila. Joten tutkin edelleen asiaa.
Sitten noista muista peekoolajeista ja ihmisistä. Mä en oo uskaltanut treenata missään porukassa hakua, sillä mä en kehtaa mennä sinne haaskaamaan muiden aikaa, koska me ei osata yhtään. Ei olla ikinä tehty. Eilen raunioilla mä sain niin ihania kannustuksia ja mukaan kutsuja, että saatan hyvinkin uskaltaa kiikuttaa meidät joku kerta joihinkin treeneihin. Mulla on jotenkin kutina, että haku olisi Silan juttu. Silti mä en jälkeä aio kokonaan unohtaa, vaan pidetään se repertuaarissa mukana, ainakin jossakin määrin. Sitä olis niin helppo treenata keskenään versus nämä muut lajit..
Vielä loppuun, että mä oon löytänyt aivan ihanan ”sponsorin” mulle ja Silalle <3 Yksi ihminen jakoi pois vanhoja peekookamojaan, osasta pyysi muutamaa euroa ja osaa jakoi ilmaiseksi. Satuin oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan ja saatiin sieltä vaikka ja mitä. Nyt sain vielä viestiä, että kamoja oli löytynyt lisää. Eilen hain laatikollisen esineruutuesineitä ja tunnarikapuloita. Tunnaria me ei tehdä koemielessä ehkä koskaan, sillä se on EVL-liike, mutta tunnari treeninä ja ajankuluna on varmasti mitä mainioin <3 Joten kiitos sinä ihana! Meillä on nyt nahkapatukkaa, pk-liiviä, ketjupantaa, hihnaa, liinaa, kapuloita jne. Pus <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti