Avautuminen

Mulla on ollut aikomus. Vakaa sellainen. Kirjoittaa säännöllisesti. Mutta. Mulla on syy, miksi niin ei ole tapahtunut. Elämä.

Tää elämä on välillä outoa. Kummallisia asioita tapahtuu ja välillä susta tuntuu, että sä seuraat näytelmää sivusta, vaikka elämä kertoo susta. Pääosassa olet sä itse. Ja silti susta tuntuu, että joku muu vie ja sä ite vikiset. Viime marraskuussa mä olin yrittäjä. Mutta hyvin väsynyt sellainen. Mä välillä kelaan vuosia taaksepäin ja kauheeta on, etten mä muista niistä asioita. Ne on menneet sumussa. Kaikki yrittäjävuosien kesälomat on menneet niin, että meitsi kaatuu loman ekana päivänä ja nousee viimeisenä. Ja loma oli ja meni, tuijotellessa kattoa ja keräillessä itseäni.

Yrittäjyys on hieno asia. Kun sen osaa tehdä oikein. Mei osattu. Tehtiin liikaa. Toisaalta oon sitä mieltä, että meistä ei olisi muuhun ollutkaan. Ei meistä kumpikaan, musta ja Laurasta, osaa tehdä asioita "vaan vähän". Se on kaikki tai ei ollenkaan. Mutta me opetellaan. Ja joskus opettelu pitää tehdä kantapään kautta. No. Elämä otti ohjat ja käsikirjoittaja vei. Joulukuun alussa sekä minä että yhtiökumppanini kaaduimme pitkälle sairaslomalle, joka päättyy työsuhteen päättymiseen toukokuun lopussa. Järkyttävää. Eikä tämän pitänyt mennä näin. Toisaalta olen kiitollinen mun keholleni. Se on viisas. Itse en olisi osannut ottaa aikaa itselleni tähän hetkeen. Levätä tarpeeksi. Niinpä kehoni järjesti keuhkokuumeen ja siitä toipuminen on ollut niin hidasta, ettei tätä voi normaali ihminen ymmärtää.. pienikin kävely saa, edelleen, mut kakomaan ja yökkimään, sykkeet kaakkoon ja hikoamaan ihan järkyttävän kovasti. Näiden kahden syyn vuoksi mun sydän ultrataan maanantaina, mutta uskon ja toivon, että se on ok. Ehkä tämä vain on näin hidasta.

Multa on kysytty, ihan liian monta kertaa, että mitä mä aion nyt seuraavaksi ryhtyä tekemään. Tämä kysymys saa mut ihan takajaloilleni. Koska MÄ EN TIEDÄ. Yhtään. Mä olen irtisanoutunut toukokuun loppuun ja siitä eteenpäin mun elämä on iso kysymysmerkki. Menenkö kouluun, menenkö töihin, jäänkö kotiin.. kaikki yhtä vahvoja ehdokkaita. Ja parasta, mun ei tarvitsekaan tietää tänään eikä huomenna. Ei ens viikolla, ens kuussa.. oon asettanut takarajan itselleni. Ensi vuoden syksynä, 2020, mun olis syytä olla jossain. Mieluusti jo aikaisemminkin, mutta silloin viimeistään. Joten, jos haluat mut kihisemään, kysy multa mun suunnitelmia TAI kerro mulle, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa :D Njoo. Hullun hommaa on hypätä tässä iässä ja elämäntilanteessa tyhjän päälle, mutta joskus on hienoa yllättää itsensäkin ja tehdä jotain, mikä saa jopa omat kulmakarvat kohoamaan. Tiedä sitten, mihin tää polku johtaa. Mutta jonnekin se mua vie. Tiedän sen.

Viimeiset kuukaudet on olleet aika synkkiä. Oon itkenyt enemmän, kuin monena aikana yhteensä. Sellaista aikuisen ihmisen lohdutonta itkua. Räkä poskella. Sydän pirstaleina. Mä en meinaa toipua siitä, että mun ratkaisua ei ymmärretä. Itse koen, ettei mulla ollut vaihtoehtoa. Mä en olisi selvinnyt jatkosta hengissä. Ja on se vähän niinkin, että kun on itse ollut oman työnsä herra kauan, perustanut oman firman, on hirveän vaikea enää taipua kenenkään omaksi. Talutettavaksi. Opetella uusia tapoja tehdä työtä, jonka olet itse kehittänyt. Ei se ole helppoa. Oikeasti. Mutta olin valmis sen opettelemaan ja tekemään. Koska rakastin työpaikkaani ja työkavereitani. Meidän perheitä ja lapsia. Ja sitä tunnetta, että mä osaan mun työn, saan siitä ja annan siitä jollekin. Siitä luopuminen on ollut mun tähänastisen elämäni vaikein päätös ja asia.

Viime kuukausina olen ollut kiitollinen muutamasta asiasta. Mun perheestäni. Normaali elämä on jatkunut meillä, vaikka äiti/puoliso on ollut "vähän poissa pelistä". Oon saanut tukea, mitä en ajatellut saavani. Mun äidistäni. Siitä on kuoriutunut ihan uusia puolia, on ollut isosti tukena. Ystävistä. Teistä on paljastunut ne, jotka on olleet olemassa, vaikkei mua ole ollut olemassa. Ja sit Sila. Tuo musta hirviöpentu, jonka ajoitusta mietiskeltiin aikanaan. Että onkohan meillä sille aikaa ja onkohan se liian vaativa tähän hetkeen. Niin jos joillakin asioilla on selkeä tarkoitus, niin tällä. Sila on pitänyt mut hengissä. Se on vienyt mua pentukurssilta tokoon, tokosta rallyyn, rallystä tottikseen ja kaikkeen muuhun mahdolliseen. Se on tuonut mun elämään uusia ihmisiä, joista osasta on tullut mulle tärkeitä. Se on purrut mua silloin, kun mikään ei naurattanut. Ja saanut mut nauramaan. Se jahtaa rusakoita ja saa mut pysymään lenkillä valppaana. Ja se löntystää mun tahtia, kun yritän sitä kävelyttää ja yökin välillä yskänpuuskan takia puskassa. Se saa mut tuntemaan, kun ajattelin, etten enää tunne mitään. Se kulkee mun perässä päivisin, kun ollaan kaksin kotona. Se kertoo mulle, että mä olen tärkeä. Joka päivä. Ja sen silmissä palaa rakkaus. Ihan niin, kuin munkin silmissä. Me ollaan me.

ps. jos luet näitä tekstejä taaksepäin, tulee siellä viittaus blogin nimeen. Joka ei ole enää se, mihin tekstissä viitataan. Mutta en poista sitä, siinä on asioita, jotka pätevät yhtä <3

Mutta Aurinko voi olla musta. Sila on mun aurinkoni. Ja son umpimusta. Ja joskus aurinkoa ei näe tai näet vaan mustaa. Ja tiiäks. Jos katot liian kauan aurinkoa, näet vaan mustaa. Joten sun can be Black you know :)

Niin ja yksi oleellinen lisäys. Tän blogin tarkoitus. Se on mun päiväkirja. Rakastan kirjoittamista. Se auttaa mua, mutta en ole pätkääkään päiväkirjaihminen. Tää on mun päiväkirja, jota pääsen kelaamaan ees ja taas. Mä uskon, että mun nousun on pakko alkaa nyt. Pienin askelin ylöspäin. Niin uskon myös, että näiden tekstien kautta mä näen sen mun nousun. Ja voimaannun siitä lisää. Ja samalla saan pidettyä treenipäiväkirjaa. Melko tehokasta ajankäyttöä? :)