Kenraalit

Mä oon sanonut tämän moooonta kertaa ja sanon taas. En tiedä, mitä mun päässä on liikkunut, kun olen ilmoittanut meidät rally-tokoKILPAILUIHIN. Tai siis eihän mun päässä ole liikkunut tietenkään mitään. Mullehan perin tyypillisesti mä usein toimin ensin ja ajattelen sitten. Mä muistan keväällä ajatelleeni, että siihen on niin pitkä aika ja Sila kyllä silloin osaa jo vaikka ja mitä JA että diipadaapa ja jiiänee.

Mä en ole nähnyt rallyn kylttejä miesmuistiin. Enkä nais- enkä norsunmuistiin. Mä oon treenannut ihan vääriä liikkeitä, jotka mun onneksi on olleet vaikeampia, kuin mitä alokasluokassa on. No, kuitenkin, Torstin ihana emäntä Elisa kutsui meidät heidän kanssa treenaamaan kylttejä ja niin sitä sitten, eilen, vihdoin mentiin. Valittiin joukosta ne kyltit, mitä en muistanut olevan olemassakaan ja muutama lisäksi. Totesin monta asiaa.

1. Silan elämän ensimmäinen rata ilman palkkausta, tulee ensi sunnuntaina. Ei aikaisemmin.

2. Sen vire agilityhallilla on erinomaisen lennokas.

3. Meillä ei ole rallyyn sopivaa pantaa. Sila katkaisi eilen hallilla yhden Demin ja Hiisin vanhan pannan: näemmä 15v vanha muovi joko haperoituu tai sitten uusi omistaja on huomattavan paljon riehakkaampi. (ihan kun en tietäisi)

4. Sila ei osaa mun takaakiertoa. Emme ole sitä treenanneet sen koommin, kun rallyn alkeiskurssi joskus kaaaaauan sitten lopetettiin. Mulla on muutama päivä aikaa fiksata se kuntoon.

5. Hihnan tiputtaminen oli taas läsnä. Kisoissa niin ei saa tehdä. Toivoisin, että alokasluokassa ei olis koko hihnaa..

6. Olen saanut Silalle mieluisimmaksi palkaksi maailmassa pallon. Mulla on kaksi pientä, kumista ja joustavaa nystyräpalloa taskuissa. Nakkaan toisen, Sila hakee sen, vaihdan ja heitän sen toiseen. Toimii sikahyvin. Nyt otin mukaan narullisen geelipallon vielä mukaan ja testasin sillä palkkausta. Toimi, loistavasti. Niin loistavasti, että kun se naru pilkotti mun liivin takapuolenpäällistaskusta, roikkui Sila yhtäkkiä mun roikkuvassa hännässä ja kiskoi palloa sieltä. Eli kisoissa ei kannata pitää narupalloa taskussa. Vinkkinä mulle.

7. Käsien puremisesta voi tulla sanomista by judge. Mä en ole halunnut kovistella Silaa siitä. Se tekee sitä kahdessa kohtaa elämässään. Jos on turhautunut (siitä välillä sanon kyllä. Esim, kun vien agilityssä lähtöön, saattaa tulla käsiä puremaan, koska turhautuu- haluaisi vaan  jatkaa rataa) ja kun meinaa mopo keulia: on vaan niin kivaa. Ja se on syy, miksi oon ollut näin pitkämielinen. Mä haluan pitää tuon ilon. En halua matkalaukkukoiraa, jota vedetään perässä. En halua alivirittynyttä koiraa. En halua motivointiongemia. Haluan iloa, riemua, pilkettä silmässä. Mua palvovaa ja tekemistä anovan koiran. Ja mä en saa sitä olemalla passiivinen, olemalla nipo, olemalla epäkiinnostava. Mä tajuan, että tässä on ropleema, mutta kadunko mä, etten oo reagoinut asiaan heti? En osaa sanoa. En ainakaan vielä, sillä onhan tuo nyt varsin iloinen treenikaveri. Mulle hyvää mieltä tuova. Mä luulen, että katuminen tulee siinä kohtaa, kun BH-kokeeseen ilmoittautumisen aika koittaa. Rallky-tokossa nyt vielä saa armoa (EHKÄ) ja riemu katsotaan postiivisena (EHKÄ). Mutta BH on sitten jo vakavampi paikka.

Joten, armaan mieheni sanoihin kietyttäen: julkinen nolaaminen tiedossa. Ei muuta lisättävää.