Mulla on ollut jo pidempään tottis-himo ja -kammo. Molemmat. Mä oon skipannut sen treeniä, koska en halua tehdä väärin, enkä oikein ole tiennyt, miten pitäisi tehdä. Tsekkileirillä Olli potkaisi mua persauksille kunnolla ja pääsin kiinni ideasta, mitä ja miten. Oli puhetta, että mennään Ollin oppeihin isommallakin porukalla, mutta sattumien, työvuorojen jne vuoksi se päivä on vasta tammikuussa ja SIIHEN on ikuisuus. Niin sitten tässä viikko takaperin päätin kääntää jokaisen kiven ja kannon sen selvittämiseksi, eikö täällä meilläpäin todellakaan ole ketään, joka opettaa tottista. Ja olihan täällä.
Meitä lähti viisi koirakkoa, neljä tsekkiä ja yksi aussi, kohti Kauhajokea Minna Pättikankaan oppeihin. Vanhin koira oli alle 2v, joten varsin hedelmällinen maaperä meillä on tarjolla.
Minnan tyyli oli tosi sopiva. Napakka, iloinen, ammattimainen. Hän uskalsi tarttua rohkeasti asioihin ja jokainen sai koppaansa ideoita ja asioita, mitä nyt hioa. Meille Silan kanssa oleellisimmat jutut olivat seuraamisen suhteen vahvistusta siihen, mitä Ollikin oli sanonut. Nyt sitten vielä lisää treeniä. Se on vain NIIN paljon helpompi treenata valvovan silmän alla ja niin, että itse ei niska kenossa tuijota koiraan, vaan saa katsoa eteenpäin ja "opettaja" sanoo, koska palkka- koska koira hyvin.
Toinen, mihin sain apuja, oli kapulan kanssa treenaaminen. Sila on kapulasta kohtuu innoissaan, nostelee sitä mieluusti, mutta pitoa en saa onnistumaan. Siinä sitten hilluttiin kapula suussa ja leikki sujui sillä niin hyvin, että kanniskelu tapahtui, kuin itsestään.
Tässä sitten pitäisi treenata samoja asioita nyt kotona, mutta mun rima on niin kauhean korkealla, varsinkin tuon seuraamisen kanssa. Ja sitten, minä urpo, olen nyt kahtena päivänä ottanut riskin, joka ei oo ollut kannattava. Eilen olin lähdössä Silan kanssa ulos ja se oli riemuissaan. Pyysin sen eteiseen istumaan, avasin oven, astuin ulos ja pyysin sivulle. Meille ihan normaalia rutiinia, joskaan en tee sitä joka kerta. No. Nyt erona se, että meillä ei ollut välissämme narua. Sila istui eteisessä hienosti, tuli ovesta kutsulla ja tuli mun viereen istumaan ulos. Sitten nostin rimaa. Ajattelin ottaa muutaman seuruu-askeleen, koska vire oli kupliva ja tiesin, että nyt se tekee sen hyvin. JOS tekee. Ja tadaa, Sila ampui kuin raketti vetämään hirveää paskarallia pitkin pihaa. Siis sitä, missä juoksee häntä mutkalla ympäri, ympäri ja ympäri. Minä mietin sekunnin, miten reagoin. Kutsulla EI tullut, kokeilin kerran. Niin mä käännyin ympäri ja ajattelin avata oven ja mennä takaisin sisälle. Sila kuitenkin vaihtoi rallin suuntaa ja juoksi takapihalle. Niin menin seisomaan siihen nurkalle ja sain käskytettyä maahan mun eteen; sain hihnaan. Hihnassa sitten seuruutin sen autolle saakka. Ja mietin, että ei -hyvä.
Tänään tein saman, mutta tilanteessa, että olin lenkillä, Sila hihnassa. Otin perusasentoon sivulle ja hihnan kaulasta. Ja ajattelin, että askel seuruuta riittää. No, ei tullut askelta, tuli rallatus. :P Mä oon niin surkea. Koska mun sydän nauraa tuon rallatuksille, vaikka suu ei naurakaan ja YRITÄN pysyä tuimana. Mutta onhan se ihanaa, että edes joku rakastaa elämää noin paljon?! Ja löytää siitä iloja, vaikka väkisin :D
No, meillä nyt kuitenkin on edes jonkinlainen suunnitelma, minkä mukaan edetä. Joulukuussa on uusi tsekkaus Kauhajoella ja tammikuussa Ollin luona. Josko se tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti