Maanantaina oli agilitytreenit Lagun riveissä vol2. Tällä kertaa treenattiin ulkona ja rataa. Meidän toista kertaa pitkää rataa: eka kerta oli niissä epiksissä, missä kylläkin rallateltiin pelkkiä putkia ja minihyppyjä. Eikä nytkään ollut muuta ihmeellistä, kuin puomi mukana ja pitkä rata, mutta siinä sitä on jo haastetta, meidän tasolle 😉
Suorilla mä jäin, kuin tikku siihen, mitä ei voi blogiin kirjoittaa. Mutta siihen toimi ratkaisuna palkka maalissa Tuulan kautta: Sila näki, että siellä sitä olis. Palkkaa siis. Mä oon nyt ottanut treeneihin mukaan myös tuon lelun, ihan pysyvästi. Ajattelen, että nyt aluksi se saa ja varmasti hämää Silaa, mutta tottuu siihen. Juoksen nimittäin se kädessä: saan sen siitä nakattua nopeasti. Välillä maltoin pitää sitä liivin takataskussa ja kohtuu helposti sen kyllä sieltäkin saa. Mutta välillä mä haluan tehdä sitä käsisiedätystäkin. Tuo lelupalkkaaminen sai mut vielä lisää innostumaan, kun luin aivan mielettömän kirjoituksen agilitykoiran saalisivietistä ja palkkauksesta. Ja miten ne liittyy ja liittää yhteen. Löytyy Salme Mujusen facesivulta, jos suakin kiinnostaa. Siihen vielä ajatus siitä, että Sila on älyttömän saalisviettinen, niin avot. Musta tuntuu, että oon oikeilla jäljillä. Haaveena mulla on, tottakai, kiihkeä ja nopea koira. Urheiluauto vs perheauto. Niin niistä se eka. 😉
Puomin kontaktia tehtiin kahden hypyn välissä ja se meni tosi hienosti. Meillä on ollut aikaisemmin vähän sitä ongelmaa, että Silan beba tippuu puomilta, kun ”nokkii” pilttipurkin kantta. Nyt se ei tippunut. En tiedä, oliko sattumaa or not, mutta en muredi sitä nyt, oon vaan häpi. Yhden kohdan kanssa halusin vähän ”kikkailla” ja otin yhden hypyn takaakiertona, sillä se on mun yksi fantasia, että Sila tekee takaakierron kaukaa ja vauhdista, ”takaa”-käskyllä. Ja, jotta se ikinä olisi edes puoliksi realistista, täytyy asiaa treenata. Se menikin hienosti ja siitä sain kyllä riemua taas pitkäksi aikaa. JOSKIN mä treenasin sitä vain oikealta puolelta, mikä on ehkä helpompi, mutta oli tuolle radalle looginen puoli. Joten taas piste ”häpi” koriin.
Ei-niin-häpi-koriin meni sitten kyllä myös pari pistettä. Ensinnäkin se mun liikkuminen. Joo, siinä ehkä näkyy se (kiitos Maija kommentoinnista <3), että oon agilitannut joskus aikaisemminkin ja koiran luku on aika jees: se tulee jostakin ytimestä. Mutta oon mä hidas.. sellanen ihan hirveän tahmea ja jotenkin ruosteessa. Mun ei auta kuin toivoa, että kyllä se taas tästä. Hyvää toki on se, että saadaan Silan kanssa kasvaa yhdessä, pariksi. Ettei toinen ole jo valmiiksi hyvä ja toinen ihan raakile. Varmaan siinäkin olisi puolensa, mutta musta on jotenkin romanttisen suloista kasvaa yhdessä. <3 Joten armoa Miira itselle. Heh. Mä en saa ladattua jostain syystä näitä videoita enää tänne sujuvasti. Kiinnostuneet näkee meidän säädön kuitenkin Facesta. Hulluuksissani latasin ne treenipätkät sinne. Ilmeisesti en tunne tarpeeksi häpeää.
Paljon on opetettavaa ja opeteltavaa. Se irtoaminen olisi kova juttu. Ja sit tekniikkaa tottakai. Oma liikkuminen ja se, että Sila oppii kestämään mun liikkumisen eri suuntaan, kun liikkuu itse toisaalle. Ja kyllä te tiedätte. Kauheasti kaikkea. Agility on muuttunut mun taukovuosina tosi paljon. Eikä pelkästään parempaan. Mua kiinnostaa nykyagilityssä ehkä eniten se, että tykkään kouluttaa Silaa ja tykkään siitä, että se oivaltaa ja oppii. Ja nykyagissa koiran pitää olla taitava. Ei pelkästään sukkela silakka VAIKKA se auttaa ihan älyttömästi. Ja tottakai mua agissa kaikkein eniten koukuttaa se yhdessä tekeminen ja se ilo, mikä koirassa näkyy joka treeni. Se, kun mä otan pannan pois ja Sila loikkii kaikki hypyt ja tekee putket, mitkä matkalla lähtöön. Ja miten sen häntä alkaa jo kotona heilua, kun pakkaan vesipulloa oranssiin reppuun. Ja se, miten se vetää verkkalenkillä aina hallille päin ja jäähyllä odottaa koko ajan, että käännyttäisiin takaisin. Niin silloin tietää, että laji on valittu oikein. Meillä on siellä niin hauskaa, että pois ei haluaisi lähteä.
Joten siksi. Siksi me treenataan. Ja siksi, että Silan emäntä on kilpailuviettinen ja haluaa olla kaikessa aina hyvä. Mieluusti heti. Ja siksi, että koska, tietenkään, mei olla vielä läheskään hyviä, on meillä jotain, mitä tavoitella. Niitä rappusia pitää elämässä olla. Niitä, mitä kiivetä kohti jotain määränpäätä. Ja se määränpä on niin sairaan makee, ettei pitkät rappuset masenna, vaan saa sut pelkästään sisuuntumaan.
No niin. Tosta paatoksesta onkin sit vaikea alkaa taas kertoa normaalisti, mutta yritetään. Tiistai oli melko seesteinen päivä. Silalla kävi hieroja kotona (kiitos Sallamaria) ja hieronta oli lähes yhtä rentoa, kuin aina aiksemminkin. Ironisesti tämä kohta. Sila menee kyllä heti ja mielellään makuulle, mutta se siinä pysyminen, rauhallisena, on.. no. Se on mahdotonta. Mitä sitä kiertelemään. Se puree, räpiköi, nauraa, virnuilee, räpiköi, puree taas. Son semmonen. Yksi oksennettu kalanpääkin mahtui tähän kertaan mukaan, joten jotakin uuttakin. *rollereyes* Onneksi ei löytynyt mitään kauheuksia: sellaiset lipat veti tyyppi maanantaina metsässä aamulenkillä, että olin satavarma siitä, että lantio on turkasen jumissa. Häpi, ettei niin ollut. Ja onnekas. Hieronnan lopuksi pyysin kauniisti, että josko Sallamaria voisi kokeilla haukuttaa Silaa: se haukkuu omalle väelle jo hienosti oven läpi, pöydälle jne, joten vieraat olisi vielä kirsikka kakkuuni. Siihen täydellisen haukun kakkuun. Ja niin Sallamaria pyysi Silaa sanomaan ja sehän sanoi <3!
Keskiviikkona sitten pakattiin harmaa reppu. Ja taas häntä heilui. Harmaan repun kanssa ajetaan Lapualle. Olin paikalla ensimmäisenä: kerittiin tekemään kettisesteet kertaalleen. Myös pöydälle lähettelin muutaman kerran. Ahneen loppu, tiedätte tyypin, sillä yritin liian kaukaa KAHDEN lähitoiston jälkeen.. Ei ihan mennyt. Nöyränä lähemmäs ja yksi onnistuminen ja lopetus. Ja muistin taas sen, että pienin askelin, pienin askelin. Mitäs, kun oma jalka ei meinaa pieniin askeliin mahtua?
Sää oli sateinen ja painostava: ukkosta ilmassa. Haju painui matalapaineessa alas ja ilmassa ei tuulta: koirille haastava sää. Mutta koska sää oli pilvinen ja sateinen, uskaltauduttiin reunaradalle (sieltä ne käärmehavainnot aikaisemmin), missä ei olla kesällä vielä treenattu. Tai me ei ainakaan olla. Siellä oli ihan mieletön määrä piiloja- sellaisia syviä kaivoja, tunneleita, umpipiiloja jne. Siellä olisi Silaa helppo haukuttaa, JOS sen saisi sinne siirtymään. Tänään olin nimittäin päättänyt pyytää, että Silaa haukutettaisiin myös piiloille. Mun ajatus oli, että menisin ensimmäiseen piiloon itse ja pyytäisin itse sen ensimmäisen piilohaukun: siirtäisin kotona treenatun, tutun asian, rauniopiiloille.
Tässä yksi treenien piilo. Tikkaat TOOOSI syvään kuiluun. Siinä sit mietin, että toivottavasti tikkaan puu ei ole IHAN laho. ;P
Meillä on hassu perinne, että Sila on usein ensimmäisenä radalla. Tänään ei tehty poikkeusta. Hain Silan autosta ja haukutin matkalla sen kerran: pääsin vahvistamaan ja palkkaamaan siitä heti. Sitten tehtiin niin, että Silaa pidettiin hihnassa ja se näki, kun juoksin ”huussipiiloon” ja ovi jäi pikkuisen raolleen. Sila ampui mun perään ja tunki nenänsä oven raosta. Mä pyysin sisältä ”sano” ja SE HAUKKUI! :D Mun ilolla ei ollut rajaa! Seuraavaksi Silalle mentiin samaan piiloon, mutta nyt sinne en mennyt enää minä. Sama toimintamalli JA TAAS SE HAUKKUI! Sitten vielä kaksi muuta onnistunutta haukkua piiloille (toisesta Silalla ei ollut näköhavaintoa, teki ihan töitä) ja mä oon onnellisin rauniokoiranomistaja ikinä. Mun haave, unelma ja mitä näitä kaikkia sanoja nyt voisi tähän keksiä, on toteutunut. Tällä mä menen kauan ja pitkään. Ja jaksan treenata taas uudella innolla. Yksi iso asia on nyt orastavalla ja hyvällä alulla.
Tuossa yläpuolella on video, jonka otin dokumentiksi Silan haukusta. Ja, tadaa, mun iloiset, tärisevät sormet oli ottaneet PELKÄN valokuvan. Joten kuvitelkaa tuohon parit haukut ;)
Meillä on kyllä ihana porukka tuolla treenaamassa aina. Hauskaa, iloista ja toisiamme kannustavaa. Mä todella arvostan sitä, enkä pidä itsestään selvänä lainkaan. Kiitos ihanat <3 Lopuksi Liisa vielä kysyi, mitä meidän porukka olisi mieltä siitä, jos lokakuussa tms olisi raunioiden epikset.. :D Tottis mukaan lukien. Härregyyd! Mehän otetaan haaste ilolla vastaan! Keskiviikkoryhmä rocks! 😉
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti