Tien risteyksessä

Mä oon tullut Silan kanssa tänään teeristeykseen. Mun tarvii tehdä päätös, kumpaan suuntaan mä lähden.

Meillä oli tänään tottistreenit. Kun mä ajoin paikalle, iski pieni ramppikuume siitä, miten monta meitä oli paikalla. Taisi olla kahdeksan koiraa. Mähän menin sinne heti vähän "anteeksipyydellen", sillä en tuntenut ketään muuta, kuin Saaran, jonka kanssa oltiin viimeksi kaksin. Lisäksi mua aharisti se, että kaikki muut osasivat kauhean hienosti kaikkea ja mehän ei osata muuta, kuin imuuttamalla seuraamista jne. No. Meidän vuoro tuli tehdä ja mentiin Silan kanssa kentälle. Palkkasin sitä ensin siitä, että haki muhun kontaktia. Sitten pieni seuruu, joka meni päin arsea: laitoin palkaksi lelun kainaloon ja Sila aukoi. Lisäksi heti, kun herpaannuttiin, tuli haistelu.

Näin jälkikäteen mä oon onnellinen siitä, että meidän kauheimmat asiat tuli tuolla heti esiin: sain niihin apuja. Mutta siinä hetkessä mä ajattelin, että olis hurjan kivaa, jos maa vois mut nielaista. No. Ei voinut. Niin mä keräsin ylpeyden rippeeni ja marssin kaikkien eteen ja kysyin, voisko joku meitä jeesata. Että me ei osata mitään, tarvitaan apua. Ja jos mulla on nami kädessä, tekee kyllä, mutta että sitä pitäisi saada häivytettyä niinku aikuisten oikeasti asap, koska koira on kuitenkin jo 1v 2kk enkä mä ikuisesti voi sille namia kädessä pitää. No. Onneksi kysyin apuja ja niitä sain. Ongelma oli vietti ja vire ja mun OLIS pitänyt se toki tajuta. Ja tavallaan mä oonkin sen tajunnut, mutta mun konstit on ollut huonoja: Sila tykkää nameista, mutta se ei ole niihin hulluna. Ja nameja mä olen sille antanut siitä, että katsoo mua, pyytää tekemistä, tekee oikein jne. Ja tiheästi: oon pitänyt mielestäni sillä sitä virettä. Ja sättinyt itseäni ja ihmetellyt, mitä teen päin arsea, kun se vire katoaa niin äkkkiä. Ja siksi oon lykännyt tän tottiksen aloittamista. Kun haluan tehdä oikein, haluan koiralle hyvän boogin, en halua vahvistaa meistä kummallekaan oloa, että tää on arsesta lajina ja niin edelleen.. Joten hattu kourassa pyysin apua.

Mun käskettiin viedä Sila autoon ja otettiin yksi koira väliin ja sillä aikaa mulle näytettiin ja kerrottiin, miten aletaan toimia. Sit toiminnan aika. Sila haettiin autosta ja sille laitettiin kaulaan paksumpi panta- valjaat olin jättänyt kotiin, koska mulla ei ollut käynyt mielessäkään, että niitä vois tottiksessa hyödyntää. Sitten apu"ohjaaja" otti Silan hihnasta ja mä menin Silan eteen vetämään sen lelua maassa niin, että saalisvietti heräsi, mutta ettei se leluun yltänyt. Mun yritys oli sellainen, että maalimies (jonka nimeä en, anteeksi, muista enkä edes kysynyt..noloa) otti lelun ja näytti mulle miten.

No, minätyttö sain ideasta kiinni ja niin sitä leikittiin hiki päässä. Sila mulle jopa haukkui ja kolmannella leikityskerralla nostettiin haukkuvaatimus yhden haukun sijaan pariin-kolmeen. Ja sitten taas leikittiin. Mutta. Sitten tulee se tienristeysosio. Sila ei irrottanut mulle ”irti”-käskyllä JA murisi mulle. Katsoi mua lelu suussa ja murisi, kun pyysin irrottamaan ja pidin kättä sen leuan alla. Jumankekka. Siis sillain kurkkumurisi, että ”en anna tätä lelua”, ei siis niin, että kivaa, leikitään ja taistellaan.

No. Mä oon tiennyt, että mulla on vietikäs koira, jolla on munaa. Se ei tuu mulle yllätyksenä. Mutta se tulee, että se murisee MULLE. Sila on oikeasti tosi kiltti koira arjessa. Mä oon tiennyt, että se on röyhkeä ja että sillä on pokkaa. Ja oon vaalinut sitä, arvostan sitä paljon. En halua kilttiä, mua mielistelevää ja/tai vietitöntä koiraa. Me ei tehty tänään tuolle murinalle vielä mitään. Todettiin, että joo, koira on vietissä, vire on noussut kovasti ja nyt on himo koiralla päällä. Tietenkään se ei saa tulevaisuudessa mulle murista ja sen on irrotettava, kun mä käsken. Tähän asti oon aina ”vaihtanut” sen kanssa: lelu on vaihdettu namiin ja se sujuu, tottakai, moitteetta. Mutta nyt pitäisikin vaihtaa saalis mun kiitokseen. Mun täytyy tätä nyt työstää ja mutustella. Ja treenata. Ja päättää, otanko mä luuloja pois kuinka ja missä. Mulle tuli olo, että se Silan turhautumispureminen on myös osaltaan tätä ”auktoriteetti” asiaa. En tiedä. Mä en tykkää olla se, josta puhutaan kotona ”että sekään tyttöraukka ei yhtään tajua, mitä sille koiralle pitäisi tehdä ja miten sitä pitäisi käsitellä ja sillä menee hyvä koira ihan pilalle. Ja miten se sitä sillain vain namittaa ja paapoo”. Mua hävetti sanoa, että Sila on mun 11. koira. Mutta lohdutti sanoa, että edelliset ei ole olleet yhtään tällaisia.. Eri rotua ja silleen. Ihan erilaisia, paljon helpompia. Onhan Sila haastanut mua ennenkin, mutta että näin.. en usko tätä toviin.

No. Mä seison nyt tässä tienristeyksessä ja oon samaan aikaan äärettömän tyytyväinen ja ylpeä siitä, millainen koira mulla on ja samalla kauhuissani, että mitäs nyt. Mä konsultoin jo itseäni viisaampia ja juteltiin siitä, että mitään kovin kummoista tuossa tilanteessa itsessään ei kannata eikä saa tehdä: koiralla on hyvä fiilis siitä leikistä ja siitä pitäisi pitää kiinni. Mutta normi arjessa mun täytyy sen vaatimusrimaa nostaa ja pitää yllä. Että mä en enää tyydy ”sinnepäin” juttuihin ja huomautan niistä asioista, missä pitää toimia tietyllä lailla. On hyvä, että koirassa on pientä dominanssia ja viettiä.

Ehkä mä aloitan siitä, että treenataan irti päästämistä käskyllä. Ja oon varma siitä, että se tietää, mitä se ”irti” tarkoittaa. Täytyy myöntää, että hävetti sanoa, että Sila oli 4kk iässä leirillä ja maalimies käski silloinKIN panostaa irtipäästämiseen, että se ei ihan sujunut.. Ja kyllä. Mä urpo kerroin tämän.


Että lähtiskö tästä sitten oikealle vai vasemmalle?

Ottais haasteista kiinni ja kurkottais taivahalle?

Jatkais samaa rataa ja eläisi sillä,

miten koira on coolina ja elää täysillä.

Vai ottaisi onkeensa ja vaatisi lisää,

sillä ei kai pienet pyynnöt tunnu missään?

Tässä risteyksessä istun muutaman tovin,

neuvoja otan mieluusti vastaan kovin.

Kaverin kanssa on aina helpompaa,

jospa sellaisen risteykseen kohta saan?