Tän loppuviikon piti olla seesteinen. Nou äksöniä. Eilen kuitenkin facen uutisvirtaan tuli Seinäjoen Kennelkerhon päivitys parin tunnin päästä alkavista tottistreeneistä. Mä olin edellisenä päivänä, rauniotreenien lopussa, päästänyt suustani lauseen "meidän pitäis alkaa satsata pikku hiljaa tottikseen, ollaan laiminlyöty se ihan kokonaan ja alkais olla aika". No, sanasta miestä sarvesta härkää.
Jäsenmaksu *chek*
Ilmoittautuminen illan treeniin *chek*
Meitä oli paikalla kokonaista kaksi ihmistä ja kolme koiraa. Mutta. Mä sain ihan hirveän hyvän treenin Silalle. Mukana oli huikean taitavat koirakot ja sain ohjaajalta hyviä vinkkejä sekä häiriötreeniä paikallamakuuseen.
Meidän iso ongelma on siinä, mitä tapahtuu, kun Sila saa nami-merkkisen palkan. Se alkaa AINA haistella sen jälkeen. Mä oon aikaisemmin palkannut sen heittämällä namin sille (rakasti napata sen kiinni) ja siinä usein palkka putosi maahan-oli palkitsevaa tsekata, onko siellä lisää. Nyt annan sille palkan suoraan suuhun. Mua ärsyttää ehkä maailman eniten se haistelu ja se, että ote herpaantuu. Mutta tehtiin ja työstettiin asiaa ja saatiinkin sitä paremmaksi. Lyhyttä seuraamista ja sikana palkkaa. Ja mun turhautuminen ei ainakaan auta asiaa. Eli ei sitä.
Ja nyt sit aasinsiltaa harppaan tän päivän iltaan.. Olin iltalenkillä Silan kanssa ja tein pienen seuraamisen. IHAN SAIRAAN MAKEE❣️ Palkka suuhun ja taputus kylkeen - vapautus hommista. Ja sit mä tajusin 😱 Mä en vapauta sitä millään käskyllä 🙈 Vaan se vapautuu palkasta. Mä oon tehnyt niin. Aina. Joten totta mooses se nuuskii- se on vapautettu duunista.. Mä olen I D I O O T T I. Nyt sit vaan homma uusiksi ja Jes-sana käyttöön. Yritän nyt vaan iloita siitä, että tajusin sen edes tänään..
Sit tähän väliin. Ollaan saateltu Miio ja Hulda molempina koulupäivinä koululle. Silaa on juostu silittämään monen lapsen laumana ja se onnellisena ottaa kaikki vastaan. Lempeänä ja kiitollisena 😘
Koulun pihan hälinä ei sitä haitannut.
Tänään metsästin sille lisäksi ketjupantaa, sillä sellaisen kuulemma tarvitsee pk-tottikseen. Jouduimme kiertämään neljä paikallista lemmikkiliikettä, ennen kuin löytyi sopiva koko. Sila mukana tietenkin, että saan sovittaa pantaa. (olisin ostanut 10cm liian lyhyen mutulla 😬) Se kulki jokaisessa liikkeessä niin mielettömän coolina, että mun syrämmessä läikkyi isosti.
Mä toivon, että tää ylpeä olo ei oo mulle mikään lankeemus, vaan maailmankaikkeuden lahja mulle kaikista saiba-asioista selviämisen johdosta. Että tätä onnea ei multa vietäisi, vaan saisin pullistella sydämeni pakahtumistuntemuksen kanssa vielä hirveän monta vuotta, tämän mustan koiran rinnalla. Se on mun musta valo. Ja oon siitä joka päivä kiitollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti