Ajatuksia agilitystä

Moni Silan kautta mut tunteva ei tiedä, että mulla on agilitymenneisyys. Ja miksipä kukaan sen tietäisikään, siitä on sen verran elämää aikaa. Mulla on ollut ilo, kunnia ja onni omistaa aikaisemmassa elämässä, aikaa ennen lapsia, hienoja agilitykoiria. Mun käteen on sopinut kaikkein parhaiten pienet ja liukkaat sheltit ja mun täydellinen jatkopalani agilityssä oli Sutinen. Josta puhuminen sattuu ja repii edelleen, niin tuskaisen epäreilusti elämä sen multa vei.. Mutta se on oma tarinansa. Kuitenkin aika on tehnyt sen, että ensimmäistä kertaa pystyn tänä vuonna katsomaan karsintoja ilman surua ja katkeruutta. Ja uudella mielenkiinnolla. Laji on muuttunut, ohjauskuviot on muuttuneet ja koirat, jotka pärjää, on paremmin koulutettuja. Itsenäisempiä. Ohjaustyyli on mun silmiin nykyään "roiskivaa", mutta mäpä luulen, että se on mulle aika tyypillinen tapa ja uskon, että omaksun sen. Ehkä :D

Mä näen agilityn nimenomaan ketterien ja liukkaiden koirien lajina. Maksien liukas ja ketterä agilitykoiran ilmentymä on MUN silmissä ollut pikkuinen bc. Ja tuntuu se olevan monen muunkin mielestä "the" rotu, sillä melko mustavalkoista on tää livestreemin seuraaminen maksien osalta. Karsintojen siis. No, koska mulla on toi menneisyys ja koska mä olen hyvin kilpailuhenkinen, ei mun pitänyt KOSKAAN enää aloittaa agilityä. Varsinkaan Silan kanssa. Se ei ole pieni ja liukas maksi. Mutta elämä päätti toisin. Siellä me nyt treenataan rataohjausta, kuten viime pe harkoissa oli teemana. Oli kuulkaa valssia, sokkaria ja muita vanhoja KUNNON ohjaustyylejä :D Jotka tällainen siili (=elävä fossiili) myös tuntee. Mutta. Oli myös uusia juttuja, sellaisia, mitä pitää oikein opetella.

Karsintoja seuratessa mulle on vahvistunut olo tuosta, että koiran pitää olla taitava. Esim. takaakierrot sen pitää osata ilman, että ohjaaja vie sen nenästä tai ylipäänsä vie, esteen taakse. Ei vaan ehdi. Suurin osa ainakaan, johon mäkin kuulun. Niin mä oon päättänyt YRITTÄÄ opettaa Silalle takaakierron niin hyväksi, että se osaa sen ilman mun saatteluja tai ohjauksia. Ja vielä, kirsikkana, kerron kahdella eri käskyllä kumpaa kautta se esteen kiertää. Mut se on jo hifistelyä. :) Viime treeneissä mä tunsin, miten osa ohjauksista kumpuaa multa sieltä jostain syvältä, jonkun aivokuorenjatkeenlisäpalankerroksensillasta. Mä tiedän, miten liike tms vaikuttaa koiraan. Mulla on jonkinlainen koirasilmä agin osalta vielä olemassa. Mutta se pitää virittää ja nimenomaan Silan taajuudelle. Mun unelma on se, että Silasta ja musta tulee "me". Samaa jatketta, samaa liikettä, samaa tyyppiä. Kun toinen tekee näin, toinen tietää tehdä noin. Se olo. Ja mä edelleen muistan sen Riihimäen kolmiohallin kisan, missä musta ja Sutisesta tuli me. Siihen asti kaks hyvää kaveria teki yhdessä rataa. Ja siellä, jostain syystä, kaikki loksahti. Jäädäkseen. Ja sitä päivää mä jaksan vielä odottaa Sipen kanssa. Se fiilis on parhautta <3

Mielenkiintoisen tästä mulle ja Silalle tekee se, että tsekinpaimenkoiria on agilityssä verraten vähän. En osaa vielä sanoa, miten se rotuna pärjää tuolla makseissa vikkelien ja sukkelien koirien seassa. Silan liikkumista kuvaa musta parhaiten kaksi sanaa: voima ja elastisuus. Se liikkuu kyllä (kuulemma) agilityssä kovaa. Paha sanoa, kun itse ei näe. Mutta aika näyttänee, miten meidän käännökset jne alkaa sujua. Ja saanko mä kouluttettua siitä minkälaisen, millainen pari meistä hitsautuu. Hirveää tässä on se, että mä en "harrastele". Mä haluan kisaamaan. Mä haluan meille tavoitteet. Ja SIKSI juuri, meidän ei pitänyt aloittaa tätä. Nyt se lienee myöhäistä, nyt katotaan, mihin tää tie meitä vie. Vähän pelottaa, paljon kutkuttaa. Mut agility ei ehkä sittenkään oo koskaan musta lähtenyt. Sen tajuamiseen tarvittiin Sila. Ja Tony, joka sitä mulle hoki joka metsälenkin jälkeen Silan kanssa. Son menoa ny.